SM- ja PM-kisat 2017

Kauden päätavoite on nyt takanapäin, kun SM- ja PM-kisat ovat onnellisesti ohitse.

Kisapäivä alkoi miekkailulla Kirkkonummen Veikkolassa. Miekkailusali oli laitettu hienoksi ja paikalle värvätty ammattituomarit, jotka olivat hämmentävän hyvinpukeutuneita mustissaan... Yleensä 5-ottelukisoissa ollaan totuttu siihen että joku randomi heiluu verkkareissa kello kädessä tuomitsemassa. Otettiin kolme pistoa yhdellä kiinnityksellä. Oma miekkailuni sujui aika hyvin joitain pieniä notkahduksia lukuun ottamatta, tuloksena yli puolet voittoja ja 215p, mikä on minulle ihan kelpo saldo. Miekkailuni ailahtelevuudesta kertoo tosin jotain se, että puolet miekkailun voittajan häviöistä oli minun ansiotani kun otin taitavalta miekkailijalta hienoja käsipistoja, mutta samoin lähes puolet miekkailun häviäjän voitoista oli minun ansiotani kun en kerta kaikkiaan löytänyt keinoa saada pistoja läpi päättäväiselle tytölle.

Miekkailun jälkeen oli hyvin aikaa elpyä vähän ennen siirtymistä uintiin. Uinti pidettiin Kirkkonummen uimahallissa, jossa lähes kukaan meistä ei ollut ikinä käynyt. Altaan pohjan jännä muoto hämäsi joitain, mutta oikein kiva hallihan tämä oli. Verratessani mietin että onpa uinti kisapäivänä kivaa, kun on valmistautunut hyvin eli tehnyt ne kovat treenit ja sitten herkistellyt, niin uinti tuntuu mukavan vahvalta ja kevyeltä! Toista se on kun tahkoaa niitä treenikauden pitkiä treenejä. Olin kertonut kaikille etukäteen että aion uida alle 2:50, kun vanha ennätys oli 2:52,7. Oma uinti meni ihan hyvin paitsi käännökset toisessa päässä olivat jotenkin hätäisiä ja siksi hitaita. Kun kellottaja maalissa kertoi ajakseni 2:49 pääsi ilmoille spontaani jess yhdistettynä ilmaan pomppaamiseen ja veden pärkäytykseen! Niin sitä pitää! Hapotti kyllä perusteellisesti (se tunne, kun tuntuu että sekä kädet että jalat yksinkertaisesti irtoaa kun hapottaa niin paljon...) mutta loppuverra onneksi auttoi siihen. Tarkka aika oli 2:49,22, millä irtosi 212p.

Uinnin jälkeen oli aika pitkä siirtymä ratsastukseen Keravalle. Itselleni sattui arvonnassa hevonen jolla yksi toinen tyttö menisi ensin, eli sain odotella omaa ratsastustani rauhassa radan kävelyn jälkeen. Radassa ei ollut mitään muuta ihmeellistä kuin aika tiukka tie sarjalle. Katsoin hevosen ensimmäisen radan ja se meni ihan mallikkaasti, paitsi juuri sarjalla hevonen epäröi ja kun ratsastaja käski silti hyppäämään niin menivät vähän a-osan läpi. Muiden ratsastajien mokailuista aiheutui kuitenkin viivästys, niin että jouduin odottelemaan selkään pääsyä vielä aika kauan. Verkassa haettiin sitten sitä että päästään esteille tasaisessa laukassa, hevonen oli itse helposti vähän pomppivainen ja epätasainen, mikä on minulle vähän vaikeaa kun herkästi teen itsekin liikaa. Viimeinen pysty meni oikein mallikkaasti ja viimein päästiin radalle. Ykköselle tultiin vähän huonosti ja sen jälkeen terästäydyin että nyt pitää ajatella eteenpäin niin lähti sujumaan. Sarjalle tultiin aikalailla varmistellen ja pienesti, mutta nopealla reaktiolla sarjavälissä päästiin b-osankin yli. Viimeiseltä esteeltä otettiin puomi alas, tultiin ehkä vähän epätasaisesti sinne. Rata ei ollut ehkä omasta mielestäni se kaunein ja tasaisin, mutta tulos ihan tyydyttävä ja oli hauskaa. Radalta ulos päästyäni verkkavahti kuitenkin tuli kyselemään että hyppäsinkö verkassa yhden hypyn liikaa. Väitin ensin kivenkovaan että en varmasti, kunnes kauhukseni tajusin että niin saattoi epähuomiossa käydä kun koutsi huusi tulemaan okserille heti perään uudestaan, mitä en älynnyt ilmeisesti mielessäni laskea. Rehellinen moka, mutta onneksi vain kymmenen miinuspisteen arvoinen. Näin jälkikäteen olen sitä mieltä että se saattoi olla ihan sen arvoista, rata olisi saattanut mennä muuten paljon huonommin.

Ratsastuksen jälkeen piti vähän auttaa järjestelyissä, kunnes lopulta parkkeerasin itseni vahtimaan LaserRunin ekan erän juoksijoita yhteen mutkaan ja mutustin samalla banaania ja kiskoin Red Bullia että jaksaisin vielä viimeisen rutistuksen. Verrasin sitten hyvissä ajoin rauhallisesti, ja juoksutekniikkaharjoituksilla jalkoja herätellessäni mietin hiljaa mielessäni että jalathan tuntuvat yllättävän hyvältä. Juoksurata oli kiva ja selkeä, yksi 800m kierros vaihtelevaa pohjaa ja ihan vähän sekä ylä- että alamäkeä. Yleisöä oli tässä vaiheessa kerääntynyt paikalle yllättävänkin paljon.

Lähdin ampumajuoksun takaa-ajoon neljäntenä 44sek tanskalaisen tytön perään, selkeänä tavoitteena saada mimmi kiinni ja ottaa se pronssimitali. Takanani ei kovin kaukana lähti vielä toinen suomalainen, josta vähän huolissani mietin että juokseekohan se minut kiinni. Ensimmäinen ammunta ja juoksukierros meni ihan hyvin, ja toiseen ammuntaan tullessani ilokseni huomasin että tanskalainen on vielä ampumapaikalla. Ammuin oman osioni melko ripeästi ja pääsin juuri ennen tanskalaista matkaan ampumapaikalta. Tarkoituksella en lähtenyt tuhlaamaan voimia ja juoksemaan ihan täysiä karkuun, vaan aika nopeasti tyttö juoksi minut kiinni. Ajattelin että hitsit, nyt se varmaan vaan seuraa koko kierroksen, mutta onnekseni tytön taktinen silmä petti sen verran että tuli minun ohitseni, jolloin puolestani liimauduin siihen peesiin hyötymään vetoavusta. Ylämäessä tyttö sai ehkä parin metrin kaulan, jonka rullasin helposti kiinni alamäessä, ja pystyin tulemaan aika rennosti ammuntaan. Ammunta sujui edelleen ihan hyvin, ja pääsin aika selkeästi ennen tanskalaista lähtemään kolmannelle kierrokselle. Tällä kierroksella mieleen alkoi jo hiipiä ajatus siitä että hitsit, ihan oikeasti voitan sen mitalin! Motivoi kummasti siellä metsässä juostessa. Kun viimeinenkin ammunta sujui hyvin eikä tanskalainen päässyt kannoille taisi huulilta päästä jo hillitty jess... Varmuuden vuoksi vielä tossua toisen eteen melko ripeään tahtiin, mutta kun en nähnyt punaista hahmoa edes kääntyessäni alamäkeen alkoi maistua jo aika makealta. Kun rullasin alamäkeä ulos metsästä tajusin yhtäkkiä mikä meteli maalialueelta kuuluu ja totesin ällistyksissäni että jumaleissön ne kannustaa minua, ja siellä tosiaan huutaa nimeäni muutama muukin kuin sisko ja treenikaveri!! Vielä loppukiri jonka aikana varmistelin että tanskalainen on kaukana ja pääsin tulemaan maaliin mitalistina huimassa tunnelmassa. Nyrkit nousi ilmaan aika ponnekkaasti ja monta kertaa maaliviivan jälkeen tuuletellessa melkoisen endorfiinihumalan saattelemana. Vitsit mikä fiilis. Ensimmäisenä halaamassa oli bestis Ansku, ja sen jälkeen riittikin onnittelijoita. Olin ihan hämmentynyt kun selkääntaputtelijoita ja kädenpuristajia riitti joka suunnalta. Tuhannet kiitokset kannustuksista ja onnitteluista niille jotka oli paikalla, joka ikinen lämmitti mieltä!

Oli kyllä hyvä kisa. Päivässä ei oikeastaan ollut mitään sellaista kunnolla heikkoa hetkeä tai suoritusta. Miekkailussa voi aina saada enemmän pistoja, mutta kokonaisuutena sekin oli ihan hyvä. Uintiennätys on aina ennätys. Ratsastuksessa oli oikeastaan päivän ainut tyhmä moka, se ylimääräinen hyppy. Jos olisin hävinnyt kymmenellä sekunnilla niin olisi harmittanut, mutta nyt tuo oli lähinnä hyvä oppi olla tarkempi tulevaisuudessa. Ammunnat olivat yhteensä 86sek, mikä on minulle oikein hyvä tulos, vain 2sek huonommin kuin kevätkisassa jossa omasta mielestäni ammuin ihan maagisen hyvin. Nyt ammunnat olivat omasta mielestäni jokseenkin vain riittävän hyviä. Jos tanskalaistyttö olisi ampunut paremmin ja oltaisiin jouduttu juoksemaan kilpaa, olisi ollut jännä nähdä miten kisa olisi päättynyt, kun oltiin suhteellisen tasavahvoja juoksijoita. Nyt tein omaa urakkaani huomattavasti helpommaksi ampumalla hyvin, mikä on onneksi ihan sallittua ja jopa toivottavaa. En vieläkään ihan käsitä kuinka hyvältä juoksu tuntui. Jopa niin hyvältä että mietityttää että jäikö vähän varastoon. Omasta mielestäni en kyllä juuri himmaillut, mutta haluaisin uskoa että olisin pystynyt juoksemallakin voittamaan mitalin. Joka tapauksessa oli sikamakeaa todella ansaita se mitali omalla suorituksella.

SM-mitalienkin kohdalla tajusin että olen kyllä ihan tosissani saada toista sellaista neljän vuoden ajan siinä onnistumatta, eli ei niitä ihan ilmaiseksi jaella. Viidessä lajissa on aika monta muuttujaa ja liikkuvaa osaa, ja pienehkössäkin porukassa jos itse mokaa jotain niin joku muu kyllä ottaa sen mitalin. Jos olisin jäänyt ilman PM-mitalia niin SM-pronssi olisi vähän lohduttanut, mutta tavoite oli ilman muuta ottaa ne molemmat kotiin, ja olen kyllä tyytyväinen että siinä onnistuin. Samalla saatiin palautettua oikea maailmanjärjestys kun Suomi otti kolmoisvoiton naisten PM-sarjassa ja miehissäkin kaksoisvoiton. Joka tapauksessa, kaksinkertainen SM ja PM (!!) -mitalisti, kuka olisi uskonut muutama vuosi sitten?! Hyvä minä!

Upeat kuvat on ottanut Kalle Nuuja.

Treenileiri

Taas on tullut treenailtua! Oma seurani järjesti ansiokkaasti  elokuun alussa viikonloppuleirin, jossa päästiin porukalla treenaamaan kunnolla. Leiri alkoi perjantai-iltana pienellä jumpalla ja kevyehköllä uinnilla Malmilla, vielä ei otettu mitenkään kaikkia mehuja irti. Lauantai-aamu alkoi samanlaisella setillä, altaassa tosin oli jo vuorossa nopeustreeniä. Ei taas ole vähään aikaan tullut uitua kunnolla porukassa, tunnin treeni menee yllättävän nopeasti kun on seuraa ja vaan tahkoaa menemään. Ja sitä paitsi voi olla ihan vähän tyytyväinen itseensä kun potkusetissä tekee vähän vähemmän kuolemaa kuin osa porukasta :D

Tästä sitten jatkettiin kisahallille miekkailemaan. Sielläkin tehtiin tunnin tehokas treeni erikoistilanteita, joka sekin meni hyvässä ohjauksessa yllättävän nopeasti. Onneksi, koska oma miekkailu oli ihan kauheaa varsinkin loppua kohti. Ehkä maailman turhauttavin laji välillä. Kisahallilta siirryttiin sitten reippaassa tahdissa kohti Peikin tallia ratsastustunnille. Oli kiva päästä testaamaan uutta hevosta, opettajaa ja ympäristöä! Totesin muun muassa että olen vähän pilalle hemmoteltu Keravan mainioissa oloissa, kun meidän ryhmällä on aina koko iso maneesi tai kenttä käytössä jossa karautella ympäriinsä. Nyt kenttä oli liian märkä ja jouduttiin maneesiin jossa oli samalla myös koulurataharjoitus, ja ahdisti oudon muotoinen tila ihan hirveästi. Ratsastus meni kuitenkin ihan ok.

Juoksutreenin jälkeen punanaamaiset leiriläiset jaksoivat vielä poseerata kuvassa.

Tästä lähdettiin sitten vielä kohti Eläintarhan kenttää kohti treeniä jonko kohdalla luki leiriohjelmassa "kova juoksu". Verrattiin kunnolla ja sitten lähdettiin tekemään sitä kovaa sarjaa, lyheneviä matkoja kiihtyvällä vauhdilla radalla. Käytin ensimmäistä kertaa omasta kellosta kunnolla ajanotto-ominaisuuksia, mikä oli yllättävän hyödyllistä kun pystyin seuraamaan vauhtia. Niinpä sain kaikki matkat kivasti kiihtymään niin kuin oli tarkoitus. Kotiin päästyäni katsoin fitbitistä päivän kulutusta ja totesin että olen yli 3000 kaloria miinuksella ja rupesin lappamaan pastaa kurkusta alas tietäen, että huomisesta ei tule mitään ellei saa vajetta paikattua aika tehokkaasti. Oli muuten vähän tekemistä :D
Sunnuntaiaamuna oli sitten aika jäykkää porukkaa altaan reunalla aamujumpassa. Aamujumpan ohessa juteltiin vähän uinnin kisaverrasta, ja siinä vaiheessa kun koutsi ilmoitti että seuraavaksi on vuorossa kisaverra ja sitten kaikki ui kisamatkan täysiä, ei muuten paljon hymyilyttänyt. Olin ihan vakavasti sitä mieltä että eihän tässä nyt ole mitään järkeä mennä väsyneellä kropalla uimaan huonoa aikaa. Kiltisti verrytellessäni kuitenkin tajusin, että porukassa oli aika monta jolle se kisasuorituksen harjoittelu tekee ihan tosi hyvää ja lähdin tietoisesti muuttamaan asennettani taas positiivisempaan suuntaan. Entäs sitten vaikka itse uisinkin huonosti, ei se merkkaa mitään?! Ja lopulta menikin ihan hyvin, uin muistaakseni 3:00,7 mikä taitaa olla nopein ikinä treeneissä uimani aika. Vähän verraa väliin ja sitten 100m täysiä. Tuntui muuten mukavan lyhyeltä matkalta! Verran jälkeen vielä 50m täysiä, ja tässä taisin vahingossa tehdä uuden ennätyksen, 36,7! Jee! Loppuun vielä pari kertaa 25m täysiä, nämä oli aika huonoja. Niin ja loppuviesti jotta päästiin vähän nauramaankin rankan treenin lopuksi.

Porukan kollektiivinen fiilis sunnuntaiaamuna. Treenattiin niin intensiivisesti että kuvamateriaali leiristä on lähes olematonta.

Päivä jatkui miekkailukisalla. Tässä oli huomattavasti parempi fiilis kuin eilisessä miekkailussa, onnistuin kääntämään joitain tiukkojakin matseja voitoiksi. Olin ihan hyvillä mielin kunnes katsoin tuloslistaa joka ei vastannut fiilistä ollenkaan, ja teki mieli taas paiskoa ovia. Nielin kuitenkin kiukkuni ja suuntasin aseen nosteluun, jossa opittiin taas uusia tapoja kehittää ammuntaa kotona. Lopuksi suunnattiin vielä tekemään kevyt juoksutreeni ikään kuin loppuverraksi eltsuun. Vaikka porukka oli aika ryytynyttä ennen tätä, uskon että tämä treeni elvytti aika hyvin, ainakin itse tuntui paljon paremmalta sen jälkeen kuin sitä ennen. On tosin hauskaa välillä verrata miten erilaista on treenata eri porukoissa: tehtiin alamäkirullauksia vakiopaikassa jossa olen tehnyt niitä aika paljon toisenkin treenikaverin kanssa, joka on hyvä juoksija. Alamäkirullauksessa kun idea on että antaa rullata niin pitkälle kun menee, en ikinä pääse yhtä kauas kuin tämä kaveri. Nyt kun taas annoin rullata niin pitkälle kuin menee pääsin huomattavasti pidemmälle kuin kukaan muu (sori kaverit mutta olen ihan varma että olette jarruttaneet jos vauhti hyytyy niin aikaisin), ja olen ihan varma että muut mulkoilivat minua kuin jotain mokomaa ylisuorittajaa :D

Oli hauska treeniviikonloppu! Kummasti saa itsestään irti enemmän porukassa ja kun joku muu on tehnyt ohjelmat ja itse vaan toteuttaa. Kehittäviä settejä nämä.

SM-kisat 2016

Nyt on tämänkin kauden SM:ät kisattu! Avataan aluksi hieman ennakkoasetelmia: naisten sarjassa meitä oli vain neljä kisaajaa, minkä perusteella oli tietysti hyvä tavoitella vähintään mitalia, mieluummin hopeaista siinä ennakkosuosikin takana. Tämän perusteella vietin edeltävällä viikolla yhden illan listaamalla erinäisiä vitamiinipurkkeja siltä varalta että joutuu dopingtestiin :D

Aamu alkoi tavalliseen tapaan uinnilla Mäkelänrinteen uintikeskuksessa. Tein aikalailla samanlaisen verryttelyn kuin PM-kisoissa, joissa se oli havaittu toimivaksi. Olin lähdössä reunaradalla hallitsevan suomen mestarin vieressä, joten tiesin että toisia on taas vaikea seurata ja kannattaa keskittyä omaan juttuun. Ensimmäiset 50m uin ehkä vähän keskittymättömästi kruisaillen, toiselle sitten ryhdistäydyin. Muistan ajatelleeni 100m kohdalla että kumman kevyesti menee, ei vielä hapota, ja ne hapot iskivät sitten aika tarkkaan 105m kohdalla. Jaksoin kuitenkin maaliin ja olin ihan tyytyväinen aikaan, 2:54,3 eli vain vähän jäätiin siitä Bornholmin ennätysuinnista. Etukäteen oli vähän hirvittänyt että entä jos uin taas sinne vanhaan tasoon yli kolmeen minuuttiin, joten oli kiva huomata että onnistuin vakiinnuttamaan tasoni noille tienoille. Maalissa oli kyllä taas järkyttävät hapot, jotka onneksi vähän huuhtoutuivat pois kevyen loppuverran aikana. Kuitenkin siinä vaiheessa kun pääsin suihkuhuoneeseen ne tulivat yllättäen takaisin :D Jälkihiki on tuttua, mutta jälkihapot oli uusi kokemus!

Uinnin jälkeen olin siis aika loppu, ja naureskelinkin itselleni että mikä ihmeen 5-ottelija kuvittelen olevani jos olen jo yhden lajin jälkeen ihan hajalla. Hyvä kun jaksoin kiivetä portaat toiseen kerrokseen kisiksellä. Miekkailun aikana onneksi siitä kuitenkin elvyin. Miekkailun verra jäi ehkä vähän tavanomaista lyhyemmäksi, ja aloitin kisan häviämällä sisäiset matsit sekä siitä seuraavat. Jotenkin se kuitenkin lähti siitä rullaamaan, ja ilokseni laskin jossain vaiheessa että nyt on koossa saman verran voittoja kuin PM-kisoissa ja matseja on vielä rutkasti jäljellä. Hyvä fiilis ja keskittyminen kantoi loppuun asti ja tein elämäni parhaan miekkailutuloksen, jossa oli selkeästi yli puolet voittoja ja 215p. Jes! Kisan taso ei ehkä ollut maailmanluokkaa, mutta usein ne ennalta helpot vastustajat ovat olleet minulle niitä vaikeimpia. Nyt onnistuin kivasti keskittymään tekemiseen hyvällä maltilla mikä kantoi hedelmää. Tässä vaiheessa olin jaetulla toisella sijalla tismalleen samoilla pisteillä kovaa uineen mutta heikommin miekkailleen tytön takana eli hyvissä asetelmissa.

Miekkailun jälkeen koitti sitten ehkä päivän jännittävin osuus, nimittäin hevosten arvonta... Ja niinhän siinä kävi että sain hevosen jonka tiesin olevan sieltä vaikeammasta päästä tarjolla olevaa valikoimaa. Toki kyvykäs hevonen eli ei mitenkään mahdoton tehtävä. Keravalle päästyä ja radan kävelyn ja yhteisen verryttelyn jälkeen olin ensimmäinen radalla hevosten hyppyjärjestyksestä johtuen. Ykkösestä mentiin kunnialla yli, ja ihan hyvässä laukassa kohti kakkosta. Tulin sinne itse vähän huonolla askeleella, ja ehdin huokaista helpotuksesta että kiltti heppa hyppäsi silti, kunnes hevoselle taisi tulla pieni uskonpuute ja sukellettiin keskelle okseria eikä meikäläisellä ollut mitään mahiksia pysyä kyydissä. Heppa otti siinä tilanteessa hatkat, itse kampesin salamana pystyyn, totesin että esteen hajoittamista en olisi voinut tämän perusteellisemmin suorittaa, ja lähdin pinkomaan pollen perään. Polle oli kuitenkin sen verraan kiihdyksissään että ei heti antanut kiinni. Kun se lopulta pysähtyi lähelleni nenä kohti aitaa se vielä käänsi siitä verkkaisesti ahteriaan minua kohti, jolloin katsoin viisaammaksi vielä kerran kiertää sen etupuolelle turvallisen välimatkan päästä ja sille jutellen. Mikään 5-ottelukisa ei ole sen arvoinen että saa kaviosta naamaan. Ratahenkilökuntana oleva kaveri punttasi minut kyytiin, ja saatoin vihdoinkin huokaista kun ajanotto keskeytettiin. Tässä vaiheessa älysin että peukaloa vähän jomottaa ja sanoinkin kaverille että taidan tarvita sitten jäitä. Kun päreiksi pistämäni este sitten oli saatu rakennettua uudestaan lähdin uudelleen matkaan ja päästiin kakkosesta yli asti. Jatkoin rataa päättäväisesti kunnes ennen viitosestettä tuomaristo vihelsi taas: maksimiaika oli ylittynyt. Nolla pistettä ratsastuksesta. Tässä vaiheessa sapetti aika rankasti, ja pyydän anteeksi jos joku paikalla ollut havaitsi kuinka epäurheilijamaisesti sadattelin puoliääneen itsekseni.

Kohtalokas kakkosokseri

Ei auta itku markkinoilla, nöyrästi katsoin miten muut tytöt ratsastivat täydet pisteet ja totesin että sinne meni se mitali. Luovutin hevosen seuraavalle ratsastajalle, kehotin ratsastamaan paremmin kuin minä ja lähdin kylmäämään peukaloa. Toivottavasti ansaitsin myös niitä menetettyjä urheiluhenki-pisteitä karjumalla radan reunalla saman hevosen seuraavalle ratsastajalle epävarmuuden hetkellä "JATKA! LAUKKA!!!" ja kaveri selvitti radan kunnialla maaliin, mikä lämmitti mieltä.

Taisin mainita jollekin että nyt voin sitten hölkätä sen CE:n läpi... CE-paikalle siirtymisen jälkeen kokeilin miten sujuu aseen ottaminen kipeällä peukalolla ja kyllähän se vähän arkoi. Tunnustan että mielessä kävi että taidan jättää sen viimeisen lajin väliin, mitä järkeä lähteä kipeällä kädellä ja rääkkäämään itseään juoksuradalle jossa on karmea mäki. Onneksi valmentaja osasi taas sanoa juuri oikeat sanat puhelimessa että nyt vaan Saskia meet ja teet sen. Tiesin myös että jos joku muu olisi samassa tilanteessa jättänyt leikin kesken olisin vähintään hiljaa mielessäni tuominnut aika rankasti. Ei siis muuta kuin radalle. Lähtöasetelma oli toki masentava, ero seuraavaan tyttöön oli joku 5min :D Lähdin aika rauhassa matkaan ja tein nousujohteisen juoksun, jolla en kyllä ottanut ihan kaikkea irti itsestäni. Rata oli yllättävän kiva, vain kerran hirvitti että pysynkö pystyssä jyrkässä alamäessä happoisilla jaloilla. Jäi hyvä mieli että jaksoin tsempata viimeisenkin lajin läpi, ja itse asiassa ammuinkin ihan hyvin, vain viimeinen ammunta oli vähän heikompi. Ilmeisesti rento ote aseesta toimi kun ei pystynyt kovasti tukemaan peukalolla :D

Kaikki ratsastaa joskus nollat, on tunnettu totuus 5-ottelupiireissä. Harmi vain että se osui samalle päivälle kun ui hyvin ja teki elämänsä parhaan miekkailun, eli ainekset oli kasassa tosi hyvään kisaan. Neliotteluennätys sentään jäi käteen, mutta se tuntui kyllä aika laihalta lohdulta siinä vaiheessa. Seuraavana aamuna marssin pitkällisen mietinnän jälkeen lääkäriin näyttämään sitä peukaloa, mutta se on jo ihan oman postauksensa ansaitseva tarina...

Pentathlon Spring Trophy

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan... Oma 5-otteluseurani järjesti siis ansiokkaasti pienet 5-ottelukisat toukokuussa, ja kisoille piti tietysti antaa mahtipontinen nimi siinä toivossa, että kisasta muodostuisi perinne. Siispä Pentathlon Spring Trophy. Kisa vietiin läpi vähän erilaisilla järjestelyillä, kun vedettiin ensin neliottelu lauantaina ja sitten ratsastusosio keskiviikkoiltana.

Kisa alkoi lauantaiaamuna miekkailulla Espoossa. Rajallinen verryttelyaika jäi melko lyhyeksi, mutta sain kivan miekkailuparin jonka kanssa ollaan aiemminkin onnistuttu luomaan hyvä fiilis, joten lähdin hyvillä mielin miekkailuun. Ja hyvä fiilis jatkui sitten läpi kisan. Ei tullut mitään romahduksia keskittymisessä tai fiiliksessä, vain yksi pisto jäi harmittamaan kun keskittyminen herpaantui (ryhdyin ajattelemaan että tämähän menee hyvin ja sillä sekunnilla vastustaja rokotti. Ei näin!). Tuloksena parhaat miekkailupisteet omalla 5-ottelutaipaleellani tähän asti, yli 200! Ehkä vastustajien taso ei ollut ihan huikaisevaa kansainvälistä tasoa, mutta useimmiten oma heikkouteni on ollut nimenomaan ne tutut "helpommat" vastustajat, joita vastaan olen onnistunut paljon huonommin kuin kovempia, jolloin maltan keskittyä ja tsempata paremmin. Olin siis varsin tyytyväinen tuohon.

Miekkailusta suunnattiin sitten uintioisoon Märksyyn. Tässä välissä ehti käydä pikaisesti kotona keräämässä voimia, tosin piti olla tarkkana ettei epähuomiossa nukahda, se on todettu että omalla kohdalla kisapäivänä päikkärit tekevät vain hallaa. Onneksi telkkarista tuli maastojuoksun SM-kisoja mikä toimi hyvänä latautumisena :) Ei muuta kuin altaaseen ja perusverraa, hyvää fiilistä ja nopeutta. Olin kisaradalla tutun treenikaverin vieressä, jonka tiesin lähtevän kovaa. Pidin siis keskittymisen omassa uinnissa enkä lähtenyt hätiköimään toisen perään. Ja kuten ennakoinkin, kaverin vauhti hyytyi ja tulin kolmannella finstalla rinnalle ja ohi. Yllättävän kovan loppukirin sai kaveri kuitenkin puristettua, olin maalissa vajaa sekuntia ennen ajalla 3:03,56. Plaah. Maalissa oli kyllä ihan järjettömät hapot, tuntui siltä että raajat tippuu ihan kohta pois, eli yhtään kovempaa en kyllä olisi päässyt. Uimavalmentaja oli katsomassa ja sanoi että näytti ihan hyvältä, todettiin yhdessä että saisi vaan olla vähän nopeampi :D Jos rehellisiä ollaan niin olisin hämmästynyt jos olisin onnistunut siinä kunnossa tekemään ennätyksen, ja pitää kai olla ihan tyytyväinen siihen että olen onnistunut vakiinnuttamaan tasoni sinne reilu kolmeen minuuttiin, ettei tule siinä mitään romahduksia. Ja tosiaan jätin kyllä ihan kaiken sinne altaaseen, niin pahalta tuntui maalissa.

Olen tuo toinen oikealta.

Märskystä suunnattiin sitten Eläintarhan kentän taakse ampumajuoksuosioon. Juoksureitti oli aivan mahtava, vaihtelevaa pohjaa, pieni melkein huomaamaton muutaman askeleen ylämäki ja kivaa rullaavaa alamäkeä. Kävin vähän verraamassa kentän ympäristössä ja totesin sen mitä olin jo viikon fiilisten perusteella odottanutkin: kroppa on jostain syystä (allergiaa?) ihan tukossa. Hengästyin jo superkevyestä verrahölkästä ihan järjettömästi. Tein minkä voin ja yritin saada jalkoja liikkeelle, mutta lähdin kisaan melko realistisin odotuksin. Olin onnistunut kampeamaan itseni nopeimpaan erään, ja lähtökohdat olivat kivat kun kerrankin pääsi lähtemään hyvällä handicapilla kavereiden perään. Tiesin kuitenkin että juoksukunto ei tänään ole huipussaan eli en tule pysymään kahden edellä menevän perässä, ja seuraavaan oli sitten yli 100p. Olin vähän huolestuneena katsellut kuinka sen tytön juoksu oli näyttänyt erinomaiselta, mutta tiesin että ellen nyt ihan konttaa koko kolmea kilsaa niin ero kyllä pitää. Niinpä sitten suosiolla tein sellaisen semimukavan CE:n enkä ottanut ihan kaikkea irti, kun ei kerta ollut oikein mitään voitettavaa eikä hävittävää. Harmikseni ammuin kisassa aika heikosti, vaikka verrassa olin ampunut ihan kohtuullisesti. CE:n kokonaistulos ja sitä kautta koko neliottelun pistesaldo ei siis herättänyt mitään riemunväristyksiä.

Onneksi kisajärjestäjä oli ansiokkaasti panostanut palkintoihin, ja sain pronssimitalin ja jättikokoisen t-paidan. Kisan jälkeen tsempattiin vielä itsemme suihkun kautta burgereille, jotka taltuttivat jopa 5-ottelunälän :)

Askel näyttää ihan hyvältä ja tuomaristo on tarkkana.

Muutaman päivän sulattelun jälkeen suunnattiin sitten keskiviikkoiltana Keravalle ratkomaan 5-ottelun lopullinen tilanne ratsastusosion avulla. Sain arvonnassa pienen ja kiihkeän tumman tamman nimeltä Poeesia, mikä jostain syystä jännitti kovasti, se kun saattaa välillä olla vähän eksoottinen vaikka oikein peruskiva onkin. Masters-ihmiset hyppäsivät ensin pienemmän radan, ja Poeesian toinen kuski luotsasi sen erinomaisesti radan läpi. Omassa verryttelyssä ei siis tarvinnut tehdä ihmeempiä, testasin että kaasu ja jarru toimivat ja hevonen taipuu pyydettäessä. Muutama hyppy, joista viimeisenä aika iso okseri, joka sekin meni erinomaisesti pikkutammalta. Rata oli suhteellisen simppeli mutta ihan kunnon kokoinen 100cm. Ennen omaa rataa saatiin vielä hypätä yksi bonushyppy vapaavalintaiselle esteelle. Radalle mentäessä muistin Essin joskus antaneen ohjeen että kannattaa aloittaa mieluummin vähän liian kovaa kuin alitemmossa, vauhtia voi aina ottaa pois mutta jos aloittaa liian hiljaa niin asiat lähtevät heti menemään pieleen. Tiesin myös pikkutamman tarvitsevan hyvän laukan pohjalle jotta hyppääminen on sille helppa, ja sen lisäksi halusin vielä ratsastaa 5-ottelumaisen radan jolla pitää tosissaan sujua jos haluaa selvitä ilman aikavirheitä, vaikka meillä tällä kertaa lempeä aikaraja olikin. Tuloksena olikin päivän nopein rata :D Vain sarjalle olisin voinut tulla vähän paremmin olemalla vähän aiemmin valmis, nyt kävi juuri niin kuin olin radan kävelyssä ajatellut "älä tule liian pienesti sisään", aivot jättivät rekisteröimättä sen älä-sanan ja tulin juuri niin kuin ei pitänyt tulla. Onneksi hyvä laukka pohjilla ja nopea reaktio sarja välissä auttoivat meidät b-osan okserin yli. Viimeinen kaareva linja ei myöskään mennyt ihan suunnitelman mukaan, mutta koska etäisyys oli niin pitkä ei se juurikaan haitannut. Joka tapauksessa olin varsin tyytyväinen sujuvaan rataan, onnistuin kivasti kääntämään sen jännityksen hyvään ratsastukseen juuri niin kuin pitääkin. Täydet 300p.

Poeesia ei ole ihan vakuuttunut tästä kuvaushommasta.

Vielä 5-ottelun palkintojejako jossa sain taas mitalin, tällä kertaa hopeisen. Tosi kivaa että saatiin meille Suomeenkin tällainen kisa, ettei tarvitse lähteä ulkomaille asti kisatreeniä hakemaan. Syksyllä uudestaan :) Niin ja SM-kisat ovat tänä vuonna 15-16.10, kaikki katsomaan sinne!

5-ottelun esteratsastusosio

5-ottelun esteratsastusosiosta tuntuu kiertävän toinen toistan villimpiä kuvitelmia jopa lajin harrastajien keskuudessa. Niinpä ajattelin nyt avata tätä yhtä lajiosiota vähän perusteelliseemmin, jospa saataisiin vähän rotia tähän touhuun. Lähestytään sitä vähän eri osa-alueiden ja myyttien kautta.

Ensin lyhyt oppimäärä säännöistä. Kilpailun järjestäjä hommaa paikalle hevoset, jotka arvotaan ratsastajien kesken. Verryttelyaika on 20min, jonka aikana saa hypätä 5 hyppyä. Ratsastuksessa lähdetään 300p maksimista, josta sitten vähennetään pisteitä virheiden perusteella. Pudotuksesta vähennetään 7p ja kiellosta 10p, ihanneajan ylityksestä 1p per sekunti. Samalle esteelle saa kieltää kaksi kertaa ja sen jälkeen pitää jatkaa seuraavalle esteelle, vaikka ei olisikaan päässyt siitä yli. Neljännestä kiellosta ratsukko hylätään. Ratsastajan putoamisesta saa 10 virhepistettä, jos putoaa toisen kerran on seurauksena hylkäys. Kokonaisuudessaan säännöt löytyy UIPM:n sivuilta.

Kuva Kalle Nuuja

Sitten niitä väittämiä...

"5-ottelijat on huonoja ratsastajia"
5-ottelijoilla tuntuu ratsastuspiireissä olevan aika huono maine. Maailmalla tämä pitää osittain paikkansa, 5-ottelukisojen ratsastusosiossa taso on varsin vaihtelevaa. Monet ratsastavat erinomaisesti, mutta joukossa on myös niitä joiden taidoissa ei oikein ole kehumista. Tämä on osittain nykysysteemin syytä, jossa ratsastusosio on vasta finaalivaiheessa esim. maailmancupeissa. Tämä ohjaa urheilijoita harjoittelemaan enemmän muita lajeja kuin ratsastusta. Kuitenkin esim. pohjoismaissa ratsastustaitojen taso 5-ottelijoilla on varsin hyvä, ja kisat pidetään sillä tasolla että se on sekä hevosille että ratsastajille reilua. Ruotsissa joskus kisoissa oli sporrakieltoa ja yhteistä verryttelyä ja vaikka mitä varotoimia, ja hetken verryttelyä katseltuaan paikallinen ratsastuskouluyrittäjä totesi (vähän yllättyneenä) että tämähän sujuu erinomaisesti. Etenkin Suomessa monella 5-ottelijalla on ratsastustausta, eli ratsastustaidot on hyvällä tasolla. Lisäksi liitto on vuodesta 2015 alkaen vaatinut ratsastusluvan kaikilta jotka mielivät kisaamaan, jonka avulla voidaan varmistua riittävistä taidoista. Lisäksi kaikissa kisoissa tuomaristolla on oikeus pysäyttää urheilijan ratsastus tai evätä oikeus startata, jos on epäilyä siitä etteivät taidot riitä suorittamaan rataa turvallisesti loppuun.

"Nopein on aina paras"
EI. Pitää paikkansa, että 5-ottelussa on melko kova tempovaatimus, 350m/min. Se tarkoittaa sitä, että on edettävä sujuvasti, ja kiellot ja ympyrät aiheuttavat lähes aina aikavirheitä. Voittajan arvon tasapisteille ratsastaessa saa kuitenkin hitain nolla, eli se joka on ratsastanut lähimmäksi sallittua aikaa. Tästä tosin ei kostu mitään muuta kuin hyvää mieltä lajivoitosta. Esteratsastus kiitolaukassa on vaarallista sekä hevoselle että ratsastajalle. Niin kenttäratsastuksessa, jossa mennään kovaa, kuin maailmancuppien uusinnoissakin, tehdään myös puolipidätteitä ja pidetään huolta siitä että hevonen on tasapainossa ennen estettä.

"5-otteluradan pääsee läpi volttaamalla"
Ei enää. Aiemmin säännöt ovat sallineet enemmänkin kieltoja ja ympyröitä, mutta nykypäivänä pitää ihan oikeasti hypätä se rata jos mielii saada siitä pisteitä.

"Verryttelyssä saa hypätä vaan ristikoita"
Verryttelyssä saa hypätä oman valmentajan avulla oman suunnitelman mukaisesti verryttelyesteitä. Yleensä verryttelyssä on pysty ja okseri. Joskus hyppyjen määrää voidaan rajat hevosten säästämiseksi esim. kolmeen. Toisinaan taas tilanpuutteen takia pienemmissä kisoissa verryttely suoritetaan ohjatusti ryhmissä, mutta nämä ovat tilannekohtaisia säätöjä.

Kuva Kalle Nuuja

5-otteluratsastus poikkeaa kyllä normaalista esteratsastuksesta. 5-ottelukisoissa olet jo takonut tulosta koko päivän, ja kaikki se haaskataan jos ratsastustulos on huono. Vieraaseen hevoseen ei ikinä voi luottaa samalla tavalla kuin tuttuun, ja kaiken tämän takia tulee helposti vähän yliratsastaneeksi. Hyvä kiteytys on ehkä se, että hyvällä ratsastusosiolla harvemmin voittaa 5-ottelukisaa, mutta kisan voi hyvinkin hävitä huonolla ratsastuksella.

Viime vuoden MM-rata oli erinomainen 5-ottelurata. Se oli hyvin mitoitettu hevosten ja ratsastajien tason mukaan, niin että se oli reilu hypätä mutta tuotti ratsukoiden välille piste-eroja. Hyvät ratsastajat saivat tehtyä siistejä nollaratoja, ja vesihiihtoasennossa kauhistunut katse naamallaan viilettäjät saivat roimasti pudotuksia ja yliaikaa, ilman että se oli hevosille kovin epäreilua. Toivottavasti nähdään jatkossa paljon tällaisia ratoja ja taitavaa 5-otteluratsastusta.

Lempiharjoituksia: esteratsastus

Päätin aloittaa uuden "sarjan", jossa jaan niitä omia lemppariharjoituksiani. En lupaa olla mitenkään demokraattinen lajien suhteen eli kaikista lajeista ei ehkä tule mitään, enkä ole ihan varma siitäkään jääkö tämä "sarja" melkolailla kertaluonteiseksi, mutta kattellaan. Tässä pari lemppariharjoitusta itsenäisesti ratsastavalle:

1. Askelmäärän vaihteleminen kahden puomin välillä.
Klassikko. Aseta kaksi puomia maahan oikeastaan mille tahansa etäisyydelle (sanoisin jotain 15-30m väliltä). Laukkaa puomien yli normaalissa laukassa muutaman kerran niin että lasket sopivan askelmäärän joka tulee helposti. Lähde sen jälkeen lyhentämään laukkaa ja lisäämään askelmäärää yksi kerrallaan. Jos teit normaalissa laukassa 6 askelta, tee nyt seitsemän, sitten kahdeksan. Kun tämä sujuu, lähde pidentämään laukkaa ja tee väliin 5 askelta. Pääsetkö neljälläkin? Haaste-tehtävänä testaa vielä kuinka konta askelta saat mahtumaan samaan väliin. Oma ennätykseni taitaa olla samaan väliin vähimmillään 4 ja enimmillään 12 askelta, mikä vaati jo melkoista kokoamista. Lopeta aina tehtävä normaaliin laukkaan ja hyvään mieleen. Muista kävellä välillä ja antaa hevosen hengähtää! Huomioi, että muutokset laukassa pitää tehdä jo ennen ensimmäistä puomia, jotta saat tehtävän suoritettua mahdollisimman hyvin.
Tehtävä opettaa sekä hevosta että ratsastajaa muokkaamaan laukkaa tarpeen vaatiessa ja hahmottamaan etäisyyksiä erilaisissa laukoissa.

2. Älä tee mitään-harjoitus
Aseta puomi n. 16-18m päähän ennen estettä (opettele tuntemaan oman hevosesi laukka jotta voit laittaa puomin sopivalle neljän askeleen etäisyydelle). Pointtina on ratsastaa hyvä askel puomin yli, ja sen jälkeen olla tekemättä mitään. Puomi tuottaa sopivan etäisyyden esteelle, joten ratsatsajan ei tarvitse ratsastaa etäisyyttä sinne, vain hengittää, pitää pohje kiinni ja käsi rentona. Tehtävä opettaa levollisuutta esteelle tultaessa sekä harjoittaa silmää näkemään etäisyyttä, ja on omiaan opettamaan pois ylimääräisestä säädöstä. Tämän harjoituksen avulla voi myös turvallisesti hypätä vähän isompaa kuin mitä ehkä yleensä uskaltaa, kun puomi tuo automaattisesti hyvään ponnistuspaikkaan.

Winter Pentathlon 2016 ja mitalisija

Taas oli se aika vuodesta kun käytiin perinteinen Winter Pentathlon-kilpailu. Viime vuonnahan sairastelu esti osallistumiseni, joten tänä vuonna lähdin innokkaana matkaan (jos viime vuoden selonteko siitä mistä winter pentathlonista on kyse jäi väliin, löydät sen täältä). Ottelu aloitettiin ammunnalla perjantai-iltana Maunulan ampumahallissa Helsingissä, jatkui lauantaina Kirkkonummen Peuramaalla suurpujottelu- ja murtomaahiihto-osuuksilla, sekä päättyi sunnuntaina miekkailuun Helsingin Kisahallissa ja ratsastukseen Keravalla. Viktor Platanin muistokilpailuna toteutettu Winter Pentathlon on hauska kilpailu, johon moni rohkeni lähteä mukaan vaikka kaikki lajit eivät olisikaan täydellisesti hallussa. Kisaajien joukossa vallitsi hyvä yhteishenki toverillisen kilpailun lomassa. Kilpailu käytiin Masters-kilpailuna, eli ottelijoille jaettiin iän mukaiset tasoituspisteet. Joku taisi näitä vihannespisteiksikin kutsua :D Itse lukeudun kuitenkin niihin, joilta niitä pisteitä vähennetään, eli kisa alkoi miinuspisteiltä.

Kisa alkoi siis perjantaina ammunnalla. Ammunnassa käytettiin ensimmäistä kertaa uutta Laser Time Shooting-formaattia, joka on juuri tätä kilpailumuotoa varten kehitetty. Tässä formaatissa pyritään saamaan viiden minuutin aika mahdollisimman suuri määrä täyskaatoja. Toki perinteisempi ilmapistooliammunta oli myös sallittu. Itse ammuin kaksi yritystä laserilla. Ensimmäinen meni ihan hyvin vaikka kovasti ase kädessä tärisinkin, ehdin saada 8 täysosumaa, yhdeksäs jäi aivan hilkulle ajan loppuessa. Toinen yritys meni kuitenkin vielä paremmin ja ehdin saada vielä viime hetkellä viimeisenkin sarjan täyteen, ja sain 10 täyttä sarjaa! Olin tästä ihan megailoinen, koska ammunta tuntui hyvältä ja keskittyneeltä, konemaiselta niin kuin sen pitääkin. Joku taisi kutsua tuota hapotusammunnaksi, koska ampumakäsi väsyy yllättävän paljon. Tulos oli tasatuloksella kaverin kanssa naisten sarjan paras, joten tästä oli hyvä lähteä kohti kisaviikonloppua.

Monot tiukalle, sauvat käteen ja menoksi! Pitäisiköhän ensi vuodeksi hankkia myös virtaviivainen lasketteluasu?!

Lauantain talvilajit olivat sitten aika kaksijakoiset minulle. Laskettelun suhteen olin luottavainen (ainut huolenaihe oli kuinka paljon ottaa päähän jos joku on jostain syystä vielä nopeampi), mutta hiihto hirvitti. Pakkasta ei onneksi ollut ihan niin paljon kuin Foreca oli ennustanut, mutta ihan riittävästi kuitenkin. Kolme verryttelylaskua radalla menivät oikein hyvin kun rata oli vielä ihan tuore. Kokemuksen voimalla ja riittävän penkkiurheilun turvin (osasin ottaa käännökset oikein) onnistuin oikein hyvin myös kisalaskuissa, vaikka rata menikin jäiseksi kuten lajin luonteeseen kuuluu. Tuloksena päivän toiseksi paras aika, vain eräs lappalaismies oli nopeampi, eli taas naisten johtotulos! Tässä vaiheessa oma tunnelma oli varsin korkealla.

Naisten hiihdon startti. Kuva Kalle Nuuja.

Hiihto kyllä sitten vähän latisti sitä. Olin lainannut kahdet eri sukset, äidin vanhat pertsat ja siskon hyvät luistelusukset, mutta pellolle ajettu rata oli sen verran huonopohjainen etten viitsinyt ottaa siskon hienoja suksia pilattavaksi. Pertsat ilman pitoja ei kuitenkaan ollut mikään voittajakonsepti, kun ylämäkeen pääsi vain haarakäynnillä eikä sileällä silti oikein luistanut. Eihän siitä mitään tullut millään tyylillä vaikka kuinka huhkin.

Palauttelun jälkeen oli sitten sunnuntaiaamuna vuorossa miekkailu. Otettiin kolme pistoa kaikkia vastaan, ei siis erikseen naiset ja miehet jotta saatiin riittävästi pistoja. En ole mitenkään katastrofaalisen tyytymätön miekkailuuni, vain siihen että ne huonoimmat matsit olivat tutuimpia treenikavereita vastaan, mikä oli tosi turhaa. Muuten oli ihan kohtuullista, ja joukossa jopa oikein hyviä pistoja. Pistesaldo jäi kyllä sitten aika niukaksi niiden turhien jäätymisten takia.

Hikisiä naisia miekkailun jälkeen. Kuva Kalle Nuuja.

Koko viikonloppu oltiin jännitetty kuinka paljon pakkasta sunnuntaina on eli päästäänkö ratsastamaan, ja riemu oli suuri kun päästiin suuntaamaan kohti Keravaa ja hevosia arpomaan! Olinkin iloissani kun arpa valitsi minulle Wichitan. Hevosilla on ollut hyppylomaa ja pakkasten takia myös ylimääräisiä vapaapäiviä, mikä todella tuntui. Tamma oli kuin ruutitynnyri, ihan fiiliksissä kun pääsi hyppäämään. Onneksi esteet olivat ihan maahan kaivetun kokoisia koska kyseessä oli masters-kisa, niin pieni kaahailu radalla ei haitannut. Rata olikin sitten aikamoista vesihiihtoa, kun yritin pitää vauhtia edes jollain tavalla hallinnassa :D Joka tapauksessa tuloksena puhdas rata ja täydet 300p.

Ryytyneitä kisaajia palkinnonjaossa. Saatiin myös hienot Kyrkslätt IF-huivit :D Kuva Riina Pitkänen/Kalle Nuuja.

Pistesaldoksi muodostui 1163p mikä tarkoitti kolmossijaa ja mitalia! Itseäni huvitti suuresti se että tuo pistesaalis on kirkkaasti parempi kuin ikinä tavallisessa 5-ottelussa... Kolmen päivän kisarupeama kyllä tuntui etenkin päässä, kun viimeiseen lajiin lähdettäessä ihmetteli millä ihmeellä sitä jaksaa vielä tsempata ja skarpata. Siinä mielessä tavallinen yhden päivän kisa on kyllä helpompi. Joka tapauksessa oli tosi kivaa kisata pitkästä aikaa! Ensi vuodeksi sitten hiotaan vähän etenkin sitä hiihtoa niin saadaan mitalia kirkastettua!

Joulutreenejä

Joulu oli ja meni, ja sitten saapui talvi. Jouluhan ei ole urheilijalle mikään syy lepoon, joten itsekin virittelin treenejä juhlan ympärille. Koska kuitenkin kaikki treenipaikat olivat tietysti kiinni ja säät vielä suosivat, muodostui joululajiksi juoksu.

Vietin joulua vanhempieni luona Itä-Helsingissä, ja niinpä pääsin nauttimaan parhaista juhannussäistä miesmuistiin Viikin aurinkoisille pelloille. Puhelin ei päässyt mukaan näille lenkeille eli todistusaineistoa mahtavasta säästä en saanut, joten joudutte nyt vaan uskomaan sanojani. Nauratti kuitenkin kun bongasin kuusimyyjän odottelemassa mattimyöhäisiä kuusenhankkijoita jouluaattona kasvot kohti aurinkoa nautiskellen. Oma lenkki oli pisin peruskuntolenkki vähään aikaan auringon voimalla. Vielä vähän kotijumppaa päälle ja olin valmis joulun viettoon.

Matchaava juoksuasu päästä varpaisiin on ensiarvoisen tärkeää myös joulutreenissä.

Joulupäivä oli perinteisesti lepopäivä, mutta tapanina kirmasin taas Viikin aurinkoisille pelloille. Olin bongannut sieltä juoksutartanin, jonne suuntasin tekemään vähän erilaista treeniä. Tekniikkaa, loikkia ja spurtteja, hauskaa! Illalla vielä hyvä uintitreeni auki olevassa Märskyssä, ja olinkin taas ihan loppu :D

Seuraava viikko menikin sitten heppameiningeissä, kun hevoset tarvitsivat liikutusta Keravalla. Hevosvalintaan ei itse saanut vaikuttaa, ja minulle oli valikoitunut kimoruuna Merlot. En ole pitkään aikaan ratsastanut itsenäisesti, joten oli ihan kivaa saada työstää samaa hevosta viikon verran, vaikkakin aika oli rajattu ja liikutuksen piti olla kevyttä. Loppuviikosta oli jo aika paljon kevyempi ja ryhdikkäämpi hevonen alla kuin alkuviikosta. Onneksi sillä viikolla ei vielä ollut ihan superpakkasia, ja oli hauskaa heppailla kavereiden kanssa oikein kunnolla. Kevyemmän viikon jälkeen oli sitten taas virtaa sunnata kohti uutta treenivuotta!

Hevoset saivat joululahjaksi porkkanoita <3 Merlot taisi arvostaa.

Kausi käyntiin

Treenikausi on alkanut, hurraa! Ensimmäinen viikko oli aika hektinen ja erikoinen, kun tulin ma-ti- välisenä yönä Madeiralta ja lähdin keskiviikkona pohjoiseen. Säätöä ja soveltamista siis riitti heti alkuun...

Uudet lelut tuovat motivaatiota uuteen kauteen!

Onpa ollut kiva päästä taas liikkumaan kunnolla! Perinteisesti kauden toinen juoksulenkki meinasi viedä hengen (se ensimmäinen menee yleensä vielä vaan innolla, vasta toiseen kuolee), ensimmäisessä salitreenissä rauta ei meinannut liikkua mihinkään ja ensimmäisen ratsastuksen jälkeen on IHAN JUMISSA (Essi on vielä keksinyt tähän uuden kidutusmetodin eli sporrakiellon, jotta opitaan oikeasti käyttämään niitä jalkoja. Käytin sitten niitä ihan riittämiin). Oi autuasta tunnetta tuntea tehneensä kropallaan jotain!

Alkukauden kipuilut toimivat vaan hyvänä motivaationa, se merkitsee vain että normaalisti on aika hyvässä kunnossa kun nuo samaiset treenit ei tunnu missään. Pain means progress. Tästä siis lähdetään kohti parempaa kuntoa! Tällä kaudella yritän vähän uutta approachia, nimittäin säädön vähentämistä. Mennään suunnitelman mukaan ja jos joku treeni jää välistä vaikka jonkun duunijutun takia niin siihen ei kukaan kuole eli ei säädetä koko viikon ohjelmaa uusiksi. Saa nähdä miten onnistun.

PM-kisat Falunissa

Jaahas, nyt on tämän kauden kisat kisattu. Viikonloppuna matka kulki Faluniin Ruotsiin, jossa kisattiin Pohjoismaiden mestaruuksista. Suomen joukkueen koko oli kunnioitettavat kahdeksan henkeä! Oma syksyni on ollut melko katkonainen, joten yritin lähteä reissuun enemmän sillä asenteella että lähtee pitämään hauskaa kavereiden kanssa kuin kisaamaan kauhean tosissaan.

Sumuinen Team Finland

Perjantai-iltapäivänä siis kaksi autoa sullottiin kattoa myöten täyteen 5-ottelijoita ja urheiluvälineitä, ja matkattiin Turun ja Tukholman kautta kohti Falunia. Ensimmäinen kisalaji oli ratsastus, jonka suhteen oli etukäteen ollut todella paljon säätöä kisajärjestäjien suunnalta, mutta itse kisapäivänä kaikki sujui erinomaisesti. Aikuiset ratsastivat PM-kisaradan tasolla 80-90cm ulkokentällä, ja junnut sitten pikkuradan maneesissa. Arvoin itseni toiseen verryttelyryhmään pienehköllä tammalla nimeltä Pärlan, jonka luonnehdinta kuului että se on mukavan reipas ja tykkää lähteä hyppyyn vähän kaukaa. Pärlan oli siis mennyt jo yhden radan ennen minua, ja tuntui jo melkein vähän väsyneeltä verryttelyssä. Radan haasteeksi osoittautui tiukasti mitattu enimmäisaika, kuten 5-ottelussa kuuluukin olla. Onneksi ehdin näkemään muutaman radan ennen omaa suoritustani, joten tiesin että nyt pitää oikeasti sujua jos haluaa välttää aikavirheet. Verryttelyssä oli vielä vähän hakusessa se että mistä kohtaa tamma tosiaan haluaa lähteä siihen hyppyyn, mutta jo viimeinen verryttelyhyppy, jonka sai ottaa ykkösesteelle radalla, tuntui tosi hyvältä. Sitten radalla todella kerrankin keskityin siihen että nyt muuten laukataan eteenpäin ja tehdään sujuvia pieniä kaarteita esteille. Niinpä pääsin kerrankin tekemään jo hevosen selässä pienen tuuletuksen, kun ratani jälkeen kuuluttaja ilmoitti että olin päivän ensimmäinen täydet 300 pistettä ratsastanut ottelija!

Oman ratani jälkeen kiiruhdin auttamaan kokemattomampaa kaveria verryttelyssä, enkä juurikaan kuunnellut muiden tuloksia. Kaikkien aikuisten ratsastettua kävi kuitenkin ilmi että olin edelleen ainut jolla oli täydet 300p hallussa, eli voitin ratsastusosion! Kun vielä koutsaamani kaveri ratsasti kerrassaan erinomaisen radan (jännitin tätä huomattavasti enemmän kuin omaa rataani), niin voitiin todeta tämän osion olleen varsin onnistunut Suomen joukkueelta.

Lauantai-iltana oli sitten uinnin aika. Verryttelyssä oli vähän paha olo, luultavasti päivän huonojen syömisten takia, kun tallilla venyi meidän porukanviimeisen ratsastajan rataa odotellessa niin että söi vaan välipaloja eikä mitään kunnollista koko päivänä. Hauskaa uintiosiossa oli se, että päästiin kerrankin tutustumaan kunnollisiin ajanottolaitteisiin, eli kunnon starttipalliin ja seinäpaneeleihin! Hallissa oli uintikisat samana viikonloppuna, eli saatiin käyttää samoja varusteita, ja niinpä saatiin myös väliajat, ja kisan aikanakin yleisö pystyi seuraamaan aikoja. Hulppeaa! Ja parasta oli se, että ensimmäistä kertaa ikinä en ollut kaikista hitaimmassa uintierässä! Meitä oli kolmen erän verran 200m uimareita, ja aikani riitti siihen keskimmäiseen, mistä olin kovin innoissani. Se innostus ei kuitenkaan ihan riittänyt, aika oli 3:01. Plaah. Tosin voitin joukkuekaverin jolla oli sama ennätys ja tavoite kuin minulla, eli jotain edes.

Tästä suunnattiin suoraan pastabuffaan ja siitä nukkumaan. Tosin tyttöjen huoneessa oli kyllä illalla melkoinen kemikaalikatku, kun kaikki sallitut aineet (siis oikeasti kylmägeeli ja voltaren) olivat käytössä :D Aamulla tankattiin taas Falunin Scandicin ihanaa aamupalaa (paras hotelliaamiainen jota olen ikinä syönyt, kannattaa käydä) ja suunnattiin takaisin Lugnetin halliin miekkailemaan. Kunnollisen verryttelyn jälkeen oma rupeamani alkoi odottelulla, kun muut ottivat ensimmäisiä matsejaan. Jotenkin ehdin siinä vähän hyytyä, enkä sitten riittävän ponnekkaasti virittäytynyt uudelleen miekkailutaajuudelle, vaan jäin lievään koomatilaan ja miekkailin aikalailla alakanttiin. Otettiin vain se yksi pisto kaikkia vastaan, mikä tarkoitti sitä että otteluja tuli vain 20, joten yhden piston arvo oli aika suuri.

Keskittyneenä startissa

Miekkailun jälkeen olin siis vaan aikalailla huojentunut että se oli ohi ja odotin ampumajuoksua. Verryttelyssä ammuin surkeasti, onneksi sain sentään sitä vähän nousujohteiseksi, ja juoksu tuntui kohtuu hyvältä. Ensimmäinen ammunta menikin ihan ok, samoin toinen. Kolmannessa moni tyttö kämmäili pahan kerran, ja jotenkin se pääsi vaikuttamaan minuunkin, kun aistii kaikkien hätäännyksen ympärillä, kuulee toimitsijoiden kertovan aikoja ja kun viereisen radan tyttö sanoo ääneen "fuck". Niinpä ammuin itsekin surkeasti, mikä oli tyhmää koska siinä olisi hyvin voinut saavuttaa muita jonkin verran. Neljäs ammunta oli ihan ok. Juoksu oli kohtuullista muttei hyvää. Ikinä ei ole olleet jalat noin hapoilla juoksun jälkeen, liekö mutkainen sisärata ollut syynä. Juoksukin tosiaan vedettiin kokonaan hallissa kahdella 400m kierroksella, mikä on aina henkisesti vaikeampaa kuin kokonainen 800m.

Maalissa ja kisan jälkeen oli aika tyhjä olo. Lopputulos oli 6/9, 867p. Vaikka kuinka olin yrittänyt asennoitua kisaan rennosti, tietäen etten ole parhaassa mahdollisessa kunnossa, sitä jotenkin aina innostuu kisoissa ja elättelee toiveita jonkinlaisesta tuloksesta. Varsinkin kun samalla koko kausi oli ohi, ja siinä riittää aikalailla pohdittavaa. Lisäanalyysiä seuraa.

20 vuotta heppatyttönä

Kuluvalla viikolla törmäsin facebookissa vanhan ratsastuksenopettajani päivitykseen 20v hääpäivästä. Yhtäkkiä muistin kuinka alkeiskurssillani yhden kerran meillä oli sijainen, koska oma ope oli menossa naimisiin. Se tarkoittaa sitä että alkeiskurssistani on tänä syksynä kulunut 20 vuotta!

Tuo alkeiskurssi käytiin Soukassa Lounaisrannikon ratsastuskoulussa Espoossa. Siskoni oli jo aiemmin aloittanut ratsastuksen siellä, ja muistan kuinka pikku-Saskia niin intohimoisesti halusi päästä ponin selkään että kun koulussa oli tehtävänä kirjoittaa rukous (jepp, 90-luvun alussa ainakin vielä harrastettiin tällaista ekalla luokalla), rukoilin hartaasti jumalalta, että siskoni ratsastuskoulussa alkaisi alkeiskurssi jossa olisi tilaa minulle. Onneksi ei mennyt kovin kauaa ennen kuin toiveeni toteutui, ja pääsin kurssille. Ensimmäisen kerran kun päästiin ponin selkään ratsunani oli 125cm korkea Roope, ja olin niin pieni ja kömpelö että minut piti puntata selkään :D Ensimmäisen kerran putosin jo kolmannella kerralla toiselta kimoruuna Oliverilta, kun ope pisti meidät ravaamaan ilman jalustimia, jotta oppisimme tasapainoa ja liikkeen aistimista alusta alkaen. Nykyään niin ei varmaan edes saisi tehdä, koska herrajumala eihän lapset saa tippua ponin selästä, sehän olisi vaarallista! Itse olin jo tuossa vaiheessa oppinut, että kukaan ei ole hyvä ratsastaja ennen kuin on tippunut 100 kertaa.

Muutaman vuoden viikottaisten tuntien, kesäleirien ja alkeishyppäreiden jälkeen pääsin siihen pisteeseen että pääsin valmentajan ensimmäiselle estetunnille. Onnekseni minulla oli kiva ja helppo poni, mutta muistan selkeästi kuinka ainut asia josta sain sillä hyppärillä kehuja oli se että minulla oli kirkkaanpunainen raippa, jotta valmentaja näki milloin se oli väärässä asennossa, eli käteni olivat väärin. Ja niistä hyppäreistä puheenollen, vanhempieni periaate oli että viikottainen tunti kyllä maksettiin, mutta kaikki ylimääräiset jutut piti rahoittaa itse. Olen siis maksanut elämäni jokaikisen estetunnin itse. En tainnut olla paljoa päälle 140cm pitkä kun jo vietin viikonloput lappaen paskaa rahoittaakseni valmennustunnit. Sanomattakin selvää että omaa hevosta en ikinä saanut. Voi kuinka nyt toivon että joku olisi silloin kertonut minulle Nykyaikaisesta 5-ottelusta, jossa voisin päästä olympialaisiin ratsastamaan ilman omaa hevosta!

Kilpaura aloitettiin 60cm clear round-luokassa. Ensimmäisissä kotitallin ulkopuolisissa kisoissa Notte-poni pukitti minut alas verryttelyssä kaksi kertaa, mutta vihaisena kuin ampiainen sain sen vietyä radan jotenkin läpi. Ponivuosien huippuhetket olivat Ypäjän ponimeeting ja Tuntiratsastajien Mestaruuskisat. Junnuvuosina sitten hevoset alla vaihtuivat sen verran tiiviisti, etten ihan vastaaviin kokemuksiin päässyt.

Lukiossa sitten tutustuin tässäkin blogissa esiintyneeseen ystävääni Jessicaan, joka oli oikeasta hevosperheestä. Lukion toisen vuoden jälkeen vietin kesää Jessican kanssa Irlannissa heppaillen estetallilla, minkä seurauksena lähdin sitten sinne viettämään välivuotta lukion jälkeen. Tuona vuonna opin toimimaan hevosten kanssa ammattimaisesti ja ratsastukseni kehittyi mielettömästi. Opiskelun alkuaikoina sitten harrastelin ratsastusta taas Soukassa, en mitenkään kovin järjestelmällisesti tai pitkäjänteisesti. Keväällä 2008 paukautin Floridaan tutustumaan sikäläiseen heppameininkiin, ja olin töissä Kent Farringtonille, joka nykyään keikkuu FEI-rankingin top kympissä. Taas karttui oppia mukaan rutkasti. Miljoonahevosten jälkeen normipollet eivät oikein tuntuneet miltään, ja ensimmäistä kertaa elämässäni mietin josko nämä heppailut olisi nyt nähty. En käynyt hevosen selässä viiteen kuukauteen. Kesällä Tahkolla kuitenkin innostuin käymään siskon kanssa maastoretkellä, ja se tunne kun pääsi hevosen selkään oli ihmeellinen. Kuin olisi päässyt kotiin. Siinä hetkessä tajusin että tavalla tai toisella nämä heppahommat kyllä kuuluvat elämääni nyt ja aina.

Niinpä sinä syksynä tartuin toimeen ja aloin etsiä itselleni hevosta jolla pääsisin hyppäämään. Kävi onnellisesti kun löysin Staceyn, jonka omistaja lähti vuodeksi reissaamaan, ja sain pitää tammaa kuin omaani koko vuoden. Hevostalli.netistä kuulee kaikenlaisia kauhutarinoita, mutta selkeästi sieltä löytyy myös hyviä tarinoita! Stacey-vuoden jälkeen huvitti taas lähteä heppailemaan kunnolla, joten järjestin itselleni paikan Hollantiin este- ja myyntitallille. Olin siellä kesän, tulin syksyksi kotiin tekemään kandidaatintutkintoni valmiiksi ja lähdin takaisin. Tein ja opin paljon reissaamalla ympäri Eurooppaa kisahevosten kanssa, mutta sen vuoden suurin anti oli kyllä heppatytön unelmista luopuminen. Siihen asti olin ehkä elätellyt jonkinlaisia toiveita siitä että joskus voisi vaikka pitää hevosia itse, mutta sinä syksynä päätin, etten varmasti herää loppuelämäni jokaisena sunnuntaina ennen seitsemää ruokkimaan hevosia ja lappamaan paskaa. En ala. Vannoin myös etten enää lähde minnekään hevosenhoitajaksi, lupaus josta toisinaan pitää itseään muistuttaa.

Tuon vuoden jälkeen ratsastelin tuttujen hevosia, kunnes 5-ottelu astui elämääni. Essi siirsi minut saman tien ratsastamaan 5-ottelumaajoukkueen kanssa, ja siitä lähtien perjantain hobittitunnit ovat olleet aika olennainen osa viikkoa. Pikkuhiljaa olen onnistunut muuttamaan omaa asennettani enemmän 5-otteluratsastukseen kuin ammattimaiseen hevosen kehittämiseen soveltuvaksi, kertaluontoisempaan tylliin. Tosin edelleen näen tallilla punaista jos näen epäammattimaista hevosen käsittelyä, ja saan osakseni tuomitsemista jos itse tuomitsen muita siitä ettei joku vaikkapa tiedä bootsien käyttötarkoitusta. Pitäisi kai olla ymmärtäväisempi ettei kaikilla ole ihan samaa kokemusta kuin minulla.

Kuitenkin, yksi punainen lanka joka on leimannut koko heppauraani on turvallisuuskeskeisyys. Mitä ammattimaisemmin heppahommia on tehnyt, sitä enemmän koko ympäristö keskittyy turvallisuuteen. Ja sen turvallisuuden perustana on sääntöjen lisäksi hevosten kanssa vietetty aika, joka kehittää sitä vaistoa ja tunnetta joiden avulla 600kg meetwurstipötkylää voi käsitellä niin että molemmilla on turvallinen olo. Aina harmittaa jo ihan hevosen puolesta, jos hevonen joka minun kanssani seisoo kuin kynttilä jalkoja harjatessa, selkään noustessa ja takkia riisuessa jollain muulla pyörii kuin väkkärä samassa tilanteessa. Itselleni viime vuosien suurin oppi on tainnut olla se, että niin siistiä kuin esteratsastus onkin, hevoset ovat yleensä myös mainioita tyyppejä joiden kanssa on ihanaa viettää aikaa. Hevonen on aina tässä ja nyt ja antaa palautetta sen mukaan, mitä sinä olet tässä ja nyt, ei sen mukaan mitä pitäisi tehdä tai olla. Jokin niiden lämpimässä ja suuressa olemuksessa vaan tekee hyvää. Yksi lempisanonnoistani onkin Churchillin aikoinaan lausuma "Hevosen ulkomuodossa on jotain, mikä on hyväksi ihmisen sisikunnalle". Myöskään hevosen selässä ei voi ajatella työkiireitä tai mitään muutakaan, vaan keskittyminen on 110% siinä hetkessä. Lempihetkeni tallissa on aina ollut se kun päivän työt on tehty ja olet illalla tuokkinut hevoset, ja talli täyttyy heinän rouskutuksen äänistä. Pitäisi varmaan nauhoittaa sitä niin että voisi kotona nukahtaa siihen ääneen, niin rauhoittavaa se on.

Tässä oli nyt sitten vähän muisteloja matkan varrelta aikalailla tiivistetyssä muodossa. Paljon jäi pois ja monesta jutusta riittäisi kerrottavaa mielin määrin. Jos haluat lukea lisää heppailutaustastani, kannattaa lukea viime kvään Hevoshaaste-teksti ja selailla vanhan blogini alkuaikoja Hollannin vuodelta.

Heppatyttö 4-ever!

Heppakesää!

Viime kesänä kirjoittelin siitä, kuinka harrastin esteratsastuksen kuivaharjoittelua kun ei oikeasti päässyt hevosen selkään muutamaan viikkoon. Tänä kesänä ei ole tarvinnut turvautua vaihtoehtoisiin metodeihin, taisin hypätä heinäkuussa enemmän kuin aikoihin!

Ensin kävin heti heinäkuun alussa tahkolla viimeistelemässä hyppytuntumaa ennen Puolan kisoja. Niitä taitojahan ei sitten lopulta tarvittukaan itse kisassa, mutta voi vitsit että oli makeat viimeistelytreenit! Hyppäsin ensimmäisenä päivänä itselleni ihan uudella tuttavuudella, kultakutrilla jonka nimi oli Putte (/Putter. Silti, kuka antaa niin kauniin väriselle hevoselle sian nimen?! :D). Tunnilla oli muitakin mutta opettaja käski minun tulla viimeisenä ja nosti aina esteitä välissä. Lopuksi hypättiin kunnolla rataa n. 100-110cm tasolla, eikä huomannut ollenkaan etten ollut hypännyt muutamaan viikkoon. Treenipäiväkirjassa tämän treenin loppukaneetti taisi olla "Mä osaan!", mikä kertoi päivän fiiliksistä.

Laava <3

Kumma kyllä, ne fiilikset nousivat siitä seuraavana päivänä vieläkin huikemmaksi! Sain alleni Laavan, jolla olin mennyt tasan kerran aiemmin viime kesänä ja josta pidin silloin kovasti. Olin yksin tunnilla ja Milja pisti työskentelemään kunnolla ja nosti esteitä oikein urakalla heti alkuverryttelyssä, ja pieni tamma oli aivan liekeissä! Hypättiin elämäni isoimpia esteitä kun okseri alkoi lähennellä 130cm ja muuriin kasattiin kaikki palikat mitä löytyi. Ja tuntui että mitä isommat esteet, sitä paremmin ratsastin, ei puhettakaan mistään taaksepäinratsastuksesta ja ylimääräisestä säädöstä, sujuin vaan ja ratsastin kohti estettä eikä mikään ollut vaikeaa tai tuntunut isolta. Mikään ei tee ihmistä onnellisemmaksi kuin esteratsastus!!!

Jättiesteitä

Puolassakin tuli sitten hypättyä pari kertaa. Erinomaisten viimeistelytreenien ansiosta kisaratakaan ei näyttänyt yhtään isolta kun sen kävelin, eikä sitten treeneissäkään. Oli mahtava tunne kun tunnin pienimmät esteet olivat ne 90cm verkkapystyt, eikä silti ollut yhtään jännittävää ventovierailla hevosilla.

Puolan jälkeen tein sitten paluun Tahkolle perheloman merkeissä, ja mentiin tietysti taas hyppäämään. Sain heti ensimmäisenä päivänä Laavan, ja oli taas ihan mahtavaa. Kummasti tässä vaiheessa silmäkin alkoi olla tottunut isoihin esteisiin, kun ihmettelin että onko siinä muurissa tosiaan kaikki samat palikat kuin viimeksi kun se näyttää paljon pienemmältä nyt :D Toisina päivinä saatiin valita muutaman hepan välillä ja lopulta kävi niin että hevosvalikoiman ja tuntiseuran perusteella minulle valikoitui molempina päivinä taas Putte, jotta muut saivat vähän tasaisemman hevoset alleen. Ja Putella olikin hauskaa varsinkin viimeisenä päivänä ulkokentällä (kerran jouduttiin maneesiin sadetta pakoon, mutta oli varsin hyödyllistä tehdä yhtenä päivänä vähän enemmän perusratsastusta ja huolellisuutta pienemmillä tehtävillä), se poukkoili minkä kerkesi lähestymisissä mutta hyppäsi aina kiltisti kun vaan ratsasti sen esteelle poukkoiluista huolimatta :)

Kaksi blondia liikenteessä

Mahtava heppakesä siis on ollut! Totesin että on syytä kirjoittaa näistä tuntemuksista ennen kuin menen ensimmäiselle keravan tunnille siltä varalta että siellä tulee taas paluu maan pinnalle... Kuitenkin vakaa aikomus on ratsastaa tästä lähtien aina yhtä hyvin kuin tänä kesänä!

Entisestä elämästä

Pääsiäisenä tuskin tulee kovin paljon blogia päiviteltyä. Jos kuitenkin jollain tosifanilla tai heppaihmisellä on hiljaisempi pääsiäinen kuin meikäläisellä ja kaipaisi lisälukemista, ajattelin vinkata vanhasta blogistani. Kirjoittelin elämästäni englanniksi silloin kun asuin Hollannissa (ja vähän sen jälkeenkin, mutta ne teksit on aika turhia, paitsi reiliselostukset). Kyseessä siis se aika kun hoidin ja ratsastin hevosia työkseni. Selailin vähän aikaa sitten itse noita vanhoja tekstejä läpi, ja vaikka itse sanonkin niin on siellä aika hassuja juttuja!

Blogi löytyy siis osoitteesta saskiasblog.ratata.fi. Hauskaa pääsiäistä!

Yksi Cor de la Bryerern viimeisistä jälkeläisistä, ori Cointreau kesällä 2010 viisivuotiaana. Kaunis hevonen kuin mikä!

Hevoshaaste

Facebookissa on viime aikoina hevosihmisten keskuudessa kiertänyt hevoshaaste. Haasteessa ideana on viidessä päivässä kertoa viidestä elämänsä tärkeimmästä hevosesta ja haastaa samalla viisi kaveria tekemään sama. Tämä oli yllättävän kiva haaste, oli hauskaa kaivella mielen syövereitä ja muistella niitä itselleen tärkeitä nelijalkaisia. Niinpä ajattelin jakaa sen myös teille, tämä ehkä valottaa jonkin verran myös omaa ratsastushistoriaani. Varoitus megapitkästä tekstistä, eli jos heppajutut eivät kiinnosta niin jätä tämä teksti suosiolla väliin!

1/5
Johan se hevoshaaste osui omallekin kohdalle, kiitos vaan haastajille! Moni on tehnyt tämän kronologisessa järjestyksessä, mutta itse halusin aloittaa siitä kaikkein rakkaimmasta.

Ori VDL Dogan (ChinChin – Darco – Quidam de Rewel, s. 2003) tuli elämääni siinä vaiheessa (kesä 2010), kun jo tiesin että hevosia tulee ja menee, eikä niihin kannata sen suuremmin kiintyä. Eipä kuitenkaan mennyt kauaakaan kun tämä ihana mies sulatti sydämeni, ja loppu onkin sitten oikein ällösiirappista tarinaa kuin huonosta ponikirjasta ikään. Vuosi 2011 oltiin Doganin kanssa aina yhdessä, missä päin Eurooppaa ikinä oltiinkaan. Se murjotti jos jokapäiväiset pusuttelutuokiot jäivät väliin, nousi keskellä yötä nukkumasta jos kuuli ääneni, alkoi ontumaan aina kun olin lähdössä takaisin Suomeen ja oli paras ystäväni. Meistä tuli melkein konsepti jonka kaikki tiesi, ”Saskia and her big friend” tai Saskia ja sen pojat, jos mukaan laskettiin myös toinen ”mun oreista”, Michael Braun.

Onnekseni se oli aina sen verran pulska että se oli ikuisella laihdutus- ja kuntoilukuurilla, ja niinpä ratsastinkin sitä tosi paljon. Jos se oli paras hevonen joka pomollani Robertilla oli ikinä ollut, oli se myös paras hevonen jota itse olen ikinä ratsastanut. Vaikka se olikin hitaan näköinen, se oli salamannopea ja mielettömän esteälykäs, ja toi yleensä kisoista kasapäin rahaa ja ruusukkeita kotiin. Ponit olivat Doganin heikkous. Yksi riitaisa hetki meidän suhteessa oli kun ratsastin sen Italiassa kisojen välipäivänä, ja se nousi hirnuen pystyyn joka ikisen kerran kun se näki pienen ravurin juoksevan aluetta reunustavaa rataa. Lopulta oli pakko ratsastaa kuin vihainen saksalaismies ja pistää ori niin pieneen pakettiin käden ja jalan väliin ettei se enää päässyt siitä riehumaan, ja lopulta malttoi käyttäytyä.

Edelleen heikkoina hetkinä googlailen Doganin tuoreita kisatuloksia ja kuvia, ja ikävöin sitä ainakin viikoittain. Nykyään Dogan elää jenkeissä hulppeaa hevosenelämää amatööritytön ratsuna Candice Kingin tallissa, ja epäilemättä köyhdytti uuden omistajansa isäpappaa ainakin sen verran kuin moni pulittaa aika hulppeasta omakotitalosta pääkaupunkiseudulla.

2/5
Stacey oli minun onnellinen hevostalli.net-tarinani. Syksyllä 2008 olin päättänyt panostaa ratsastukseeni seuraavan vuoden aikana ja hankkia vuokrahevosen, jolla pääsisin hypäämään. Eräs tyttö oli silloin lähdössä vuodeksi ausseihin ja etsi pätevää tyyppiä pitämään tammastaan huolta sen aikaa, ja parin koeratsastuskerran jälkeen todettiin että tästä voisi tulla kaikille hyvä diili. Alussa tosin kuvittelin että liikuttaisin sitä pari kertaa viikossa, mutta loppupeleissä se oli käytännössä kuin oma melkein vuoden ajan, ja hyvä niin.

Staceylla oli maailman huonoin työmoraali, se pelkäsi kaikkea ja kielsi aina kun pystyi. Alussa sen säpsyily raivostutti, sileällä ei oikein synkannut ja hypätessä yhteisen sävelen löytyminen vei aika kauan. Vuoden loppua kohti meistä oli tullut hyvät kaverukset, hevosen ylälinja oli kehittynyt kivasti sitkeän sileätyöskentelyn ansiosta, hypätessäkin alkoi kulkea ja en enää edes huomannut sen säpsyilyä, ihan niin kuin Mia oli luvannut (en uskonut silloin alussa :D). Staceyn kanssa käytiin Eholla viikoittain hyppäämässä kunnolla, ja hyppäämiseen tuli rutkasti lisää varmuutta kun kotonakin pääsi treenaamaan puomeilla vaikka joka päivä. Ja oli kiva kisatakin kunnollisemmin, vaikka tulokset eivät olleetkaan kovin kummoisia.

Edelleen yksi ikimuistoisimmista ratsastusretkistäni on uudenvuodenaattona 2009-2010 vaihteessa, kun vein kaverit lentokentälle viideksi ja menin sitten siitä suoraan ratsastamaan Tuusulaan. Hevosella oli tosi hölmistynyt ilme kun pölähdin talliin klo 05.15 ja aloin laittaa satulaa selkään, mutta talvinen maastolenkki kuutamossa oli aika taianomainen.

Stacey myytiin harrastekäyttöön kun omistaja halusi itselleen nuoremman kisatykin. Niin ja ollaan edelleen kavereita ja käyn silloin tällöin nostalgisoimassa Tuusulassa liikuttamassa vanhaa Dolly-ponia ja nuoriherra Coblaa jos tarvii.

3/5
Aviator eli Avis oli aluksi minulle esteratsu ja loppupeleissä hyvä kaveri. Aluksi tehtävänanto sen omistajilta oli hypätä sillä, myöhemmin se sitten laajeni vähän ja siinä vaiheessa kun liikutus alkoi olla enimmäkseen maastoköpöttelyä ei enää oma aika ja kiinnostus riittänyt. Siskoni Anna käy vieläkin liikuttamassa sitä ja hyvä niin.

Aviksen kanssa oli hauskaa. Sen ja oman ratsastusurani huippuhetkiä on kun voitettiin pronssia sennuderbyssä Soukassa. Taidettiin käydä myös Markun kurssilla ja kai hypätä joku 110-luokkakin Evitskogissa. Aviksen mielestä oli hauskaa vasta kun edessä oli oikeita esteitä, ja se olikin hypätessä ihan eri hevonen kuin sileällä. Sillä oli ollut entisessä elämässään aika suuria haasteita henkisellä puolella, ja niinpä sen kanssa mentiin aina aikalailla hevosen ehdoilla.

Yksi hauska tempaus oli kotitallilla kun olin tainnut istua koko konin selässä vasta pari kertaa, ja joku tallin tyypeistä piti omat viisikymppisensä tallilla. Rodeohärkäkilpailun (tietysti!) lisäksi näytösnumeroina piti olla gp-koululiikkeitä ja huippulännenratsastusta, mutta molemmat joutuivat perumaan. Niinpä minua pyydettiin jospa voisin vaikka ratsastaa vasta sitten kun kaikki vieraat ovat paikalla enkä etukäteen niin kuin oli suunniteltu, ja vaikka ottaa pari hyppyä. Onneksi järkevästi rakensin itselleni idioottivarman tehtävän, koska isäntä oli tietysti nauttinut jo vähän virvokkeita ja touhukkaana nosti esteitä aika reippaalla kädellä. Kun okserit alkoivat olla reilu 120 piti viheltää peli poikki hyvän sään aikana :D 

4/5
Näin St Patricks Dayn kunniaksi otetaan vähän Irlannin muistoja!
Pepsi oli pieni tumma (pepsinvärinen) tamma, jolla oli se jokin Fun Factor. En edelleenkään oikein osaa sanoa miksi se oli niin hauska, mutta meillä vaan synkkasi. Se oli yksi niistä jota ratsastin paljon Irlannin vuoteni aikana, ja hyppäsinkin jonkin verran. Ja se oli ihan megasöpö! Ja kiltti ja ihana. Pepsin suurin oppi taisi kuitenkin olla tulla sinä päivänä kun se myytiin, silloin viimeistään opin sen ettei hevosiin pidä kiintyä. Surullisinta taitaa olla se, että nuo ovat ainoat surkeat kuvat jotka minulla siitä on :D

Pepsi veli Cola (luovaa nimenantoa meillä...) oli ensimmäinen vauvahevosprojektini. Se tuli meille nelivuotiaana niin että sen selässä oli oltu, ei paljon muuta tehty, ja sitä oli kohdeltu vähän kovin käsin. Ratsastin sitä yhden kesän, ja omistajan tavoite oli myydä se loppukesän huutokaupassa. Aluksi sitä oli haastavaa käsitellä maasta kun se pelkäsi, ja kentän ympäri ravaaminen oli megavaikeaa kun se tahtoi poistua tallille päin. Sen kanssa opin nuoren hevosen kanssa työskentelystä tosi paljon: käytiin ensimmäsitä kertaa kokeilemassa kisapaikalla oloa, vieraassa paikassa hyppäämistä ja opeteltiin kulkemaan pohjeavusta eteenpäin suorana. Colasta viimeistään opin kuinka palkitsevaa projektinomainen hevosen kanssa työskentely voi olla, kun omasta työstään saa parin kuukauden kuluttua kiitoksen kun hevonen menee kaupaksi ja omistaja on tyytyväinen.

Ehkä samalla voisi mainita näin sidelinena hevosen, joka opetti ennen kaikkea ratsastuksesta ja pitkäjänteisyydestä. Ja joka opetti minut hengittämään. Daisy oli 5v tamma, jonka piti olla kiva ja järkevä, ”she’s hunted and all!”. Paskanmarjat, se oli kauhea. Iso ja honkkeli ja hermostunut ja ei ihan se penaalin terävin kynä. Ikinä en ole inhonnut ratsastamista, mutta tuon hevosen kanssa välillä inhosin. Mikään ei toiminut, se vaan riuhtoi päätä epätasaisessa ravissa ja kuumeni ja säpsyi, eikä laukannut vasenta laukkaa. Muutaman kuukauden ajan raviympyröitä siinä yhdessä kulmassa tasaisella kädellä sisäpohjetta käyttäen ja hokien HOOOOOOOOOO, ja vähän kraniosakraaliterapiaa niin että se sai kroppansa järjestykseen, ja lopulta palaset alkoivat loksahdella kohdilleen. Loppukesästä hypätiin vieraassa paikassa maastoesteitä ja työskenneltiin pellolla rennosti ilman ongelmia, mitä en olisi ikinä alussa uskonut.

Ja ihan pakko mainita Simba, sydäntenmurskaajaori (i. Heartbreaker) joka hyppäsi kuin kumipallo. Yksi kauneimmista hevosista ikinä ja vaan kaikin tavoin erityislaatuinen.

5/5

Lopulta on pakko palata aikojen alkuun ja Soukan talleille ponivuosiin. Ansku ennusti että Notte löytyisi minunkin listaltani, ja kyllähän tuolle kimoruunalle on annettava se kunnia mikä sille kuuluu

Notella oli enemmän kykyä kuin halua, ja siltä opinkin rutkasti päättäväisyyttä. Sen kanssa pääsin ensimmäistä kertaa kisaamaan kunnollisemmin. Ensimmäisissä tallin ulkopuolisissa kisoissa Gumbölessä se pukitti pikku-Saskian kaksi kertaa alas jo verryttelyssä, mutta rata päästiin lopulta läpi ihan kohtuullisella tuloksella. Kävin sillä parit tuntsarimestaruudet, ja yksi tärkeimistä ruusukkeistani edelleen on sijoittuminen kieltäjä-pukittelija-Noten kanssa tervetuliaisluokassa Takkulassa. Sen kanssa pääsin myös Ponimeetingiin Ypäjälle, mikä oli kerrassan huikea kokemus. Viikon ainut kielto taisi tulla kisaradalta jollain derbykentän haudalla, muuten poni teki koko viikon työtä käskettyä, hypättiin siihenastisen elämäni isoimpi esteitä ja opittiin megapaljon!