Uimahyppytraumoja voittamassa

Kun aloitimme viisiottelukurssin, suurin pelkoni oli uima-altaaseen pää edellä hyppääminen. Vanha, 20 vuotta sitten tapahtunut ikävä uimakoulumuisto oli edelleen vahvana takaraivossa, ja ahdistus pelkästä uimahalliin menosta suuri. Siitä hetkestä on tultu monta harppausta eteenpäin, ja vaikka uiminen on minusta tällä hetkellä yksi kivoimmista lajeista, on altaaseen hyppääminen tuntunut edelleen pelkona takaraivossa.

Kuva: www.photocase.com

Tänään oli se hetki, jolloin oli lähdettävä voittamaan omia pelkoja. Kun kuulin, että joudun hyppäämään pää edellä altaaseen, pulssi nousi ja jalat alkoivat täristä. Nousin hyppykorokkeelle, ja yhtäkkiä olo meni aivan kamalaksi. En ikinä pystyisi hyppäämään. Peruutin muutaman askeleen altaan reunalta takaisin päin ja kyyneleet tuliva silmikulmiin. Samaan aikaan nouseva paniikki aiheutti kyyneleitä ja itkua, ja toisaalta tilanteen absurdius sai minut hihittämään. Kuinka ihmeessä on mahdollista, että yksi ikävä kokemus uimahallissa kuusi vuotiaana saa minut 26 vuotiaana itkemään?

Sain kuin sainkin lopulta itseni rohkaistumaan ja hyppäsin altaan laidalta pää edellä altaaseen. Toistin saman muutaman kerran. Muut hihkuivat riemusta, kun saivat onnistumisen kokemuksia. Minä purin ahdistuneena hammasta ja pakotin itseni hyppäämään uudestaan ja uudestaan. Lopulta oli aika nousta korokkeelle uudestaan. Hyppäsin taas, hieman huonon hypyn, mutta selvisin siitä. Ja hyppäsin korokkeelta vielä uudestaan. Selvisin hengissä. Uintitreenien jälkeen olo oli edelleen ahdistunut, mutta pieni helpotuksen fiilis silti tuli. Ehkä tästä vielä selvitään? Matka altaan reunalta veteen on vielä pitkä.

Kuva: Wodumedia.com