Säilän salat

Ollaan kavereiden kanssa jo jonkin aikaa pohdittu, että olisi hauska kokeilla säilämiekkailua, se kun eroaa kalpamiekkailusta melkoisesti. Pääsiäisen jälkeen saatiin vihdoin kokeilu toteutettua, tässä hieman fiiliksiä siitä. Kuvamateriaali jäi valitettavasti olemattomaksi, koska heiluttiin niin innoissamme miekat kädessä :D

Säilä- ja kalpamiekkailu eroavat siis toisistaan monessa asiassa. Ensinnäkin osuma-alue on erilainen, eli säilässä vain ylävartalon osumat lasketaan. Muiden varusteiden päälle puettava hopeanvärinen takki merkkaa osuma-aluetta. Toiseksi säilässä käytetään etuoikeus-sääntöä, eli se joka lähtee hyökkäykseen ensin voi saada piston, ja vastustajan pitää ensin torjua toisen hyökkäys ennen kuin voi itse lähteä hakemaan pistoa. Kolmanneksi, osuma on erilainen, eli säilä on sekä pisto- että lyöntiase, siinä missä kalpa ja floretti ovat vain pistoaseita.. Sivalluksenomainen osumakin siis lasketaan. Ainiin, ja ristiaskeleet ovat kiellettyjä eli jalkatyö on hieman erilaista. Käytännössä siis pitää edetä askelin ja syöksyin, flessit eli ryntäykset ovat kiellettyjä. Niin ja itse miekka on tietysti ihan erilainen. Varmasti joku miekkailumaestro osaisi avata eroja vähän seikkaperäisemmin, mutta tässä ne päällimmäiset erot maallikkokielellä.

Kuva täältä.

Ennakkokäsitys säilämiekkailusta oli sellainen, että siinä vain juostaan toisiaan päin ja se joka huutaa kovempaa saa piston tuomarin sönkättyä jotain epämääräistä ranskankielistä litaniaa. Kokeilu avasi hieman tarkemmin tätä maailmaa, vaikka ranskankieliseen terminologiaan ei ihan vielä päästykään. Etuoikeuden havaitseminen vaatii harjaantunutta silmää, ja niinpä säilässä pitää olla koko ajan puolueeton tuomari tulkitsemassa tilannetta. Kuulemma alettiin päästä asian ytimeen kun opittiin jo kinaamaan pistoista, vaikka ihan huutamiseen asti ei vielä päästykään.

Kyllä tätä voisi joskus uudestaankin harrastaa!

Oman elämäni Kaisa Mäkäräinen?

Joulun jälkeisenä viikonloppuna matka vei Tahkolle talviurheilun pariin. Murtomaahiihto on laji, joka on kohdallani jäänyt aikalailla paitsioon, joten viikonloppuna otin sitten tätä takamatkaa kiinni vähän urakalla. Pertsaa olen sentään kokeillut muutaman kerran ala-asteen jälkeen, mutta vapaata hiihtotapaa en ikinä.

Onneksi siskoni on hyvä hiihtäjä ja kiltisti lupasi antaa aloittelijalle oppitunnin vapaan hiihtotavan tekniikasta. Murtsikassa suurin ongelma on tähän asti ollut laskettelukokemus, olen nimittäin vakuuttunut siitä että murtsikasukset ovat hengenvaaralliset, koska niistä puuttuu jarrut. Muuten olin varma että painelen samantien menemään olympiavoittajan elkein, olivathan ainakin termit hallussa kun osasin jo viljellä kuokkaaa, wassua, mobergia ja mitänäitänyton...

No, eihän se ihan niin mennyt. Aloitin oppitunnin syvässä mummokyyryssä polvet tutisten, ja lopetin sen maailman hitaimpaan ja vaappuvimpaan hiihtotyyliin. Edistys siis oli toki huomattava, mutta jos aloittaa ihan nollasta niin eipä sieltä kovin korkealle yhden oppitunnin aikana pääse. Ilman muuta etua on lihaskunnosta ja kehonhallinnasta, mutta olihan se silti yllättävän vaikeaa liukua eteenpäin yhdellä jalalla sivuttain. Ja hapottavaa, kun tekniikka on vielä niin hakusessa. Ja oli muuten aika outo fiilis ja ehkä ihan vähän virkistävääkin olla tosi surkea jossain!

Kävin sitten vielä seuraavana päivänä vähän itsenäisesti harjoittelemassa ja kertaamassa oppeja. Ihan en vieläkään päässyt sille tasolle että Niskaset olisivat aikeissa adoptoida minut, mutta olin jo hieman vakaampi ja pelottomampi kuin ensimmäisellä kerralla. Voi kuitenkin olla että ihan huimiin kisavauhteihin en tuossa lajissa ihan heti pääse...

Kuinka paljon puolessa tunnissa voi hikoilla - GRIT Strength

Tiistaina tein jotain mitä en ole tehnyt megapitkään aikaan: kävin kokeilemassa uutta ryhmäliikuntatuntia! Olen jättänyt syksyn treeniohjelmaan pari iltaa vapaaksi tällaisille saadakseni vähän vaihtelua treeniohjelmaan. Kaverini oli mainostanut tätä tuntia jo aikaa sitten ja pyytänyt seuraksi, ja nyt aikataulut menivät hyvin yksiin joten päästiin yhdessä treenaamaan.

En tiennyt tunnista sen enempää etukäteen kuin että kyseessä on rankka ja atleettinen tunti, ja yritinkin tiedustella kaverilta onko luvassa enemmän pomppimista vai raudan nostelusta. Vähän myös mietin että tarvitaankohan siellä hikipyyhettä, koska tunti kestää vain 30min, ja "kuinka paljon nyt puolessa tunnissa voi hikoilla?!".

Kuva täältä.

Kävi ilmi, että aika paljon! Tunnilla ei turhia himmailtu, vaan alusta loppuun vedetttin täydellä intensiteetillä aika pienin palautuksin. Tunnilla käytettiin apuna steppilautaa ja tankoa omavalintaisilla painoilla, ja joukossa oli sekä pomppimista että raudan kesytystä. Ohjaajan tehtävä on näyttää mitä kuuluu tehdä, ja sen jälkeen valvoa oikeita suoritustekniikoita kiertelemällä salissa. Itse sain huomautusta että voisin souduissa tuoda kyynerpäitä lähemmäs toisiaan saadakseni enemmän tuntumaa yläselkään.

Tunnista jäi lähinnä hämmentynyt olo: MITÄ äsken tapahtui?! Jotenkin siellä tehtiin niin paljon niin kovaa, ja sitten se oli niin nopeasti ohi, ettei todella oikein tiedä mitä siellä tapahtui, paitsi että ainakin reidet ja keuhkot meinasivat räjähtää. Seuraavana päivänä tuntui eniten takapuolessa (miksi aina kaikki treeni tuntuu eniten siellä?!). Varmasti menen uudestaankin kokeilemaan, vähintäänkin selvittämään mitä siellä oikeasti tapahtuu!

Sporttilauantai

Eilen oli siis Pilvijärvi Biathlen aika! Olin suunnitellut vaatetus-ja vaihtotaktiikkani huolellisesti, ja asettanut tavoiteajaksi alle 20min: ruhtinaallset 5min/km juoksuun ja 5min uintiin ja vaihtoihin, minkä pitäisi olla enemmän kuin tarpeeksi kokonaisuudessaan. Tuo aika vielä tarkoittaisi sitä, että voin tarvittaessa uida aika chillisti jos tuntuu pahalta uida kun on jo valmiiksi hengästynyt juoksusta.

Lauantaiaamuna sitten suuntasin kohti Kyrsälää. Perillä järjestäjät kertoivat lähdöistä ja kisan kulusta. Kisareitti oli kaksi puolen kilometrin pituista lenkkiä metsikön ympäri hiekkatietä ja siitä vielä puoli kilometriä rantaan, jossa piti uida kauempana olevan poijun ympäri 200m, ja sitten koko juoksuhomma uudestaan toiseen suuntaan. Reitin selostuksen ja alkuverran jälkeen päästiin sitten matkaan. Pari tyttöä pinkoi matkoihinsa jo ekalla kiekalla, mutta toiset kaksi pysyivät nätisti takana. Ensimmäinen kierros tuntui kauhealta, hengitys vinkui ja keuhkoihin sattui (pitää harkita niiden availua jatkossa ennen tällaisia). Sen jälkeen lähti rullaamaan ja tuntui vaan normikauhealta.

Oman kisani aallonpohja oli ehdottomasti uintiosuus. Ensinnäkin unohdin ottaa paidan pois päältä niin kuin oli tarkoitus, mutta se nyt ei niinkään haitannut. Sitävastoin avovesiuinnissa suuntavaistoni petti pahemman kerran, ja kerta toisensa jälkeen löysin itseni aivan väärältä kurssilta. Lopulta uin niin pahasti siksakkia että uin varmaan kokonaisuudessaan tuplamatkan. Whoooops. Siihen sitten menikin ihan järkyttävän paljon aikaa, varsinkin kun en suinkaan uinut mitenkään ihan täysiä. Uinnin jälkeen jatkoin sitten matkaa ilman märkää paitaa mutta silmät täynnä vettä ja vähän huimaten. Siitä se sitten onneksi tasoittui ja pingoin maaliin ajalla 18.22 ollen naisten sarjan kolmas viidestä osanottajasta.

Järjestäjät tekivät hyvää työtä, paikalla oli palokunnan pintapelastajat siltä varalta että jollekulle tulisi ongelmia vedessä ja ajanottajat huutelivat väliaikoja. Hauskaa oli sekin, että olin onnistunut yllyttämään iskänkin mukaan omaan masters-sarjaansa, jossa iskäkin sijoittui kolmanneksi (jätetään sen sarjan osanottajamäärä mainitsematta :D) ja sai palkinnonkin, golfpalloja. Olin omaankin suoritukseeni ihan tyytyväinen, meni selkeästi alle sen asettamani enimmäisajan ja ilman uinnin sekoilua aika olisi varmasti ollut aika paljon parempikin. Ensimmäinen juoksukilometri meni neljään minuuttiin, mikä on taas huomattavasti reippaampi kilometrivauhti kuin missään aiemmissa koitoksissa (paitsi ehkä jossain viisiottelukisoissa).

Kisan jälkeen suunnattiin vielä tulikuumassa Hobittimobiilissa kohti Keravaa, jossa oli tänä viikonloppuna kenttäratsastuksen Nordic-Baltic Championships. Eilen ratsastettiin maasto-osuus, josta ei vauhtia ja vaaratilanteita puuttunut. Onneksi mentiin katsomaan, oli kyllä penkkiurheilua parhaimmillaan! (myönnettävä on, että onneksi olin katsomon puolella, kakkaisin housuuni jos pitäisi ratsasta päin suurinta osaa noista esteistä)

Nyt alkaa sitten herkistelyt ja viimeistelyt kohti ensi viikonlopun SM:iä ja PM:iä, stay tuned!!

Pilvijärvi Biathle

Biathle on kansainvälisen viisiotteluliiton UIPM:n virallinen kahden lajin konsepti. Biathle eli "kaksiottelu" koostuu juoksusta ja uinnista, ja on siis helpompaa kuin viisiottelu, kun varsinaisia lajitaitoja vaativat lajit jäävät pois. Huomaa ero biathloniin eli ampumahiihtoon :) Laji on kehitetty nimenomaan viisiotteluharjoittelua varten.

Vuoden 2009 MM-kisat käytiin Monacossa. Kuva täältä.

Nyt Suomessa järjestetään tiettävästi ensimmäinen biathle-kisa Kirkkonummen Pilvijärvellä la 9.8. Tähän kisaan ovat kaikki tervetulleita testaamaan tätä lajia, sen kummempia taitovaatimuksia ei ole kuin että pysyy vedenpinnalla omin avuin sen 100/200m ja osaa solmia kengännauhat tarvittaessa. Ainakin kaikki viisiottelijat ovat innolla osallistumassa tähän, mutta tämähän sopii erinomaiseksi harjoituskisaksi myös triathlonisteille ja muille intoilijoille!

Tässä virallinen kisakutsu:

KYIF ja UR33 seuroilla on kunnia kutsua teidät osallistumaan Pilvijärvi Biathle 2014 seurakilpailuun 9.8.2014. Kilpailussa noudatetaan UIPM Biathle sääntöjä ja ikäluokkia. Kilpailu koostuu juoksu- ja uintiosuuksista. Kilpailu alkaa juoksuosuudella kohti Pilvijärveä, missä suoritetaan uintiosuus avovesiuintina. Tämän jälkeen seuraa jälkimmäinen juoksuosuus maaliin.

Kilpailuun osallistuminen ei vaadi 5 ottelu lisenssiä. Kilpailijoiden on oltava kilpailupaikalla klo 12.00 jolloin järjestäjä kertoo kilpailun kulun ja lähtöajat.
.
Kilpailuluokat ovat erikseen miehille ja naisille:
Seniorit yli 22 vuotiaat
(1500 m juoksu, 200 m uinti, 1500 m juoksu)

Masters A 40-49 v
(1000 m juoksu, 100 m uinti, 1000 m juoksu)

Masters B 50-59 v
(1000 m juoksu, 100 m uinti, 1000 m juoksu)

Juniorit
(500 m juoksu,50 m uinti,500 m juoksu)

Kilpailijoilta edellytetään vaadittava uimataito, uinti tapahtuu järvessä. Kilpailujärjestäjä huolehtii että paikalla on tarvittavat pelastusjärjestelyt valmiudessa läpi kilpailun.

Kilpailun osallistumismaksu on 10€.

Ilmoittautuminen kilpailuun 4.8 mennessä osoitteeseen taneli.pahkala@gmail.com
Lisätietoja antavat:
Taneli Pahkala 040-7568969
Jan Bade 0500-453474

Normaalistihan ei ole paljoakaan järkeä yllyttää lukijoita mihinkään omiin hullutuksiin, mutta tämä varmasti sopii kaikille, myös iskälle on oma ikäkategoria. Toivottavasti nähdään Pilvijärvellä!

Inhokkilaji: pyöräily

Kesällä pyöräily on maailman kätevin tapa päästä paikasta toiseen, varsinkin kun asuu suhteellisen keskeisellä paikalla. Se on ylivoimaisesti halvin ja nopein tapa liikkua lyhyitä matkoja, mikä lienee syy siihen, että sitä teen, vaikka pyöräily onkin kamalaa. Joo, tunnustus: inhoan pyöräilyä :D

Pyöräily on jostain syystä (tai no, ehkä jotain syytä lienee 15v vanhassa pyörässäni, joka tuskin hankittaessakaan oli mikään huippumalli) suunnilleen maailman hapottavin liikuntamuoto. Jo parilla polkaisulla saa sykkeet pilviin ja jalat hapoille, mikä ei kylmiltään tunnu kovin miellyttävältä. Niinpä yleensä poljen ihan totaalisen mummovauhtia, mikä on aika masentavaa. Pahin pyöräilytrauma on viime vuoden Helsinki City Triathlonilta, jolloin tädit kukkakoreineen vanhoilla Helkamilla polkivat kevyesti ohi, vaikka poljin ja puuskutin pää punaisena. Näen siitä vieläkin painajaisia.

Nishiki pääosassa traumaattisella triathlon-koetuksella

Henkilökohtaisista traumoista huolimatta tosiaan pyöräilen kesällä lähes päivittäin, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille. Kustannussäästöjen ja siirtymisen helppouden lisäksi pyöräilyllä on niin monia hyviä puolia, että huonot puolet jäävät väistämättä vähemmistöön: ekologisuus, raitis ilma, hyötyliikunta, itsenäisyys (ei tarvitse odotella bussia tai ratikkaa) saavat aikaan hyvän mielen! 

Lajikokeilu: Kartingin riemua

Sain taannoin mahdollisuuden käydä ajamassa kartingia sisäradalla, mitä odotin innoissani. Olin ajanut tasan kerran elämässäni aiemmin, ja silloin taisin olla 9v, joten autooni asennettiin rajoittimet, ja olin siitä tosi kiukkuinen kun en päässyt yhtä kovaa kuin muut. Nyt ei autoon laitettu rajoittimia, joten ei kun kaasu pohjaan ja menoksi!

Vaikka olinkin odottanut ajamista innolla, en kyllä yhtään arvannut että se olisi ollut niin sikakivaa kuin se oli! Parin lämmittelykierroksen jälkeen olin niin innoissani, että teki mieli hihkua ääneen kuin Bodyattackissa konsanaan! Tuollaisessa ympäristössä ja autossa voi tosiaan painella omien taitojensa äärirajoilla, kun mitään riskiä ei ole. Selvästi olisi hyötyä pienestä teorian tuntemuksesta ja kokemuksesta lajin parissa, jotta löytäisi optimaaliset ajolinjat ja poljinten käytön, mutta suhteellisen hyvin näköjään kaikki pärjäsi ihan perusajotaidoilla. Tietysti olisin halunnut voittaa, mutta aika-ajo ei mennyt ihan nappiin joten jäin b-finaaliin, jossa onnistuin karauttamaan kakkossijalle. Ensi kerralla sitten kovempaa :) Kotiin lähtiessä oli tosi vaikeaa ajaa siististi niin kuin liikenteessä kuuluu, eikä jättää rallimoodia päälle ajotyyliin...

Nuo ajohaalarit olivat kyllä ihan tajuttoman päheet, kaikki näyttivät tosi sporttisilta niissä!

Autoilusta puhutaan usein "autourheiluna", minkä pidin mielessäni ajaessa ja yritin tunnustella minkälainen "urheilusuoritus" on kyseessä. Nuo sitaattimerkit ovat tuossa ihan tarkoituksella, itselleni on nimittäin tosi hankalaa mieltää autoilua urheiluksi, eikä käsitys tästä kokeilusta juuri muuttunut. Kädet olivat aika kovilla kun puristin rattia täysillä koko ajan, mutta epäilen ettei ammattikuski jännitä ja tsemppaa ihan yhtä paljon, jolloin tämäkin elementti varmasti helpottuu. Hyvästä keskivartalon lihaksistosta on varmaan apua, mutta kyllä siellä kyydissä pysyy ilmankin. Suurin fyysinen tuntemus oli tajuton paha olo mutkaisella radalla täysiä ajamisesta. Kimi ja Val77eri ovat siis varmaan hyvää seuraa Lintsillä, kun sisuskalut ovat tottuneet tuollaiseen :) On siis hyvästä fyysisestä kunnosta ratin takana varmaan apua, mutta ei se kyllä ajamalla nouse (vrt. esim. ratsastus, jossa tämä harhaluulo on täysin väärä).

Anyway, sen verran hauskaa puuhaa oli, että taatusti menen uudestaan!

Entäs sitten lautailu?

Olen siis laskenut pienestä pitäen, mutta lautailu on jäänyt pitkän tähtäimen tavoitteeksi: tavoitteena on oppia lautailemaan ennen kuin täytän 40. Harjoittelen säännöllisesti kerran neljässä vuodessa. Se on vaan niin hemmetin hankalaa! Viimeksi kun yritin (taisi olla vuosi 2009), päätin että se on nyt vain uusi liikerata, joka pitää iskostaa lihasmuistiin, ei sen kummempaa. Olin aika hyvässä kunnossa silloin (-kin;)), ja päätin että se ei ole sen vaikeampaa kuin mikään muukaan uusi liike.

Ongelmana on, että kun oppinut juuri sen verran, että saa käännyttyä kaatumatta, pitäisi sitten uskaltautua hissiin. Ja se sivuttain liukuminen on ihan mahdotonta, ja siihen vielä päälle se nolousaste, kun kaikki tuijottaa kun olet rähmälläsi starttipaikalla kerta toisensa jälkeen... Viimeksi onnistuin lopulta pääsemään pari kertaa vuoren huipulle sillä taktiikalla, että kanttasin täysillä vastaan ja roikuin käsivoimin hissikapulassa. Seurauksena oli muuten hyvästä lihaskunnosta huolimatta niin kipeät vatsalihakset, että heräsin yöllä joka kerta kun liikahdin!

Ihan tähän en edes tähtää, jos pääsisin rinnettä ylös ja alas kunnia tallessa olisin tyytyväinen! Kuva täältä. Hyvä Enni!

Seuraava haaste on sitten vauhti. Jotta kehittyisi yhtään eteenpäin niistä ensimmäisistä käännöksistä, pitäisi uskaltaa ottaa vähän enemmän vauhtia mukaan laskemiseen. Ja se meneekin ihan ok, kunnes olet kaatunut tismalleen samaan kohtaan ahteria noin 27 kertaa, ja se kohta alkaa olla aika samperin kipeä. Yleensä tässä vaiheessa meikäläisen kärsivällisyys loppuu ja v*tutusindeksi kipuaa sen verran korkealle, että painun kotiin hoitamaan mustelmiani ja egoani, ja uskaltaudun laudan päälle seuraavan kerran neljän vuoden kuluttua.

Kerran siskoni, joka on taitava lautailija, yritti opettaa vähän, ja päätettiin koettaa temppua jota oltiin nähty hiihtokoululaisten käyttävän. Eli otettiin toisiamme molemmista käsistä kiinni kasvokkain, ja tarkoitus oli ikään kuin pyöriä toistemme ympäri, niin että saisin koko ajan tukea siskon käsistä. Valitettavasti oppitunti ei mennyt ihan kuin strömsössä, nimittäin tukipilarini ei ikinä onnistunutkaan kääntymään paikallaan, vaan lähdimme molemmat liukumaan kohtisuoraan rinnettä alas toisiamme tuijottaen ja ääneen huutaen. Lopulta oli tehtävä päätös kaatua vapaaehtoisesti ennen kuin törmätä kehenkään, ja kaaduttiin päällekkäin minä alimmaisena, lyöden pääni sekä takaraivon jäähän ja otsan siskon päähän... Enpä tainnut tarvita juotavaa iltahumpalle lähtiessä sinä iltana, pää oli ihan tarpeeksi sekaisin jo muutenkin :D

Pitäisiköhän uskaltautua laudan päälle taas tänä talvena?