Pentathlon Spring Trophy ja täpärähkö hopeasija

Vuoden mahtipontisimman niminen kilpailu on ei-niin vakavamielisestä luonteestaan huolimatta Pentathlon Spring Trophy. Tämä kevätkisa käytiin tänä vuonna helatorstaina ja toimi oivallisena treenimotivaation nostattajana kevään mittaan. Kisa alkoi jo keskiviikkona ratsastusosuudella. Hevoset oli arvottu ja etukäteen, minulle oli valikoitunut Kalle-niminen ruuna. Vähän jännitin tätä etukäteen, koska edellisen kerran kun näin Kallen tositoimissa muutama viikko sitten sillä oli vähän henkisiä haasteita sarjan b-osalle. Rataa kävellessäni tein sitten hyvän suunnitelman kun totesin että tilannehan on aikalailla sama kuin jos isoissa kisoissa näkisin koeratsastuksessa hevosen kieltävän, jolloin tottakai reagoisin siihen omassa ratsastuksessani. Rata oli ihan täysissä mitoissaan eli täydet 100cm. Verryttelyssä taisin vähän jännittää kun en saanut tuotettua ihan niin sujuvia hyppyjä kuin olisin halunnut. Ennen rataa sai vielä hypätä yhden esteen, minkä jälkeen sitten tositoimiin. Radalla ratsastin oikein hyvin vaikka itse sanonkin, hyvä perustempo ja jalat kiinni loppuun asti. Sarjankin ratsastin hyvin suunnitelman mukaan, en sortunut älyttömään yliratsastukseen niin kuin pelkäsin, vaan hevosta äänellä ja jalalla rohkaisten suoriuduttiin ihan mallikkaasti. Yhden tien tein tyhmästi vähän turhan pitkäksi, eli tulokseksi tuli yksi vaivainen aikavirhe eli 299p. Oikein tyytyväinen päivän suoritukseen!

Kuva Kalle Nuuja

Helatorstaina jatkettiin sitten ihan inhimilliseen aikaan, kun vasta klo 10 piti olla altaassa. Pienehkössä kisaajien joukossa olin onnistunut hilaamaan itseäni nopeimpaan erään, mikä tietysti on aina hauskaa. Jännitin uintiakin enemmän kuin pitkään aikaan. Uinti on tuntunut lisääntyneen voiman myötä aika hyvältä viime aikoina, mutta ne kovat vauhtikestävyystreenit ovat kyllä jääneet ajanpuutteen vuoksi tekemättä, eli hirvitti miten jaksaa uida sen 200m kovaa loppuun saakka. Tämä ajatus jäi sitten ehkä vähän takaraivoon, koska tuntui että uin vähän säästellen ainakin 3/4 matkasta. Niinpä olinkin maalissa erittäin hämmästynyt ja iloinen kun kävi ilmi että aika oli 2:52, eli taas sekunnin ennätysparannus! Oujea! Lähdössä kävi hauska sattumus kun yksi uimari otti varaslähdön, ja omaa starttia kyllä vähän hidasti hämmennys siitä miten joku voi ehtiä veteen ennen kuin itse edes ehdin irrota pallilta, ja juuri ennen kuin osuin veteen ehdin kuulla kovaäänisen parkaisun "EI" ja hämmästellä mitä ihmettä tapahtui. Onneksi totesin itsekseni että just keep swimming, kyllä ne pysäyttää jos on tarpeen.

Uinnista suunnattiin sitten miekkailuun. Edellisen viikonlopun nöyryyttävien miekkailukokemusten jälkeen (ei niistä sen enempää) en ollut hirveän innoissani lähdössä tähän lajiin, mutta jostain se fiilis sitten löytyi ja miekkailin ensimmäisen kierroksen varsin kelvollisesti. Toinen kierros meni vähän heikommin, mutta kokonaisuutena jäin kuitenkin plussan puolelle eli enemmän voittoja kuin häviöitä, mikä ei ole minulle lainkaan itsestäänselvää. Varsinkin kun kulunut talvi on ollut miekkailun  suhteen aika katkonainen. Tähänkin lajiin voi siis olla ihan tyytyväinen.

Kuva Kalle Nuuja

Viimeinen laji eli ampumajuoksu tehtiin taas Eläintarhalla, missä juoksureitti on tosi kiva: vaihtelevaa pohjaa, pieni nyppylä ja pitkä lova alamäki, kaksi 400m lenkkiä jokaisella kierroksella. Tästä oli viime vuodelta vähän huonot muistot, kun happi ei kerta kaikkiaan kulkenut ja juoksu tuntui surkealta. Henkäisin siis helpottuneena kun lähdin verraamaan ja totesin että pystyn hengittämään ja tuntuu sata kertaa helpommalta kuin viime vuonna ainakin. Lisäksi kävi ilmi että olen yleisen sarja johdossa, eli lähtisin ensimmäisenä matkaan muiden takaa-ajaettavaksi. Aikas kutkuttava tilanne, ja voin kertoa että huomattavasti motivoivampaa kuin se monen minuutin takamatka jolta lähdin sm-kisoissa kiusaamaan itseäni. Ja ensimmäinen kerta jolloin pääsen johdossa matkaan! Verrytellessä motivoin itseäni ajattelemalla ampumahiihtäjä Mari Laukkasta, joka selvisi samasta tilanteesta (toki aika paljon isommissa ympyröissä ja muutenkin haastavassa henkisessä tilassa) oikein kunnialla.

Tämän vuoden suorituksesta jäi sitten huomattavasti miellyttävämmät muistot. Heti startin jälkeen ammuin ensimmäisen ammunnan viidellä laukauksella vakuuttavasti niin kuin pitääkin. Seuraavatkin ammunnat hoidin ihan kunnialla, vain viimeinen oli vähän heikompi eikä sekään kovin huono. Tällä tein urakkaa itselleni huomattavasti helpommaksi, mutta jaksoin silti ihan suhteellisen kivasti pistää töppöstä toisen eteen myös juoksuosuudella. Viimeisessä ammunnassa takamatkalta lähtenyt pitkäjalkainen poika onnistui saavuttamaan minut, ja viisaasti liimautui peesiin toiseksi viimeisen 400m kierroksen aika pyyhkäistäkseen sitten kevyesti ohi viimeisellä kierroksella. Tässä vaiheessa kerkesin ajatella että nyt voisin kai vaan hölkätä maaliin, mutta kun sitten kuulin takaa toiset askeleet enkä ollut ihan satavarma onko se mimmi jo viimeisellä kierroksella, piti ottaa vielä hyvä loppukiri. Maalissa tehtiin taas asiaankuuluvasti kuolemaa. Kokonaisaika oli kuitenkin selkeästi nopeampi kuin viime vuonna ja taitaa olla nopein LaserRun-aikani ikinä. Pisteitäkin sillä alkoi tulla varsin mukavasti.

Iloiset kisaajat palkintojenjaon jälkeen

Tottakai olisi ollut kiva voittaa, mutta hopee ei oo häpee ja siinä ei ollut enää kauheasti tehtävissä. Pienessä kisassa kun sarjoja yhdistellään niin jotuu alistumaan kohtaloonsa mitä sijoituksiin tulee. Pitkäjalka kuitenkin myönsi joutuneensa ihan näkemään vaivaa viimeisessä lajissa voittonsa eteen, siinä missä viime vuonna kruisaili ylivoimaisena, eli kivasti onnistuin pistämään kampoihin. Taskuun jäi myös selkeä piste-ennätys, 1176p! Ylipäätään oli ihan megakivaa kisata pitkästä aikaa, ja kaikissa lajeissa tuntui kulkevan kivasti. Tämän pohjalta on kiva tehdä treenisuunnitelmia ja asettaa tavoitteita kohti syksyn SM- ja PM-kilpailuja!

Pentathlon Spring Trophy

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan... Oma 5-otteluseurani järjesti siis ansiokkaasti pienet 5-ottelukisat toukokuussa, ja kisoille piti tietysti antaa mahtipontinen nimi siinä toivossa, että kisasta muodostuisi perinne. Siispä Pentathlon Spring Trophy. Kisa vietiin läpi vähän erilaisilla järjestelyillä, kun vedettiin ensin neliottelu lauantaina ja sitten ratsastusosio keskiviikkoiltana.

Kisa alkoi lauantaiaamuna miekkailulla Espoossa. Rajallinen verryttelyaika jäi melko lyhyeksi, mutta sain kivan miekkailuparin jonka kanssa ollaan aiemminkin onnistuttu luomaan hyvä fiilis, joten lähdin hyvillä mielin miekkailuun. Ja hyvä fiilis jatkui sitten läpi kisan. Ei tullut mitään romahduksia keskittymisessä tai fiiliksessä, vain yksi pisto jäi harmittamaan kun keskittyminen herpaantui (ryhdyin ajattelemaan että tämähän menee hyvin ja sillä sekunnilla vastustaja rokotti. Ei näin!). Tuloksena parhaat miekkailupisteet omalla 5-ottelutaipaleellani tähän asti, yli 200! Ehkä vastustajien taso ei ollut ihan huikaisevaa kansainvälistä tasoa, mutta useimmiten oma heikkouteni on ollut nimenomaan ne tutut "helpommat" vastustajat, joita vastaan olen onnistunut paljon huonommin kuin kovempia, jolloin maltan keskittyä ja tsempata paremmin. Olin siis varsin tyytyväinen tuohon.

Miekkailusta suunnattiin sitten uintioisoon Märksyyn. Tässä välissä ehti käydä pikaisesti kotona keräämässä voimia, tosin piti olla tarkkana ettei epähuomiossa nukahda, se on todettu että omalla kohdalla kisapäivänä päikkärit tekevät vain hallaa. Onneksi telkkarista tuli maastojuoksun SM-kisoja mikä toimi hyvänä latautumisena :) Ei muuta kuin altaaseen ja perusverraa, hyvää fiilistä ja nopeutta. Olin kisaradalla tutun treenikaverin vieressä, jonka tiesin lähtevän kovaa. Pidin siis keskittymisen omassa uinnissa enkä lähtenyt hätiköimään toisen perään. Ja kuten ennakoinkin, kaverin vauhti hyytyi ja tulin kolmannella finstalla rinnalle ja ohi. Yllättävän kovan loppukirin sai kaveri kuitenkin puristettua, olin maalissa vajaa sekuntia ennen ajalla 3:03,56. Plaah. Maalissa oli kyllä ihan järjettömät hapot, tuntui siltä että raajat tippuu ihan kohta pois, eli yhtään kovempaa en kyllä olisi päässyt. Uimavalmentaja oli katsomassa ja sanoi että näytti ihan hyvältä, todettiin yhdessä että saisi vaan olla vähän nopeampi :D Jos rehellisiä ollaan niin olisin hämmästynyt jos olisin onnistunut siinä kunnossa tekemään ennätyksen, ja pitää kai olla ihan tyytyväinen siihen että olen onnistunut vakiinnuttamaan tasoni sinne reilu kolmeen minuuttiin, ettei tule siinä mitään romahduksia. Ja tosiaan jätin kyllä ihan kaiken sinne altaaseen, niin pahalta tuntui maalissa.

Olen tuo toinen oikealta.

Märskystä suunnattiin sitten Eläintarhan kentän taakse ampumajuoksuosioon. Juoksureitti oli aivan mahtava, vaihtelevaa pohjaa, pieni melkein huomaamaton muutaman askeleen ylämäki ja kivaa rullaavaa alamäkeä. Kävin vähän verraamassa kentän ympäristössä ja totesin sen mitä olin jo viikon fiilisten perusteella odottanutkin: kroppa on jostain syystä (allergiaa?) ihan tukossa. Hengästyin jo superkevyestä verrahölkästä ihan järjettömästi. Tein minkä voin ja yritin saada jalkoja liikkeelle, mutta lähdin kisaan melko realistisin odotuksin. Olin onnistunut kampeamaan itseni nopeimpaan erään, ja lähtökohdat olivat kivat kun kerrankin pääsi lähtemään hyvällä handicapilla kavereiden perään. Tiesin kuitenkin että juoksukunto ei tänään ole huipussaan eli en tule pysymään kahden edellä menevän perässä, ja seuraavaan oli sitten yli 100p. Olin vähän huolestuneena katsellut kuinka sen tytön juoksu oli näyttänyt erinomaiselta, mutta tiesin että ellen nyt ihan konttaa koko kolmea kilsaa niin ero kyllä pitää. Niinpä sitten suosiolla tein sellaisen semimukavan CE:n enkä ottanut ihan kaikkea irti, kun ei kerta ollut oikein mitään voitettavaa eikä hävittävää. Harmikseni ammuin kisassa aika heikosti, vaikka verrassa olin ampunut ihan kohtuullisesti. CE:n kokonaistulos ja sitä kautta koko neliottelun pistesaldo ei siis herättänyt mitään riemunväristyksiä.

Onneksi kisajärjestäjä oli ansiokkaasti panostanut palkintoihin, ja sain pronssimitalin ja jättikokoisen t-paidan. Kisan jälkeen tsempattiin vielä itsemme suihkun kautta burgereille, jotka taltuttivat jopa 5-ottelunälän :)

Askel näyttää ihan hyvältä ja tuomaristo on tarkkana.

Muutaman päivän sulattelun jälkeen suunnattiin sitten keskiviikkoiltana Keravalle ratkomaan 5-ottelun lopullinen tilanne ratsastusosion avulla. Sain arvonnassa pienen ja kiihkeän tumman tamman nimeltä Poeesia, mikä jostain syystä jännitti kovasti, se kun saattaa välillä olla vähän eksoottinen vaikka oikein peruskiva onkin. Masters-ihmiset hyppäsivät ensin pienemmän radan, ja Poeesian toinen kuski luotsasi sen erinomaisesti radan läpi. Omassa verryttelyssä ei siis tarvinnut tehdä ihmeempiä, testasin että kaasu ja jarru toimivat ja hevonen taipuu pyydettäessä. Muutama hyppy, joista viimeisenä aika iso okseri, joka sekin meni erinomaisesti pikkutammalta. Rata oli suhteellisen simppeli mutta ihan kunnon kokoinen 100cm. Ennen omaa rataa saatiin vielä hypätä yksi bonushyppy vapaavalintaiselle esteelle. Radalle mentäessä muistin Essin joskus antaneen ohjeen että kannattaa aloittaa mieluummin vähän liian kovaa kuin alitemmossa, vauhtia voi aina ottaa pois mutta jos aloittaa liian hiljaa niin asiat lähtevät heti menemään pieleen. Tiesin myös pikkutamman tarvitsevan hyvän laukan pohjalle jotta hyppääminen on sille helppa, ja sen lisäksi halusin vielä ratsastaa 5-ottelumaisen radan jolla pitää tosissaan sujua jos haluaa selvitä ilman aikavirheitä, vaikka meillä tällä kertaa lempeä aikaraja olikin. Tuloksena olikin päivän nopein rata :D Vain sarjalle olisin voinut tulla vähän paremmin olemalla vähän aiemmin valmis, nyt kävi juuri niin kuin olin radan kävelyssä ajatellut "älä tule liian pienesti sisään", aivot jättivät rekisteröimättä sen älä-sanan ja tulin juuri niin kuin ei pitänyt tulla. Onneksi hyvä laukka pohjilla ja nopea reaktio sarja välissä auttoivat meidät b-osan okserin yli. Viimeinen kaareva linja ei myöskään mennyt ihan suunnitelman mukaan, mutta koska etäisyys oli niin pitkä ei se juurikaan haitannut. Joka tapauksessa olin varsin tyytyväinen sujuvaan rataan, onnistuin kivasti kääntämään sen jännityksen hyvään ratsastukseen juuri niin kuin pitääkin. Täydet 300p.

Poeesia ei ole ihan vakuuttunut tästä kuvaushommasta.

Vielä 5-ottelun palkintojejako jossa sain taas mitalin, tällä kertaa hopeisen. Tosi kivaa että saatiin meille Suomeenkin tällainen kisa, ettei tarvitse lähteä ulkomaille asti kisatreeniä hakemaan. Syksyllä uudestaan :) Niin ja SM-kisat ovat tänä vuonna 15-16.10, kaikki katsomaan sinne!

Uppsala revisited

Nyt on palattu Uppsalan reissulta, ei kuitenkaan vielä palauduttu, ihan zombiena täällä kirjoittelen. Olin kotona vähän ennen aamukymmentä, saamuin sohvalle kuin kynttilä ja heräsin kun puhelin soi vähän ennen yhtä... rankkoja nämä kisareissut näemmä!

Perjantai-iltapäivällä siis poimin reissuseuralaiset kisikseltä ja suunnattiin hyvissä ajoin kohti Turkua, jossa tehtiin maanmainio ruoka-pitstop ennen kuin suunnattiin satamaan. Satamassa vähän hihiteltiin kun kuultiin radiosta että samassa laivassa on myös Suomen kovimmat bilettäjät, ja meidän suunnitelma oli vain nukkua... Onneksi nukuinkin ihan kohtuullisesti, kiitos siitä kuuluu epäilemättä korvatulpille, jotka eliminoivat pahimmat bileäänet. Aamulla sitten perusteellinen aamupalatankkaus ja keula kohti Uppsalaa.

Kisa käytiin tällä kertaa kokonaan Fyrishovin urheilukompleksissa. Aloitettiin miekkailulla aamulla vähän ahtaassa miekkailusalissa. Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä ei tullut kauhea kiire ennen miekkailua, vaikka en aloittanut verraa mitenkään kohtuuttoman aikaisin. Ehkä sitä on vihdoinkin oppinut jäsentämään sen verryttelyn sopivasti! Jalat tuntuivat tuoreilta ja käsikin toimi, ei siis huolta. Otettiin kaksi kahden piston kierrosta, paitsi sisäiset ottelut hoidettiin ensin kaikki pois alta. Miekkailu meni omasta mielestä ihan kohtuullisesti. Aina voisi ottaa enemmän pistoja, mutta ei tullut mitään megasuuria hölmöilyjä, jäätymisiä ja turhautumisia niin kuin joskus. Yhtä poikaa vastaan hävisin ensimmäisellä kierroksella molemmat pistot kun en vienyt omia pistoja loppuun asti vaan ne jäivät liian kevyiksi hipaisuiksi, mutta onnistuin sitten korjaamaan tämän hyvin toiselle kierrokselle ja ottamaan ne kaksi pistoa, mikä oli mukavaa. Miekkailtiin siis miehet ja naiset samassa sarjassa, mikä aina tekee sen että niiltä taitavilta pojilta on tosi vaikea ottaa niitä pistoja. Haluaisin uskoa että jos oltaisiin miekkailtu vain naiset keskenämme niin tulos olis voinut olla vähän parempikin.

Miekkailun jälkeen koitti sitten se outo ruokatauko. Tämä oli minulle aika turha, ei ollut mitään ruokahalua kun vain jännitti uintia. Onneksi uintia sitten aikaistettiinkin vähän. Viime vuonna ihmettelin kun yksi uimarityttö vähän kritisoi Fyrishovin allasta, mutta nyt taas itse vuoden kokeneempana joudun kyllä yhtymään siihen, että on tullut uitua paremmissakin olosuhteissa. Vesi on aika kylmää, merkinnät sienissä ja pohjassa niin haalistuneet että etäisyyttä seinään on tosi hankala hahmottaa, ja starttipalli jotenkin tosi vaikea. Verryttelyssä yritin sitten vertymisen ohella päästä sinuksi olosuhteiden kassa. Jostain syystä jännitin uintia ihan mielettömästi, kai sitä alkaa laittaa itselleen aika paljon paineita tässä lajissa. Uinti tuntui sitten aika kauhealta. Muistan että yhden käännöksen jälkeen tuntui että jalat vaan jähmettyi, ja kumman monta ajatusta ehtii ajatella siinä hetkessä: "En pysty enää potkia, en vaan JAKSA, SASKIA NYT POTKIT Saskia tää on kisa, POTKI!!" :D Potkin ja kauhoin sitten loppuun saakka ja olin kyllä harvinaisen finaalissa maalissa. Aika 3:03,04 ei herättänyt hirveästi tunteita suuntaan jos toiseenkaan. Aina olisi kiva uida ennätys, mutta olin sopinut itseni kanssa että alle 3:05-aikaan pitää olla ihan tyytyväinen. Ihan riittävän hyvä siis.

Näytän ihan kuolevalta :D Taidan yrittää ravistella yläkroppaa rennoksi matkalla ammuntaa.

Uinnin jälkeen oli ihan hirveä olo. Huimasi ja pyörrytti ja oksetti ja sekä kädet että jalat tärisi. Kevyt loppuverra vähän helpotti sitä, ja sitten oli vaan pakko alkaa keskittyä CE:hen. Rata oli harvinaisen kiva, juostiin kokonainen 800m mikä on henkisesti jotenkin miellyttävämpi kuin kaksi 4oom lenkkiä, ja aika paljon ruoholla mikä on aina mukavaa. Shoot-in aika meni ihan mukavasti, otin tuntumaa ammuntaan ja vähän juoksutekniikkaa, kroppa oli jo lämmin. Lähtö tapahtui takaa-ajona, lähdin 54sek johtajan perään, ja siinä välissä pari tyttöä. Ensimmäinen ammunta ei olltu huippu muttei huonokaan, mutta ohitin siinä jo yhden tytön joka oli lähtenyt 17 sek ennen minua. Halusin tällä kertaa keskittyä ennen kaikkea hyviin ammuntoihin, joten otin ensimmäisen ja toisen kierroksen juoksua aika iisisti. Toinenkin ammunta oli hyvä, se taisi olla 8 laukausta. Yritin olla joka kerta ammunnassa tosi keskittynyt omaan juttuun, ja vihdoinkin tässäkin lajissa tuli kisassakin parannusta: kaikki ammunnat menivät alle 30sek! Olen tehnyt treeneissä paremminkin, mutta kisassa se on aina vähän eri juttu. Kolmannella kierroksella alkoi juoksu vähän painaa, mutta viimeiselle kierrokselle yritin ja toivottavasti onnistuinkin vähän kiristämään vauhtia ja pitämään tekniikkaa kasassa. Juoksu siis kulki paremmin kuin olin uskaltanut toivoakaan.

Lopputulos siis naisten yhdistetyssä sen+jun-sarjassa toinen sija. Ei mitään huippusuorituksia, mutta ihan hyvä suunta, ja etenkin kuntolajit olivat jopa vähän positiivinen yllätys kevään takaiskujen valossa. Ja se ammunta ilahduttaa että vihdoinkin se ei ollut ainakaan huonoa. Ennen kaikkea oli tosi hyödyllistä kisata, jännitin ihan yllättävän paljon mikä on varmasti vienyt voimia aika paljon kun nyt näin väsyttää. Oli muuten ihanaa kun oli oma kuski mukana, oli ihan huippua saada keskittyä tekemiseen kun joku muua hoiti suurimman osan ylimääräisestä organisoinnista. Tästä on hyvä jatkaa kohti kesää!

Palkinnoksi aina hyödyllinen uimalakki :)

Treenata vai eikö, kas siinä pulma?

Aika päättää osaltani blogihiljaisuus ainakin hetkeksi. Huh mikä alkuvuosi! Alkuvuodesta oli edessä jälleen kerran työpaikanvaihto ja nyt pysyvämpään, mieluisempaan ja motivoivampaan ratkaisuun. Työpaikanvaihdos ei tuonut mukanaan pelkästään positiivisia asioita, tai tavallaan toi, sillä nyt työ on mielekkäämpää ja työpäivät hujahtavat vauhdilla ohi. Ja normaali työpäivän pituus ei enää töiden tekemiseen riitä. Ja siihen päälle vielä se, että työpisteitä on kaksi, joista toisesta on haastavat kulkuyhteydet julkisilla treenipaikkoihin. Niin ja lisätään tähän vielä se, että viikonloput on luuhattu asuntonäytöissä ja tällä viikolla ostettiin asunto. Niin että mitkä treenit? Ja mikä viisiottelu??

"Niiiih! Minuakin pitää muistaa ja huomioida!!"

Poden kauhean huonoa omatuntoa siitä, että treenaaminen on jäänyt. Toisaalta koen helpotusta, että on hyviä tekosyitä olla treenaamatta. Ei tarvitse aikatauluttaa elämää treeniaikojen mukaan. Ehdin käydä koiran kanssa pitkillä lenkeillä. Saan nukkua aamulla yli kuuteen. Tämän hetken tilanne toistaa sitä kaavaa, joka on minulle hyvin tyypillinen. Alkuinnostus, valtava toimintatarmo ja kaiken energian käyttäminen yhteen juttuun. Jaksoin treenata niin kauan, kun kehitystä tuli jatkuvasti alle 10 tunnin viikkotreenimäärällä. Sitten päädyin siihen pisteeseen, että alle 10 tuntia riitti pelkkään taitotason ja kunnon ylläpitoon. Olin kyllä jo aika hyvässä kunnossa ja muutokset näkyivät jo kropassakin (oih, ikävöin niitä kauniin timmejä vatsalihaksia...). Mutta kehitys jumittui. Olisi pitänyt asettaa tavoitteita. Tehdä tiukempia päätöksiä treenaamisen suhteen ja venyttää omaa jaksamista ja karsia jostain - työstä, perheestä tai kavereista. Sen sijaan, että olisin jatkanut edes kerran viikossa joissain treeneissä käyntiä, lamaannuin kotiin. Ratsastamassa olen toki käynyt, mutta tunteja on peruttu kentän huonon kunnon takia.

Nyt olen siinä pisteessä, että tänä vuonna olen käynyt ratsastamassa kolme kertaa. Uimassa kerran. Body Balance -tunnilla kahdesti. Auts. Sen olen jo päättänyt, että en lähde enää yhtä kunnianhimoisiin suunnitelmiin kuin vielä vuosi sitten. Kunnon ja taidon nostaminen itseäni tyydyttävälle tasolle vaatisi niin paljon, että en pysty sitä panosta antamaan. Toisaalta en ole vielä valmis luopumaan tästä huikeasta lajista, joka on antanut minulle ihan valtavasti. Olen viisiottelun kautta oppinut paljon itsestäni, päässyt kokeilemaan rajojani, kroppani sietokykyä ja toisaalta oppinut myös henkisestä puolesta. Miten paine ja kilpailutilanne vaikuttavat? Miten saan itseni nostettua vielä vähän kovempaan suoritukseen, vaikka tuntuu jo, että kaikkeni olen antanut?

Viime vuoden upein juttu - pääedellä altaaseen hyppääminen!
Ainiin, tulihan siinä sivussa joku gradukin tehtyä, mutta se on sivuseikka....
Kuva: Riina Pitkänen/Kalle Nuuja

Nyt lähden pikkuhiljaa taas tekemään sitä kaikkea kivaa. Hölkkäilemään pehmeillä hiekkateillä. Käymään aamu-balancessa. Ja uinti - jos vaan kävisin uimassa omaan tahtiin niin että olisi kivaa? Eikä verenmaku suussa kyyneleet silmissä kun on koko ajan vähän liian vaikeaa ja tuntuu siltä, että ei vaan selviä? Fyysisesti minulla olisi varmasti edellytyksiä nousta ylöspäin. Mutta en ole varma, haluanko antaa niin paljon, mitä laji vaatisi. Haluaisin vähän vain harrastella, mutta voiko tämän lajin kanssa sitä tehdä ilman paineita?

Kuva: Riina Pitkänen/Kalle Nuuja

Tällä hetkellä lähestyvä muutto ja työpaineet vievät mietteet ainakin hetkeksi vielä muualle. Toisaalta kroppa huutaa liikkumattomuutta vastaan. Mielessä on kuitenkin ne monet huikeat fiilikset itsensä voittamisesta ja se sosiaalinen ympäristö, jonka viisiottelu tuo mukanaan. Kisahallin tunnelma, Pirkkolan uimahallin pitkä, kylmä käytävä pukkareista altaaseen, se fiilis kun osuu kaikki osumat aseella alle 20 sekuntiin, kun juoksee niin kovaa kuin pääsee ja askel rullaa valtavalla voimalla. Tasapainon löytäminen - siinä tämän hetken tavoite.

Self-talk eli itsepuhe ei ole vain hullujen puuhaa

Törmäsin taannoin erittäin mielenkiintoiseen artikkeliin ratsastajan sisäisestä puheesta hippson.se:ssä, ja artikkeli herätti ajattelemaan aihetta enemmänkin, varsinkin kun se osoittautui silloin ajankohtaiseksi uintitreeneissä, jossa oman itsensä pystymistä ja psyykkausta taas testattiin. Valmentaja pisti meidät tekemään töitä tosissamme, ja tehtävä kuulosti oikeasti haastavalta. Tuollaisella hetkellä pään sisällä käy ajatus siitä, pystyykö vai eikö pysty, ja se kumman noista ajatuksista valitsee, on ihan ensiarvoisen tärkeää suorituksen kannalta. Pystyminen on huomattavasti todennäköisempää, jos väität itsellesi, että pystyt, kuin jos väität ettet pysty. Se, ettei ole koskaan aiemmin tehnyt jotain tiettyä suoritusta, ei tarkoita etteikö siihen pystyisi nyt! Negatiivinen self-talk ("jalkaan sattuu", "entä jos epäonnistun", "en jaksa loppuun asti") syö resursseja suoritukselta, siinä missä positiivinen self talk auttaa energian ylläpidossa ja latautumisessa ("nyt tuntuu hyvältä", "osaan tämän", "jaksan").

Kuva Riina Pitkänen/Kalle Nuuja

Toinen yksityiskohta joka jutusta on jäänyt mieleen, on että aivot eivät tunnista negaatioita itsepuheessa. Jos siis esim esteratsastuksessa rataa kävellessäsi painat mieleesi "älä oikaise kaarteessa", aivosi muistavat vain "oikaise kaarteessa", jolloin tapahtuu juuri se mitä et halunnut tapahtuvan, eli oikaiset kaarteen ja saat huonon lähestymisen. Tämä pitää siis kiertää painamalla mieleen esim. "ratsasta kunnolla kaarteeseen". Itsepuhe on henkilökohtaista, ja se mikä toimii yhdellä ei välttämättä toimi toisella. Joillekin yleismaailmalliset kannustuslauseet, kuten ruotsalaisesimerkki "Kom igen nu" ovat hyviä, ja jollekin toiselle spesifimmät fraasit ovat tarpeen.

Tärkeintä on olla tietoinen siitä mitä sanoo itselleen, koska silloin siihen voi vaikuttaa. Moni saattaa huomaamattaan puhua itselleen huomattavasti pahemmin kuin ikinä sanoisi ääneen kenellekään muulle. Et kai ikinä sanoisi kaverille, että hän ratsastaa huonosti, juoksu näyttää kauhealta ja uinti ei etene? Kannusta siis itseäsikin! Positiivisen itsepuheen avulla voi jännittävässäkin tilanteessa luoda itselleen turvallisen olon, jos sitä on harjoitellut. Esim. tärkeässä kisatilanteessa voi ajatella että "tätä on harjoiteltu tosi paljon", eikä esim. "en ole ikinä voittanut tuota vastustajaa" (miekkailu) tai "en ole ikinä uinut niin kovaa".

Aiemmin psyykkisestä valmentautumisesta olen kirjoittanut täällä. Artikkeli kokonaisuudessaan löytyy täältä.

ps. Joku on joskus sanonut mulle, että itselleen puhuminen ei ole merkki hulluudesta, kannattaa huolestua vasta jos alat vastailemaankin :D