SM-kisat 2016

Nyt on tämänkin kauden SM:ät kisattu! Avataan aluksi hieman ennakkoasetelmia: naisten sarjassa meitä oli vain neljä kisaajaa, minkä perusteella oli tietysti hyvä tavoitella vähintään mitalia, mieluummin hopeaista siinä ennakkosuosikin takana. Tämän perusteella vietin edeltävällä viikolla yhden illan listaamalla erinäisiä vitamiinipurkkeja siltä varalta että joutuu dopingtestiin :D

Aamu alkoi tavalliseen tapaan uinnilla Mäkelänrinteen uintikeskuksessa. Tein aikalailla samanlaisen verryttelyn kuin PM-kisoissa, joissa se oli havaittu toimivaksi. Olin lähdössä reunaradalla hallitsevan suomen mestarin vieressä, joten tiesin että toisia on taas vaikea seurata ja kannattaa keskittyä omaan juttuun. Ensimmäiset 50m uin ehkä vähän keskittymättömästi kruisaillen, toiselle sitten ryhdistäydyin. Muistan ajatelleeni 100m kohdalla että kumman kevyesti menee, ei vielä hapota, ja ne hapot iskivät sitten aika tarkkaan 105m kohdalla. Jaksoin kuitenkin maaliin ja olin ihan tyytyväinen aikaan, 2:54,3 eli vain vähän jäätiin siitä Bornholmin ennätysuinnista. Etukäteen oli vähän hirvittänyt että entä jos uin taas sinne vanhaan tasoon yli kolmeen minuuttiin, joten oli kiva huomata että onnistuin vakiinnuttamaan tasoni noille tienoille. Maalissa oli kyllä taas järkyttävät hapot, jotka onneksi vähän huuhtoutuivat pois kevyen loppuverran aikana. Kuitenkin siinä vaiheessa kun pääsin suihkuhuoneeseen ne tulivat yllättäen takaisin :D Jälkihiki on tuttua, mutta jälkihapot oli uusi kokemus!

Uinnin jälkeen olin siis aika loppu, ja naureskelinkin itselleni että mikä ihmeen 5-ottelija kuvittelen olevani jos olen jo yhden lajin jälkeen ihan hajalla. Hyvä kun jaksoin kiivetä portaat toiseen kerrokseen kisiksellä. Miekkailun aikana onneksi siitä kuitenkin elvyin. Miekkailun verra jäi ehkä vähän tavanomaista lyhyemmäksi, ja aloitin kisan häviämällä sisäiset matsit sekä siitä seuraavat. Jotenkin se kuitenkin lähti siitä rullaamaan, ja ilokseni laskin jossain vaiheessa että nyt on koossa saman verran voittoja kuin PM-kisoissa ja matseja on vielä rutkasti jäljellä. Hyvä fiilis ja keskittyminen kantoi loppuun asti ja tein elämäni parhaan miekkailutuloksen, jossa oli selkeästi yli puolet voittoja ja 215p. Jes! Kisan taso ei ehkä ollut maailmanluokkaa, mutta usein ne ennalta helpot vastustajat ovat olleet minulle niitä vaikeimpia. Nyt onnistuin kivasti keskittymään tekemiseen hyvällä maltilla mikä kantoi hedelmää. Tässä vaiheessa olin jaetulla toisella sijalla tismalleen samoilla pisteillä kovaa uineen mutta heikommin miekkailleen tytön takana eli hyvissä asetelmissa.

Miekkailun jälkeen koitti sitten ehkä päivän jännittävin osuus, nimittäin hevosten arvonta... Ja niinhän siinä kävi että sain hevosen jonka tiesin olevan sieltä vaikeammasta päästä tarjolla olevaa valikoimaa. Toki kyvykäs hevonen eli ei mitenkään mahdoton tehtävä. Keravalle päästyä ja radan kävelyn ja yhteisen verryttelyn jälkeen olin ensimmäinen radalla hevosten hyppyjärjestyksestä johtuen. Ykkösestä mentiin kunnialla yli, ja ihan hyvässä laukassa kohti kakkosta. Tulin sinne itse vähän huonolla askeleella, ja ehdin huokaista helpotuksesta että kiltti heppa hyppäsi silti, kunnes hevoselle taisi tulla pieni uskonpuute ja sukellettiin keskelle okseria eikä meikäläisellä ollut mitään mahiksia pysyä kyydissä. Heppa otti siinä tilanteessa hatkat, itse kampesin salamana pystyyn, totesin että esteen hajoittamista en olisi voinut tämän perusteellisemmin suorittaa, ja lähdin pinkomaan pollen perään. Polle oli kuitenkin sen verraan kiihdyksissään että ei heti antanut kiinni. Kun se lopulta pysähtyi lähelleni nenä kohti aitaa se vielä käänsi siitä verkkaisesti ahteriaan minua kohti, jolloin katsoin viisaammaksi vielä kerran kiertää sen etupuolelle turvallisen välimatkan päästä ja sille jutellen. Mikään 5-ottelukisa ei ole sen arvoinen että saa kaviosta naamaan. Ratahenkilökuntana oleva kaveri punttasi minut kyytiin, ja saatoin vihdoinkin huokaista kun ajanotto keskeytettiin. Tässä vaiheessa älysin että peukaloa vähän jomottaa ja sanoinkin kaverille että taidan tarvita sitten jäitä. Kun päreiksi pistämäni este sitten oli saatu rakennettua uudestaan lähdin uudelleen matkaan ja päästiin kakkosesta yli asti. Jatkoin rataa päättäväisesti kunnes ennen viitosestettä tuomaristo vihelsi taas: maksimiaika oli ylittynyt. Nolla pistettä ratsastuksesta. Tässä vaiheessa sapetti aika rankasti, ja pyydän anteeksi jos joku paikalla ollut havaitsi kuinka epäurheilijamaisesti sadattelin puoliääneen itsekseni.

Kohtalokas kakkosokseri

Ei auta itku markkinoilla, nöyrästi katsoin miten muut tytöt ratsastivat täydet pisteet ja totesin että sinne meni se mitali. Luovutin hevosen seuraavalle ratsastajalle, kehotin ratsastamaan paremmin kuin minä ja lähdin kylmäämään peukaloa. Toivottavasti ansaitsin myös niitä menetettyjä urheiluhenki-pisteitä karjumalla radan reunalla saman hevosen seuraavalle ratsastajalle epävarmuuden hetkellä "JATKA! LAUKKA!!!" ja kaveri selvitti radan kunnialla maaliin, mikä lämmitti mieltä.

Taisin mainita jollekin että nyt voin sitten hölkätä sen CE:n läpi... CE-paikalle siirtymisen jälkeen kokeilin miten sujuu aseen ottaminen kipeällä peukalolla ja kyllähän se vähän arkoi. Tunnustan että mielessä kävi että taidan jättää sen viimeisen lajin väliin, mitä järkeä lähteä kipeällä kädellä ja rääkkäämään itseään juoksuradalle jossa on karmea mäki. Onneksi valmentaja osasi taas sanoa juuri oikeat sanat puhelimessa että nyt vaan Saskia meet ja teet sen. Tiesin myös että jos joku muu olisi samassa tilanteessa jättänyt leikin kesken olisin vähintään hiljaa mielessäni tuominnut aika rankasti. Ei siis muuta kuin radalle. Lähtöasetelma oli toki masentava, ero seuraavaan tyttöön oli joku 5min :D Lähdin aika rauhassa matkaan ja tein nousujohteisen juoksun, jolla en kyllä ottanut ihan kaikkea irti itsestäni. Rata oli yllättävän kiva, vain kerran hirvitti että pysynkö pystyssä jyrkässä alamäessä happoisilla jaloilla. Jäi hyvä mieli että jaksoin tsempata viimeisenkin lajin läpi, ja itse asiassa ammuinkin ihan hyvin, vain viimeinen ammunta oli vähän heikompi. Ilmeisesti rento ote aseesta toimi kun ei pystynyt kovasti tukemaan peukalolla :D

Kaikki ratsastaa joskus nollat, on tunnettu totuus 5-ottelupiireissä. Harmi vain että se osui samalle päivälle kun ui hyvin ja teki elämänsä parhaan miekkailun, eli ainekset oli kasassa tosi hyvään kisaan. Neliotteluennätys sentään jäi käteen, mutta se tuntui kyllä aika laihalta lohdulta siinä vaiheessa. Seuraavana aamuna marssin pitkällisen mietinnän jälkeen lääkäriin näyttämään sitä peukaloa, mutta se on jo ihan oman postauksensa ansaitseva tarina...

Penikkataudin hoitoa ja ehkäisyä

Sain toiveen kirjoittaa penikkataudista ja sen hoidosta, ja se onkin aihe joka liippaa aika läheltä melko montaakin ihmistä. Jos etsitte kovin tieteellistä tietoa aiheesta, suosittelen konsultoimaan googlea tai lääkäriä, tässä melko käytännönläheistä ja pintapuolista käsittelyä aiheesta.

Penikkatauti on oikeastaan yleisnimitys useimmille säären alueen kivuille, jotka johtuvat rasituksesta. On siis yksilöllistä miten penikkatauti oireilee, kipu saattaa esiintyä hyvinkin eri paikoissa eri ihmisillä ja on usein melko toispuoleista. Kipu johtuu useimmiten (yksinkertaistetusti) siitä, että sääriluun yli menevät kalvot kiristyvät, kun lihas kehittyy. Siitä syystä esim. äkillinen juoksutreenin aloittaminen saattaa aiheuttaa penikkataudin. Kuten esiintymismuotoja, myös hoitomuotoja on runsaasti ja niiden vaste on melko yksilöllinen. Itsestäänselvä apu on lepo. Jos se ei ole mahdollista, kannattaa turvautua muihin poppaskonsteihin.

Penikkatauti on melko pirullinen jos se äityy pahaksi, joten hoitoa parempi keino on ennaltaehkäisy. Kovilla pohjilla (asfaltilla) juostessa penikka ärtyy helpommin kuin pehmeillä (hiekkatie), kannattaa siis valita lenkkimaastot suotuisiksi jaloille. Luonnollisesti hyvät kengät ja oman jalan ja askeleen tunteminen ovat tärkeitä. Lisäksi tietysti kannattaa pitää maltti mukana: juoksuharrastusta ei kannata aloittaa nollasta sataan-menetelmällä. Itse juoksen nykyään käytännössä aina kompressiosukilla, mikä ehkäisee penikoiden kipeytymistä huomattavasti. Muutenkin lihashuolto pitää muistaa, koska penikkatauti useimmiten johtuu lihasten kireydestä. Pohkeita voi venyttää vaikka joka ilta hampaita harjatessa. Jalkapohjan lihakset liittyvät vahvasti penikkaongelmiin, joten niitäkin voi jumpata ja pitää vetreinä pyörittelemällä palloa niiden alla.

Hoitomuodoista tehokkain lienee hieronta. Useimmiten pelkkä pohkeiden auki hierominen auttaa jo, seuraava steppi on käsitellä myös jalkapohjat ja viimeisenä kun mikään muu ei auta, revitään väkivalloin ne kalvot irti siitä sääriluusta. Onneksi on myös kotihoitokonsteja. Itselleni kaikista tehokkaimmin toimii kylmä-kuumahoito. Parhaiten se tehoaa kylmäaltaan avulla, mutta paremman puutteessa myös suihkussa tehty hoito auttaa. Ideana on siis vaihdella jääkylmää ja lämmintä vettä jaloille, jolloin aineenvaihdunta vilkastuu ja jotenkin se kipu vain sulaa pois. Pilatesrulla on myös oiva apu. Se sattuu pirusti kun hinkkaa sitä kipeintä kohtaa, mutta useimmiten siitä on varsin kiitollinen seuraavana päivänä. Pahimmassa vaiheessa voltarenin levittäminen yöksi edesauttaa myös seuraavan päivän treeniä.

Erimerkkisiä kompressiosukkia ja laatulenkkareita rivissä

Penikkaongelmissa, kuten niin monessa muussakin jutussa, on tärkeää tuntea se oma kroppansa ja mitä se viestii. Pahimmillaan penikkakivut voivat olla rasitusmurtuman esiaste, mutta useimmiten se on vain lievää ärtymystä, jonka läpi kannattaa juosta, ja parin minuutin kuluttua ei enää edes satu yhtään.

Iloa lenkkipoluille, pitäkää huoli koivistanne!

Kausi 2014

Kausi 2014 on siis takanapäin. Yritän opetella elämään "urheilijavuosissa" normi-ihmisvuosien sijaan, ja tehdä kauden analyysin tässä vaiheessa enkä vuodenvaihteessa. Päällimmäinen fiilis on, että kyllä tässä on edistytty ihan mukavasti.

Kisasin tällä kaudella 5-ottelussa 4 kertaa. Sijoitukset olivat 1 (Uppsala GP), 4/7/8 (riippui laskutavasta tuossa kisassa: SM/PM/kisa), 3 (Stockholm GP) ja 2 (Falun GP, 4-ottelu). Eihän se hullummalta kuulosta. Noista kuitenkin arvostan itse ehkä eniten noita huonoimpia sijoituksia, eli Tukholman kolmossijaa ja SM-nelossijaa, koska ne ovat tulleet kovimmassa seurassa. Muissa on ollut aika vähän porukkaa ja vähän onneakin matkassa, yhtään itseäni vähättelemättä.

Olen oppinut rakastamaan numerolappuja. Mikään ei toimi parempana motivaattorina ja kivunlievityksenä kuin numerolappu!

Selkein kehitys on tapahtunut uinnissa. Vuodessa lähti 200m-ajasta puoli minuuttia, ei hullumpaa :) 45 sadasosaa jäi vielä uupumaan tälle vuodelle asetetusta tavoitteesta, mutta se olikin vuodelle asetettu tavoite eikä kaudelle. Onhan tässä vielä aikaa tehdä se vaikka jossain joulukuun harjoituskisassa, mutta eipä se 0,45sek myöskään ole niin paljon että jaksaisin sitä murehtia. Koska se oli käsiaika niin voi ihan hyvin olla että se oli vaan kellottajan reaktioista kiinni.

Kyllä sanoisin että muissakin lajeissa on edistytty. Juoksu tuntuu kisa kisalta tehokkaammalta, ammunnassa on parempi fiilis treeneissä, pitäisi vaan saada se tasaisemmaksi ja siirrettyä hyvä fiilis myös kisoihin, ja miekkailussa ymmärrän lajin niksejä paremmin ja paremmin. Ja ratsastuksessa on saatu hyvä fiilis radoille kauden aikana. Pistetasoni on vakiintunut yli 800 pisteen tuntumaan, mutta pikkuhiljaa saa hilattua sitä vähä vähältä ja laji lajilta ylöspäin. Tavoite oli päästä yli 1000p tänä vuonna, ja siihen melkein päästiinkin, kun ottelin Tukholmassa 985p. En viitsi takertua tuohon 15p kovinkaan paljon, se nyt olisi yksi onnistuneempi ammunta/pari pistoa enemmän miekkailussa/yms.

5-ottelukisojen lisäksi olen kisannut tällä kaudella yhden biathlekisan, yhden juoksukisan, kolme miekkailukisaa ja kolme ratsastuskisaa. Enää ei ollut tarvetta kiertää höntyilykisoja juoksussa tai muissa random-lajeissa kisarutiinin kasvattamiseksi, kisajännitys saatiin hyvin kuriin jo viime kaudella. Miekkailukisoista haetaan oppia siihen lajiin. Ratsastuskisoissa käyminen on eniten vaan hauskaa, ja onhan kauden radoissa ollut ihan mukava kehityskaari, kun viimeinen ratsastuskisa meni tosi hyvin.

Wichitan kanssa kisoissa keväällä, olen tainnut tulla vähän kovaa kun hyppy on noin laaka... :D Kuva täältä.

On tässä toki epäonnistumisia ja ongelmiakin ollut. SM-issä olin tyytyväinen oikeastaan vain sijoituksiin ja miekkailuun, en mihinkään muuhun. Miekkailukisoissa meinaa aina tulla itkupotkuraivarit. Olen saanut elämäni ensimmäisen luunmurtuman, kun mursin varpaani kesällä. Penikat on oireilleet, lonkka kipuillut, olkapää oli rikki keväällä ja mitänäitänyton. Näistäkin on kuitenkin opittu, kehonhuollon merkityksestä ja siitä kuinka tehokkaita vaihtoehtotreenejä voi tehdä vaikka joku paikka olisikin rikki tai kipeä. Ja mielenhallinnasta ja kisavalmisteluista. Harvalla urheilijalla on täydellistä kautta, niistä aallonpohjistakin pitää vaan repiä ilo irti.

Suurimmat opit tällä kaudella on tulleet treeniin. Enemmän, kuin että olen oppinut uimaan/juoksemaan/miekkailemaan, olen oppinut treenaamaan näitä lajeja. Olen oppinut erilaisia uintiharjoituksia, niin että pystyn itsekin tarvittaessa suunnittelemaan itselleni hyviä ja kehittäviä uintitreenejä, ja olen parempi vaatimaan itseltäni vähän enemmän juoksutreeneissä, niin että saan juoksua laadukkaammaksi. Miekkailussa osaan tehdä itsekin harjoituksia jos valmentaja ei olekaan paikalla, ja pystyn myös paremmin analysoimaan miekkailuani. Samalla olen oppinut kuinka tajuttoman paljon kaikkea tätä pitää tehdä kehityksen eteen.

Pilatesrulla on jalkojeni ystävä.

Tähän liittyy myös se, kuinka paljon on ottanut oppiaskelia kohti urheilijamaisempaa elämää. Jokailtainen kehonhuoltosessio ei ole enää utopiaa, hieronta ylläpitää tomintakykyä, ruoan pitää olla laadukasta ja sitä pitää olla riittävästi, ja riittävä lepo on kaiken avain. Kuulostaa itsestäänselvyyksiltä, mutta kovin moni normi-ihminen ei noita asioita kovin orjallisesti toteuta. Kantapään kautta on kuitenkin opittu, että esim. huonosti syöminen tiistaina johtaa 95% todennäköisyydellä epäonnistuneeseen treeniin keskiviikkona, mikä on tosi turhaa. Näissä asioissa siis tsempataan joka päivä kehityksen eteen.

Omaksi filosofiakseni on muodostunut se, että yritän joka päivä olla oma paras versio itsestäni. En ehkä ole yhtä hyvä kuin joku muu, mutta olen parempi kuin vähän huonompi versio itsestäni, tai kuin itse olin eilen. Joskus on huonompia päiviä, ja silloin yritetään olla sen päivän paras versio. Näillä ajatuksilla ja analyyseillä suunnataan seuraavaan treenikauteen!

Pain means progress: vähän treenifilosofiaa

Pikkuveljeni kysyi varmaankin noin vuosi sitten, miten ihmeessä on mahdollista että sulla on taas lihakset kipeänä, vaikka treenaat ihan koko ajan. Kaiken järjen mukaanhan pitäisi olla niin hyvässä kunnossa, ettei saa lihaksia kipeäksi millään. Seuraavassa vähän valotusta tähän dilemmaan.

Ensinnäkin treeniin tulee normaali-ihmisellä väistämättä jonkinlaisia taukoja silloin tällöin. Työkiireitä, flunssia, perhejuhlia tai mitä tahansa, jonka takia ei pääsekään tekemään ihan viikon jokaista treeniä tai jopa joutuu sohvanpohjalle muutamaksi päiväksi. Tällainen pieni tauko saa heti aikaan sen, että kun palaat treenin pariin, lihakset kipuilevat tottumattomuuttaan. Esim miekkailu on laji, jossa viikonkin tauko aiheuttaa ainakin itselleni ihan infernaalisen jumituksen takalistoon.

Toisekseen, aina ei treenata samalla tavalla. Joskus tehdään iisimmin ja vaikka keskitytään oppimaan jotain, ja joskus tehdään täysiä. Molemmat saattavat aiheuttaa lihaskipuja: jos opit tekemään jotain erilailla (vaikka tekemään dynaamisempia syöksyjä miekkailussa, tai tekemään uintivetoja isoilla lihaksilla etkä pelkästään käsillä), lihakset reagoivat siihen. Ja täysiä-treeneissä tietenkin rasitus on suurempi, mihin kroppa reagoi. Treeniä tehdään yleensä jonkinlaisissa sykleissä, ei siis koko ajan samalla tavalla. Jos treenaa koko ajan samalla tavalla, kehitys väistämättä jossain kohdassa pysähtyy. Kropan on saatava välillä palautua, ja moni ripotteleekin treenikalenteriinsa vähän kevyempiä viikkoja. Tai sitten vaihdellaan, esim keskitytään takareisiin jonkin aikaa ja sitten etureisiin voimatreenissä. Kaikki tällaiset vaihtelut aiheuttavat erilaisia ärsykkeitä lihaksissa, mikä saa treenin tuntumaan.

Kolmanneksi, mitä paremmassa kunnossa olet, sitä rankempaa treeniä tehdään. Tuskin kenelläkään tavoitteellisesti treenaavalla on olemassa mitään sellaista tasoa, johon kehityksen annetaan pysähtyä. Myös Michael Phelps, Maria Sharapova ja Usain Bolt haluavat olla ensi viikolla vielä parempia kuin tällä viikolla. Kun siis joku sali-/juoksuohjelma alkaa tuntua helpolta, siitä tehdään rankempi. Ja se tuntuu. Ja kehittää.

Tässä piilee treenaamisen viehätyskin. Pain means progress, eli kipu tarkoittaa kehitystä. (Nyt siis huom, itsensä pitää tuntea ja osata erottaa ns. hyvä, kehittävä kipu ja huono, rikkova kipu. Jälkimmäistä kannattaa välttää jos mielii jatkossakin treenailla). Tottakai on kivaa kun treeni sujuu, mutta silloin haluaa taas hilata itsensä seuraavalle tasolle. Ja siihen vaaditaan paljon työtä ja vähän kipua! Kiteyttäisin ehkä asiaa niin, että se lihaskipu ei ole urheilijalle huono asia, vaan päinvastoin. Se on merkki siitä että kehitystä tapahtuu, ja siihen pyritään. Jos missään ei ole tuntunut vähään aikaan, kannattaa huolestua, tai yksinkertaisesti treenata kovempaa.

Olette ehkä huomanneet, että tuosta Pain means progress-fraasista on tullut jonkinlainen motto minulle. Se motivoi ensinnäkin tekemään täysillä, vaikka sattuu nyt ja tietää että huomennakin sattuu, ja toisekseen kestämään sen seuraavan päivän jumituksen. Tällä siis mennään eteenpäin!

Jalkakipuja osa 173

Noniin, jokainen vuorollaan... Luulin päässeeni helpolla jalkakipujen osalta, kun monet kaverit ja Anskukin kipuilivat perusteellisesti jo vuosi sitten, eikä itsellä ollut mitään ongelmia. Viime syksynä oli kevyttä oireilua parin viikon ajan SM:ien aikaan, mutta se meni nopeasti ohi levolla ja kylmäyksellä. Tammikuun paukkupakkasilla juoksin kuitenkin sisäradalla, joka ilmeisesti oli melko kova, koska jalkani kipeytyivät siitä parin kerran jälkeen perusteellisesti. Siitä alkoi kipuilukierre, joka jatkuu edelleen.

Pahiten kipeytyy oikea säären sisäsyrjä säären alaosasta, eli periaatteessa voidaan puhua penikkakivuista. Veikkaan, että vasenkin on jonkin verran kipeä, mutta koska oikea on niin paljon kipeämpi, en juurikaan huomaa vasenta. Meillä on nykyään kaksi kertaa viikossa CE-treenit kisiksellä, eli tulee juostua sisällä kovemmalla pohjalla, mutta jalkani ovat aiemmin kestäneet sitä hyvin, joten en usko että sillä on kovin suurta merkitystä. Ulkona pyrin välttelemään kovia asvalttipohjia mahdollisimman paljon ja juoksemaan hiekkapohjilla.

Paras hoitomuoto on kokemukseni mukaan kylmäys, ja erityisesti kylmä-kuuma-vaihtelu. Perjantai-illan uintitreenin jälkeen olenkin ottanut tavaksi saunomisen sijaan olla jälleen kerran Oman Elämäni Teemu Selänne ja mennä neljä kertaa edetakaisin kylmäaltaan ja kuuman suihkun väliä. Kun ensimmäisen kerran menin kaksi kertaa kylmään, olin hämmästynyt sen välittömästä vaikutuksesta. Märskyn kylmäaltaasta pitää kulkea muutama porras alas takaisin suihkuun, ja ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen oikeaan jalkaan ei sattunut portaita alastullessa! Käsitin ensimmäistä kertaa miltä avantoa kivunlievitykseen käyttävistä tuntuu, kun kipu yhtäkkiä lakkaa. Enää vaikutus ei ole ihan yhtä suuri, mutta olen varma että siitä on silti suuri hyöty. Haaveissa onkin, että kisikselle ja Esportiinkin saataisiin kylmäaltaat!

Lisäksi pyrin kylmäämään koipea töissä paikallani istuessa ainakin pari kertaa päivässä. Kylmäpussi ei ole yhtä tehokas kuin kylmäallas, mutta on siitä varmaan jotain hyötyä. Ainakin se tuntuu hyvältä. Tämän lisäksi tulee luonnollisesti hyvä lihashuolto, eli pohkeiden venytttely ja hieronta.

Kipuilu ei varsinaisesti ole estänyt juoksemista. Ensimmäiset askeleet sattuvat eniten, sen jälkeen siihen tottuu, ja viimeistään vauhdin lisääminen saa kivut unohtumaan tyystin. Kovin paljon en kuitenkaan ole onnistunut juoksumääriä lisäämään huhtikuussa, kuten suunnittelin. Mieluummin jatkan samoilla määrillä, joilla pärjään, kuin lisään rutkasti vähäksi aikaa ja olen sitten ihan rampa. Toivottavasti jossain vaiheessa pääsisi kivuista taas eroon. Ainakin miekkailukenkien pitäisi mennä vaihtoon, siitä voisi hyvinkin olla apua että oikea jalka olisi vähän oikeammassa asennossa kuin vanhoilla kuluneilla kengillä... Pitäisi varmaan myös käydä pitkästä aikaa jalka-analyysissä tsekkaamassa ettie aikoinaan kadonnut pronaatio ole tullut takaisin ja kipeytä jalkoja. Tosin olen käsittänyt että juoksijan jalat eivät oikeastaan koskaan ole ihan kivuttomat... D Sen kanssa pitää vaan oppia elämään!