Itselläni on treenaamaan lähteminen niin selkärangassa, että siitä irti päästäminen on ihan mielettömän vaikeaa. Kuinka vaikeaa voi olla tajuta, että vaikka jaksaa istua ja ehkä kävelläkin, niin se ei välttämättä tarkoita että jaksaa treenata?! Parhaimmillaan olen jopa mennyt salille asti, kunnes aulassa tajuan että tässä ei nyt ole mitään järkeä. Miksi siitä silti tulee huono omatunto kun jättää treenin välistä? Haloo!! Kun tervettä nuorta innokasta ihmistä, joka 98:na päivänä sadasta lähtee innoissaan treenaamaan, yhtäkkiä ei huvitakaan treenata, sille on olemassa joku syy! Miksi sitä on silti niin kauhean hankala kuunnella?! Joskus ihan oikeasti on parempi oman hyvinvoinnin kannalta nököttää sohvalla villasukat jalassa jätskipurkin ja kaukosäätimen kanssa, ja se on ihan normaalia! (huomaatteko, kuinka yritän vakuutttaa itseäni näistää asioista?:D)
Omalla kohdallani osasyy on varmasti hevosenhoitajataustassani. Siinä duunissa hevoset ovat aina ensi sijalla, ja niin kauan kuin olet tajuissasi ja kaikki raajat edes suunnilleen toimintakykyisiä, niin hommat hoidetaan, vaikka sitten särkylääkkeiden ja energiajuomien voimalla. Kuinka hankalaa voi olla tajuta, että tämä ei ole normaali menettelytapa? Jos ihmistä väsyttää ja heikottaa tai sattuu, se ei ole kunnossa!
Treenaamisessa on mielstäni parasta se, kun voi venyttää omia rajojaan ja kokea niitä "pystyinpäs!"-tunteita. Vaikeaa vaikuttaa olevan tajuta, että se, että puolikuntoisena pystyy normisuoritukseensa, ei ole rajojen rikkomista!
Kamppailevatko muut samanlaisen malttamattomuuden kanssa?
 |
| Back in the days, kun kaikkeen oli pystyttävä |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti