Näin olympialaisten aikaan myös dopingkäryt ja-kohut ovat valitettavan ajankohtainen aihe. Vasta vähän ennen viime vuoden SM-kisoja älysin, että maksettuani kisalisenssin olen itsekin ADT:n (ADT=AntiDopingToimikunta) alainen urheilija, ja hädissäni vilkuilin läpi sallittujen ja kiellettyjen aineiden listaa. Lista löytyy täältä.
Lista päivitetään aina vuoden alussa, joten muistin virkistykseksi vilkuilin sen taannoin läpi uudestaan. Suurin osa tavallisista lääkkeistä on sallittuja, eli yleensä syytä huoleen ei ole. Ibuprofeiinia saa elimistössä olla, ja alkoholikin on kielletty vain tietyissä lajeissa :D Itselleni yllätys oli kortisonivalmisteet, esim. Hydrocortison-voide oli kursivoituna. Tarkemmin asiaa tarkasteltuani selvisi, että ihon läpi imeytvät voiteet ovat ok, mutta esim. Kyypakkaus on kielletty aine!
Perusperiaate dopingissahan on, että vastuu on aina urheilijalla. Ei siis auta selittää, että joukkuelääkäri on määrännyt jotain. Vahingoistakin rangaistaan! Kauhutarinoita kuulee siitä, miten ulkomailta tilatut ravintolisät saattavat sisältää kiellettyjä aineita, tai miten ulkomailta ostettu nenäsumute voi antaa positiivisen näytteen. Sen verran olen siis urheilijan kannalla tässäkin asiassa, että virheitäkin sattuu, kaikki kiinnijääneet eivät ole rikollisia, niin kuin media usein antaa ymmärtää. Huolellinen pitää siis olla, eikä pistää suuhunsa mitään epäilyttävää.
Muistan joskus lukeneeni, että viisiottelussa doping olisi erittäin haasteellista varsinkin nykyään kun kaikki lajit kisataan samana päivänä. Lajit ovat niin erilaisia, että aine joka auttaisi yhdessä lajissa voisi haitata toisessa. Esim. jonkinlainen piriste voisi auttaa juoksussa, mutta häiritä keskittymistä ammunnassa. Itse en ole ainakaan kuullut dopingtapauksista viisiottelun parissa, toivottavasti en tule kuulemaankaan!
keskiviikko 26. helmikuuta 2014
maanantai 24. helmikuuta 2014
torstai 20. helmikuuta 2014
Olympiahuumaa
Näinä viikkoina eletään penkkiurheilijan kulta-aikaa. On ihan mahtavaa, kun telkkarista tulee urheilua jatkuvalla syötöllä ja kerrankin koko kansakunta elää ja hengittää samaa asiaa. Ensimmäistä kertaa ikinä Yle Puhe on käytössä jatkuvalla syötöllä, kun kuuntelen töissä Olympiaradiota. Onneksi myös Twitter pitää hyvin ajan tasalla siitä mitä Sotshissa tapahtuu, jos epähuomiossa joutuu johonkin palaveriin jossa muiden viestinten käyttö on haasteellista. Olen joka kerta yhtä ihmeissäni kun joku twiittaa jostain ihan muusta aiheesta kun joku ratkaiseva urheilutapahtuma on meneillään. "Eikö tuo tiedä mitä juuri nyt tapahtuu?!"
Onneksi vihdoinkin vaikuttaa siltä, että onni olisi vähän kääntynyt, ja niiden 0,2sek mitalien häviämisten sijaan niitä vihdoinkin voitetaan! Töissä katsottiin porukalla parisprinttien menestystä, ja voi sitä huutoa kun Musti oli loppusuoralla kulta tähtäimessä! Vaikka ihan varmasti jokainen urheilija on mitalinsa ansainnut, niin nimenomaan supersympaattiselle ja ihan liikaa lokaa niskaan saanelle Jauhojärvelle sitä mitalia toivoin. Ja Iivokin sai hyvän revanssin. Ja naisten hopea! Ihan mieletöntä!!
Kun itse tietää sen tunteen, miltä tuntuu taistella oman fysiikkansa äärirajoilla, jotenkin tuollaista suoritusta osaa arvostaa vielä enemmän. Kun tuntuu siltä että kuolee juuri nyt siihen paikkaan, ja silti onnistuu taistelemaan itsensä hengissä maaliin, ja nuo upeat urheilijat onnistuivat vielä tekemään sen nopeammin kuin (/melkein) kaikki muut! Käsittämätöntä! Hulppean hauskaa oli myös seurata mitä Twitterissä tapahtui Suomi-Venäjä-matsin aikana, kun jengi twiittaili kuvia tiilinpaloista, jotka esittivät Tuukka Raskia vauvana, ja kuinka Putin oli mukamas pukkarissa kiskomassa lätkäkamoja päälleen :D
Onneksi vihdoinkin vaikuttaa siltä, että onni olisi vähän kääntynyt, ja niiden 0,2sek mitalien häviämisten sijaan niitä vihdoinkin voitetaan! Töissä katsottiin porukalla parisprinttien menestystä, ja voi sitä huutoa kun Musti oli loppusuoralla kulta tähtäimessä! Vaikka ihan varmasti jokainen urheilija on mitalinsa ansainnut, niin nimenomaan supersympaattiselle ja ihan liikaa lokaa niskaan saanelle Jauhojärvelle sitä mitalia toivoin. Ja Iivokin sai hyvän revanssin. Ja naisten hopea! Ihan mieletöntä!!
Mun idolit! Kuva Yle Urheilun sivulta/Lehtikuva. |
tiistai 18. helmikuuta 2014
Miekkailuvarusteet
Oikeastaan kaikissa viisiottelulajeissa tarvitaan aika paljon melko erityislaatuisia varusteita, eikä miekkailu ole tästä mikään poikkeus. Pikemminkin se, jossa niitä varusteita tarvitaan kaikista eniten, ja joiden kanssa voi eniten hifistellä... Seuraavassa asiaa miekkailukamoista!
Miekkailuvarusteissa tärkeintä on turvallisuus ja mukavuus. Aikuisten kisavaatteiden pitää sääntöjen mukaan olla 800N-vahvuisia, ja maskin 1600N. Moni on varmaan kuullut jostakin onnettomuudesta joka on käynyt miekkaillessa, ja usein tähän on ollut syynä erikoinen tilanne, käsittämättömän huono tuuri ja puutteelliset varusteet. Nykyään jokaisissa kisoissa ennen ensimmäistäkään matsia tuomari tarkistaa kaikkien varusteet, että ne ovat asianmukaiset. Vaatteiden pitää siis kestää tarpeeksi suuri paine, jotta ne suojaavat vartaloa vahvan piston tullessa (vaikka katekenneellakin ja siksi terävällä miekalla), eivätkä mene rikki. Treeneissä saa tietenkin käyttää kevyempiäkin vaatteita.
Miekkaillessa yksi suurimmista haasteista on kaikkiin varusteisiin sonnustautuminen. Olen siis miekkaillut säännöllisesti reilusti yli vuoden, ja silti se on enemmän sääntö kuin poikkeus, että aina unohtaa pukea jotain, ja joutuu riisumaan ja pukemaan uudestaan. Liikkuvia osia on yksinkertaisesti liikaa! Valmentaja uhkailikin joskus, että laittaa meidät kuukaudeksi palomieskouluun, jotta opittaisiin pukemaan ripeämmin, kun matsien alku aina kestää ja kestää kun pukeimisessa menee niin kauan...
Alavartalossa on housut ja sukat. On makukysymys mitä jättää miekkailuhousujen alle, jotkut tykkää jättää jumppahousut alle, jotkut pienet shortsit, ja jotkut vaihtaa housut kokonaan. Miekkailusukat ovat suhteellisen paksut valkoiset polvisukat. Itse omistan vieläkin vain yhdet, ja olenkin herättänyt hilpeyttä käyttämällä niiden ollessa pesussa ratsastussukkia miekkailessa. Ei siis ole kovin tarkkaa mitä sukkia käyttää, mutta kisoissa niiden varmankin pitää olla valkoiset.
Miekkailukenkien ideana on, että niillä on helppo liikkua varoasennossa. Itselleni on nykyään tosi vaikeaa liikkua varoasennossa ikään kuin maata pitkin rullavilla juoksukengillä. Toisaalta miekkailukengät ovat niin lättäpohjaiset, etten halua juosta niillä, varsinkaan kisiksen melko kovalla pohjalla, etten turhaan rasita penikoita. Omat miekkailukenkäni ovat jo tosi kuluneet etujalat kantapäästä, ja ne pitäisikin uusia pikapuoliin...
Ylävartaloon puetaan niinsanottu plastron, jonka tehtävä on nimenomaan toimia ekstrasuojana vitaaleille sisäelimille ja miekkakädelle, joka yleensä ottaa eniten hittiä. Naiset käyttävät useimmiten rintapanssaria, näitä on myös litteitä malleja miehille ja lapsille. Voitte uskoa, että rintapanssareille hihiteltiin alkuaikoina tosi pahasti, varsinkin kun niitä on tosi hassun mallisia :D On taas oman maun mukaista, kuinka paljon vaatetta jättää alle.
Päällimmäiseksi puetaan sitten miekkailutakki. Takin alle tosin pitää muistaa virittää niinsanottu körpperi, eli sähköjohto joka kulkee miekasta seinään. Miekkailutakissa on haaroista kulkeva kuminauha pitämässä takin paikoillaan, vaikka venyttäisikin pitkään syöksyyn. Vielä maski päähän, hanska ja miekka käteen, körpperi kiinni ja menoksi! Kypärän alla moni tykkää pitää jonkinlaista pääpantaa, jotta hiukset pysyvät paremmin kurissa ja poissa silmistä.
Tässä oli siis kyse nimenomaan kalpamiekkailun varusteista, muiden lajien kamoista en osaa sanoa mitään, vaikka varmastri yhteneväisyyksiä on paljon. Miekkailuvarusteita voi tilata esim. Oulun Miekkailutarvikkeesta. Kirjoittelen joskus toiste enemmän näistä sähköasioista ja miekan osista!
Miekkailuvarusteissa tärkeintä on turvallisuus ja mukavuus. Aikuisten kisavaatteiden pitää sääntöjen mukaan olla 800N-vahvuisia, ja maskin 1600N. Moni on varmaan kuullut jostakin onnettomuudesta joka on käynyt miekkaillessa, ja usein tähän on ollut syynä erikoinen tilanne, käsittämättömän huono tuuri ja puutteelliset varusteet. Nykyään jokaisissa kisoissa ennen ensimmäistäkään matsia tuomari tarkistaa kaikkien varusteet, että ne ovat asianmukaiset. Vaatteiden pitää siis kestää tarpeeksi suuri paine, jotta ne suojaavat vartaloa vahvan piston tullessa (vaikka katekenneellakin ja siksi terävällä miekalla), eivätkä mene rikki. Treeneissä saa tietenkin käyttää kevyempiäkin vaatteita.
Miekkaillessa yksi suurimmista haasteista on kaikkiin varusteisiin sonnustautuminen. Olen siis miekkaillut säännöllisesti reilusti yli vuoden, ja silti se on enemmän sääntö kuin poikkeus, että aina unohtaa pukea jotain, ja joutuu riisumaan ja pukemaan uudestaan. Liikkuvia osia on yksinkertaisesti liikaa! Valmentaja uhkailikin joskus, että laittaa meidät kuukaudeksi palomieskouluun, jotta opittaisiin pukemaan ripeämmin, kun matsien alku aina kestää ja kestää kun pukeimisessa menee niin kauan...
Alavartalossa on housut ja sukat. On makukysymys mitä jättää miekkailuhousujen alle, jotkut tykkää jättää jumppahousut alle, jotkut pienet shortsit, ja jotkut vaihtaa housut kokonaan. Miekkailusukat ovat suhteellisen paksut valkoiset polvisukat. Itse omistan vieläkin vain yhdet, ja olenkin herättänyt hilpeyttä käyttämällä niiden ollessa pesussa ratsastussukkia miekkailessa. Ei siis ole kovin tarkkaa mitä sukkia käyttää, mutta kisoissa niiden varmankin pitää olla valkoiset.
Tässä näkyy nuo litteäpohjaiset miekkailukengät. |
Perus puketutumiskaaosta. Tuosta myös näkyy, että jotkut tykkäävät pukeutumisjärjestyksessä on erilaisia mieltymyksiä, jotkut laittavat plastronin rintapanssarin alle ja jotkut päälle. |
Päällimmäiseksi puetaan sitten miekkailutakki. Takin alle tosin pitää muistaa virittää niinsanottu körpperi, eli sähköjohto joka kulkee miekasta seinään. Miekkailutakissa on haaroista kulkeva kuminauha pitämässä takin paikoillaan, vaikka venyttäisikin pitkään syöksyyn. Vielä maski päähän, hanska ja miekka käteen, körpperi kiinni ja menoksi! Kypärän alla moni tykkää pitää jonkinlaista pääpantaa, jotta hiukset pysyvät paremmin kurissa ja poissa silmistä.
Tässä näkyy hyvin tuo körpperi, joka on kiinnitetty miekkaan ja sähköjohtoon. |
keskiviikko 12. helmikuuta 2014
Entäs sitten lautailu?
Olen siis laskenut pienestä pitäen, mutta lautailu on jäänyt pitkän
tähtäimen tavoitteeksi: tavoitteena on oppia lautailemaan ennen kuin
täytän 40. Harjoittelen säännöllisesti kerran neljässä vuodessa. Se on
vaan niin hemmetin hankalaa! Viimeksi kun yritin (taisi olla vuosi
2009), päätin että se on nyt vain uusi liikerata, joka pitää iskostaa
lihasmuistiin, ei sen kummempaa. Olin aika hyvässä kunnossa silloin (-kin;)), ja päätin että se ei ole sen vaikeampaa kuin mikään muukaan uusi liike.
Ongelmana on, että kun oppinut juuri sen verran, että saa käännyttyä kaatumatta, pitäisi sitten uskaltautua hissiin. Ja se sivuttain liukuminen on ihan mahdotonta, ja siihen vielä päälle se nolousaste, kun kaikki tuijottaa kun olet rähmälläsi starttipaikalla kerta toisensa jälkeen... Viimeksi onnistuin lopulta pääsemään pari kertaa vuoren huipulle sillä taktiikalla, että kanttasin täysillä vastaan ja roikuin käsivoimin hissikapulassa. Seurauksena oli muuten hyvästä lihaskunnosta huolimatta niin kipeät vatsalihakset, että heräsin yöllä joka kerta kun liikahdin!
Seuraava haaste on sitten vauhti. Jotta kehittyisi yhtään eteenpäin niistä ensimmäisistä käännöksistä, pitäisi uskaltaa ottaa vähän enemmän vauhtia mukaan laskemiseen. Ja se meneekin ihan ok, kunnes olet kaatunut tismalleen samaan kohtaan ahteria noin 27 kertaa, ja se kohta alkaa olla aika samperin kipeä. Yleensä tässä vaiheessa meikäläisen kärsivällisyys loppuu ja v*tutusindeksi kipuaa sen verran korkealle, että painun kotiin hoitamaan mustelmiani ja egoani, ja uskaltaudun laudan päälle seuraavan kerran neljän vuoden kuluttua.
Kerran siskoni, joka on taitava lautailija, yritti opettaa vähän, ja päätettiin koettaa temppua jota oltiin nähty hiihtokoululaisten käyttävän. Eli otettiin toisiamme molemmista käsistä kiinni kasvokkain, ja tarkoitus oli ikään kuin pyöriä toistemme ympäri, niin että saisin koko ajan tukea siskon käsistä. Valitettavasti oppitunti ei mennyt ihan kuin strömsössä, nimittäin tukipilarini ei ikinä onnistunutkaan kääntymään paikallaan, vaan lähdimme molemmat liukumaan kohtisuoraan rinnettä alas toisiamme tuijottaen ja ääneen huutaen. Lopulta oli tehtävä päätös kaatua vapaaehtoisesti ennen kuin törmätä kehenkään, ja kaaduttiin päällekkäin minä alimmaisena, lyöden pääni sekä takaraivon jäähän ja otsan siskon päähän... Enpä tainnut tarvita juotavaa iltahumpalle lähtiessä sinä iltana, pää oli ihan tarpeeksi sekaisin jo muutenkin :D
Pitäisiköhän uskaltautua laudan päälle taas tänä talvena?
Ongelmana on, että kun oppinut juuri sen verran, että saa käännyttyä kaatumatta, pitäisi sitten uskaltautua hissiin. Ja se sivuttain liukuminen on ihan mahdotonta, ja siihen vielä päälle se nolousaste, kun kaikki tuijottaa kun olet rähmälläsi starttipaikalla kerta toisensa jälkeen... Viimeksi onnistuin lopulta pääsemään pari kertaa vuoren huipulle sillä taktiikalla, että kanttasin täysillä vastaan ja roikuin käsivoimin hissikapulassa. Seurauksena oli muuten hyvästä lihaskunnosta huolimatta niin kipeät vatsalihakset, että heräsin yöllä joka kerta kun liikahdin!
Ihan tähän en edes tähtää, jos pääsisin rinnettä ylös ja alas kunnia tallessa olisin tyytyväinen! Kuva täältä. Hyvä Enni! |
Kerran siskoni, joka on taitava lautailija, yritti opettaa vähän, ja päätettiin koettaa temppua jota oltiin nähty hiihtokoululaisten käyttävän. Eli otettiin toisiamme molemmista käsistä kiinni kasvokkain, ja tarkoitus oli ikään kuin pyöriä toistemme ympäri, niin että saisin koko ajan tukea siskon käsistä. Valitettavasti oppitunti ei mennyt ihan kuin strömsössä, nimittäin tukipilarini ei ikinä onnistunutkaan kääntymään paikallaan, vaan lähdimme molemmat liukumaan kohtisuoraan rinnettä alas toisiamme tuijottaen ja ääneen huutaen. Lopulta oli tehtävä päätös kaatua vapaaehtoisesti ennen kuin törmätä kehenkään, ja kaaduttiin päällekkäin minä alimmaisena, lyöden pääni sekä takaraivon jäähän ja otsan siskon päähän... Enpä tainnut tarvita juotavaa iltahumpalle lähtiessä sinä iltana, pää oli ihan tarpeeksi sekaisin jo muutenkin :D
Pitäisiköhän uskaltautua laudan päälle taas tänä talvena?
maanantai 10. helmikuuta 2014
Urheilijan harrastus: Laskettelu
Joku ehkä luki sen maikkarin blogitekstin, jossa kirjoitettiin näin "Kahdeksan
tuntia töitä, pari tuntia opiskeluja ja kahdet harjoitukset
siihen päälle. Levätäkin pitäisi, jollain saattaa olla jopa ystäviä,
muita harrastuksia tuskin sentään. Yhtälö on käytännössä mahdoton."
(teksti täältä).
No, tällä urheilijalla on harrastus, nimittäin laskettelu! Viikonlopun vietin rinteessä Tahkolla avaten vihdoinkin laskukauden, joten ajattelin kirjoittaa vähän tästäkin lajista omasta näkökulmasta.
Ensinnäkin on aika kivaa, että on yksi laji, josta en ota mitään paineita tuloksista, treenimääristä, tekniikasta tai mistään muustakaan. Kunhan olen nopeampi kuin useimmat niin olen tyytyväinen! :D Muutaman vuoden välein käyn yleensä hiihtokoulun tunnilla vähän päivittämässä taitoja, niin että laskemisesta saa mahdollisimman paljon irti, mutta se riittää mainiosti.
Fyysisesti tärkeintä laskettelussa on hyvät jalkalihakset.
Sen takia varsinkin naislaskijoilla usein polvet reistailevat, kun
meillä ne reidet on väkisinkin vähän heikommat kuin miehillä, eli polvet
saavat vähemmän tukea. Teknisesti on tärkeintä pitää paino tarpeeksi
edessä, ja sitä ainakin itseni pitääkin ajatella ihan koko ajan, vaikka
laskeminen muuten tuleekin aika luonnostaan. Siinä auttavat hyvät
keskivartalon lihakset, jolla kontrolloida kroppaa.
Laskettelu jos mikä on välineurheilua. Omat silmäni avautuivat, kun kävin pari vuotta sitten jossain testiviikonlopussa kokeilemassa suksia, ja ero omassa laskemisessa oli kuin yöllä ja päivällä, kun sai kunnon lankut alle. Vanhat sukseni olivat liian pitkät, löysät ja vanhanaikaiset, eli ne väpättivät ihan minne sattuu ja viis veisasivat siitä minne kuski on menossa. Laskeminen oli kivaa oikeastaan vain, jos rinne oli ihan täydellisessä kunnossa, mitä harvemmin tapahtui. Nyt on vihdoinkin kunnon Fisherit alla (suksitallina iskä :D), ja laskeminen on kivaa, kun kontrolli pysyy minulla. Lasketellessa päässä on aina kypärä. Harvemmin itse kaatuilen, mutta olen saanut joskus hissikapulasta päähäni, ja pari talvea sitten joku teinipoika laski suoraan päälleni, eli se kypärän tarpeellisuus ei ole vain omista taidoista kiinni. Se on sitäpaitsi rinteessä ylivoimaisesti kätevin päähine, ei päästä tuulta läpi ja on lämmin ja mukava.
Ja tietenkin myös rinnekulttuurissa on puolensa!
No, tällä urheilijalla on harrastus, nimittäin laskettelu! Viikonlopun vietin rinteessä Tahkolla avaten vihdoinkin laskukauden, joten ajattelin kirjoittaa vähän tästäkin lajista omasta näkökulmasta.
Ensinnäkin on aika kivaa, että on yksi laji, josta en ota mitään paineita tuloksista, treenimääristä, tekniikasta tai mistään muustakaan. Kunhan olen nopeampi kuin useimmat niin olen tyytyväinen! :D Muutaman vuoden välein käyn yleensä hiihtokoulun tunnilla vähän päivittämässä taitoja, niin että laskemisesta saa mahdollisimman paljon irti, mutta se riittää mainiosti.
Laskukuvia ei tahdo löytyä, kun rinteessä mukana olevat kännykkäkamerat ei oikein ehdi mukaan kun laskee lujaa :D |
Laskettelu jos mikä on välineurheilua. Omat silmäni avautuivat, kun kävin pari vuotta sitten jossain testiviikonlopussa kokeilemassa suksia, ja ero omassa laskemisessa oli kuin yöllä ja päivällä, kun sai kunnon lankut alle. Vanhat sukseni olivat liian pitkät, löysät ja vanhanaikaiset, eli ne väpättivät ihan minne sattuu ja viis veisasivat siitä minne kuski on menossa. Laskeminen oli kivaa oikeastaan vain, jos rinne oli ihan täydellisessä kunnossa, mitä harvemmin tapahtui. Nyt on vihdoinkin kunnon Fisherit alla (suksitallina iskä :D), ja laskeminen on kivaa, kun kontrolli pysyy minulla. Lasketellessa päässä on aina kypärä. Harvemmin itse kaatuilen, mutta olen saanut joskus hissikapulasta päähäni, ja pari talvea sitten joku teinipoika laski suoraan päälleni, eli se kypärän tarpeellisuus ei ole vain omista taidoista kiinni. Se on sitäpaitsi rinteessä ylivoimaisesti kätevin päähine, ei päästä tuulta läpi ja on lämmin ja mukava.
Ja tietenkin myös rinnekulttuurissa on puolensa!
perjantai 7. helmikuuta 2014
Anskuni
Koska tällä viikolla oli Anskun synttärit, ja ensi viikolla on Ystävänpäivä, enkä ole nähnyt Anskua ikuisuuksiin, aion kirjoittaa Anskusta!
Ansku on ihana. Kiltti ja kaunis ja kunnollinen. Ja ylivertaisuudestaan huolimatta ihanan inhimillinen, esim. puolitoista vuotta sitten suunniteltu blogikirjoitus siitä, kuinka me tunnetaan, jonka Ansku lupasi kirjoittaa, on vielä näkemättä. (Muuten kutakuinkin täydellisessä ihmisessä tällainen saamattomuus on ehdottomasti positiivinen asia). Teaserina voin mainita, että ollaan tavattu varhaisteineinä tallilla, ja Anskun mielestä mä olin tosi kamala enkä itsekään tainnut hirveesti Anskua arvostaa :D
Ansku on paras ystäväni. Vaikka Anskun kanssa ei näkisi puoleen vuoteen (tapahtunut useasti erinäisten ulkomaillaolojen yhteydessä), voi aina jatkaa suoraan siitä mihin jäätiin, ihan kuin oltaisi nähty eilen. Kaikista parasta Anskussa on se, että Ansku ei ikinä tuomitse. Vaikka Ansku itse on perinjuurin sovinnainen ja kunnollinen, voin aina kertoa omista ei-aina-niin-kunnollisista seikkailuistani tai suunnitelmistani ilman minkäänlaista guilt trippausta.
Urheilijana Anskun vahvuus on kropassa, joka on fyysisesti tajuttoman lahjakas. En ole ikinä tavannut toista ihmistä joka kiinteytyy viikottaisen (siis yhden kerran viikossa!) ratsastunnin avulla, eikä liho millään muulla kuin syömällä puoli vuotta lähes pelkästään olutta, creme fraichea ja sipsejä. Heikkous on sitten ehkä kokemattomuus, kun ei oikein tiedä miten käsitellä niitä omia rajoja ja mennä fyysisille epämukavuusalueille.
Anskusta ja minusta on olemassa ehkä kolme yhteiskuvaa, tässä Karlovy Varin kylpyläkaupungista laatuotos vuodelta 2009:
Ansku on ihana. Kiltti ja kaunis ja kunnollinen. Ja ylivertaisuudestaan huolimatta ihanan inhimillinen, esim. puolitoista vuotta sitten suunniteltu blogikirjoitus siitä, kuinka me tunnetaan, jonka Ansku lupasi kirjoittaa, on vielä näkemättä. (Muuten kutakuinkin täydellisessä ihmisessä tällainen saamattomuus on ehdottomasti positiivinen asia). Teaserina voin mainita, että ollaan tavattu varhaisteineinä tallilla, ja Anskun mielestä mä olin tosi kamala enkä itsekään tainnut hirveesti Anskua arvostaa :D
Ansku on paras ystäväni. Vaikka Anskun kanssa ei näkisi puoleen vuoteen (tapahtunut useasti erinäisten ulkomaillaolojen yhteydessä), voi aina jatkaa suoraan siitä mihin jäätiin, ihan kuin oltaisi nähty eilen. Kaikista parasta Anskussa on se, että Ansku ei ikinä tuomitse. Vaikka Ansku itse on perinjuurin sovinnainen ja kunnollinen, voin aina kertoa omista ei-aina-niin-kunnollisista seikkailuistani tai suunnitelmistani ilman minkäänlaista guilt trippausta.
Urheilijana Anskun vahvuus on kropassa, joka on fyysisesti tajuttoman lahjakas. En ole ikinä tavannut toista ihmistä joka kiinteytyy viikottaisen (siis yhden kerran viikossa!) ratsastunnin avulla, eikä liho millään muulla kuin syömällä puoli vuotta lähes pelkästään olutta, creme fraichea ja sipsejä. Heikkous on sitten ehkä kokemattomuus, kun ei oikein tiedä miten käsitellä niitä omia rajoja ja mennä fyysisille epämukavuusalueille.
Anskusta ja minusta on olemassa ehkä kolme yhteiskuvaa, tässä Karlovy Varin kylpyläkaupungista laatuotos vuodelta 2009:
keskiviikko 5. helmikuuta 2014
Kun yritän siirtyä joutsenesta vaakaan ja siitä tähteen ennen aamukahdeksaa:
Tms... Saatoin ehkä ihan pikkusen liioitella tuota liikesarjaa. Joka tapauksessa pieniä haasteita BodyBalancen tasapainobiisissä <3
maanantai 3. helmikuuta 2014
"Koskaan ei ole pakko treenata"
Juteltiin kotimatkalla Keravalta perjantaina viikonlopun suunnitelmista kaverin kanssa, ja mainitsin että alkuviikon himmailujen takia on pakko treenata lauantaina, jonka normaalisti pidän nykyään vapaapäivänä. Tähän kaveri vastasi "Man måst aldrig träna". Koskaan ei ole pakko treenata. Korjasin heti sanomiseni ja totesin että haluan treenata huomenna, mutta jotenkin se jäi soimaan päähän. Koskaan ei ole pakko treenata! Kuinka yksinkertainen ja nerokas fraasi. Joka ikinen kerta menen treenaamaan, koska haluan.
Yhtälailla en voi pakottaa ketään muuta treenaamaan (believe me, i would!), vaan jokaisen täytyy löytää itselleen se syy, minkä takia haluaa treenata. Itselleni oikeastaan riittää se, että haluan, koska haluan. Yleensä laiskanakin hetkenä riittää se, että kysyn itseltäni, haluanko mennä treeneihin, vai haluanko jäädä tähän, ja kutakuinkin aina totean, että HALUAN lähteä. N. 0,5% treenikerroista ei huvita lähteä, ja silloin siihen on yleensä järkevä syy, kuten seuraavana päivänä puhkeava flunssa. En treenaa, koska kaverit on siellä, enkä jätä menemättä, koska kaverit ei ole siellä. En treenaa tulosten takia, vaan koska haluan treenata. Käyköhän se kenellekään muulle järkeen?
Yhtälailla en voi pakottaa ketään muuta treenaamaan (believe me, i would!), vaan jokaisen täytyy löytää itselleen se syy, minkä takia haluaa treenata. Itselleni oikeastaan riittää se, että haluan, koska haluan. Yleensä laiskanakin hetkenä riittää se, että kysyn itseltäni, haluanko mennä treeneihin, vai haluanko jäädä tähän, ja kutakuinkin aina totean, että HALUAN lähteä. N. 0,5% treenikerroista ei huvita lähteä, ja silloin siihen on yleensä järkevä syy, kuten seuraavana päivänä puhkeava flunssa. En treenaa, koska kaverit on siellä, enkä jätä menemättä, koska kaverit ei ole siellä. En treenaa tulosten takia, vaan koska haluan treenata. Käyköhän se kenellekään muulle järkeen?
Kerähypyt on ehkä kivointa maailmassa! |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)