Treenata vai eikö, kas siinä pulma?

Aika päättää osaltani blogihiljaisuus ainakin hetkeksi. Huh mikä alkuvuosi! Alkuvuodesta oli edessä jälleen kerran työpaikanvaihto ja nyt pysyvämpään, mieluisempaan ja motivoivampaan ratkaisuun. Työpaikanvaihdos ei tuonut mukanaan pelkästään positiivisia asioita, tai tavallaan toi, sillä nyt työ on mielekkäämpää ja työpäivät hujahtavat vauhdilla ohi. Ja normaali työpäivän pituus ei enää töiden tekemiseen riitä. Ja siihen päälle vielä se, että työpisteitä on kaksi, joista toisesta on haastavat kulkuyhteydet julkisilla treenipaikkoihin. Niin ja lisätään tähän vielä se, että viikonloput on luuhattu asuntonäytöissä ja tällä viikolla ostettiin asunto. Niin että mitkä treenit? Ja mikä viisiottelu??

"Niiiih! Minuakin pitää muistaa ja huomioida!!"

Poden kauhean huonoa omatuntoa siitä, että treenaaminen on jäänyt. Toisaalta koen helpotusta, että on hyviä tekosyitä olla treenaamatta. Ei tarvitse aikatauluttaa elämää treeniaikojen mukaan. Ehdin käydä koiran kanssa pitkillä lenkeillä. Saan nukkua aamulla yli kuuteen. Tämän hetken tilanne toistaa sitä kaavaa, joka on minulle hyvin tyypillinen. Alkuinnostus, valtava toimintatarmo ja kaiken energian käyttäminen yhteen juttuun. Jaksoin treenata niin kauan, kun kehitystä tuli jatkuvasti alle 10 tunnin viikkotreenimäärällä. Sitten päädyin siihen pisteeseen, että alle 10 tuntia riitti pelkkään taitotason ja kunnon ylläpitoon. Olin kyllä jo aika hyvässä kunnossa ja muutokset näkyivät jo kropassakin (oih, ikävöin niitä kauniin timmejä vatsalihaksia...). Mutta kehitys jumittui. Olisi pitänyt asettaa tavoitteita. Tehdä tiukempia päätöksiä treenaamisen suhteen ja venyttää omaa jaksamista ja karsia jostain - työstä, perheestä tai kavereista. Sen sijaan, että olisin jatkanut edes kerran viikossa joissain treeneissä käyntiä, lamaannuin kotiin. Ratsastamassa olen toki käynyt, mutta tunteja on peruttu kentän huonon kunnon takia.

Nyt olen siinä pisteessä, että tänä vuonna olen käynyt ratsastamassa kolme kertaa. Uimassa kerran. Body Balance -tunnilla kahdesti. Auts. Sen olen jo päättänyt, että en lähde enää yhtä kunnianhimoisiin suunnitelmiin kuin vielä vuosi sitten. Kunnon ja taidon nostaminen itseäni tyydyttävälle tasolle vaatisi niin paljon, että en pysty sitä panosta antamaan. Toisaalta en ole vielä valmis luopumaan tästä huikeasta lajista, joka on antanut minulle ihan valtavasti. Olen viisiottelun kautta oppinut paljon itsestäni, päässyt kokeilemaan rajojani, kroppani sietokykyä ja toisaalta oppinut myös henkisestä puolesta. Miten paine ja kilpailutilanne vaikuttavat? Miten saan itseni nostettua vielä vähän kovempaan suoritukseen, vaikka tuntuu jo, että kaikkeni olen antanut?

Viime vuoden upein juttu - pääedellä altaaseen hyppääminen!
Ainiin, tulihan siinä sivussa joku gradukin tehtyä, mutta se on sivuseikka....
Kuva: Riina Pitkänen/Kalle Nuuja

Nyt lähden pikkuhiljaa taas tekemään sitä kaikkea kivaa. Hölkkäilemään pehmeillä hiekkateillä. Käymään aamu-balancessa. Ja uinti - jos vaan kävisin uimassa omaan tahtiin niin että olisi kivaa? Eikä verenmaku suussa kyyneleet silmissä kun on koko ajan vähän liian vaikeaa ja tuntuu siltä, että ei vaan selviä? Fyysisesti minulla olisi varmasti edellytyksiä nousta ylöspäin. Mutta en ole varma, haluanko antaa niin paljon, mitä laji vaatisi. Haluaisin vähän vain harrastella, mutta voiko tämän lajin kanssa sitä tehdä ilman paineita?

Kuva: Riina Pitkänen/Kalle Nuuja

Tällä hetkellä lähestyvä muutto ja työpaineet vievät mietteet ainakin hetkeksi vielä muualle. Toisaalta kroppa huutaa liikkumattomuutta vastaan. Mielessä on kuitenkin ne monet huikeat fiilikset itsensä voittamisesta ja se sosiaalinen ympäristö, jonka viisiottelu tuo mukanaan. Kisahallin tunnelma, Pirkkolan uimahallin pitkä, kylmä käytävä pukkareista altaaseen, se fiilis kun osuu kaikki osumat aseella alle 20 sekuntiin, kun juoksee niin kovaa kuin pääsee ja askel rullaa valtavalla voimalla. Tasapainon löytäminen - siinä tämän hetken tavoite.

Anskuni

Koska tällä viikolla oli Anskun synttärit, ja ensi viikolla on Ystävänpäivä, enkä ole nähnyt Anskua ikuisuuksiin, aion kirjoittaa Anskusta!

Ansku on ihana. Kiltti ja kaunis ja kunnollinen. Ja ylivertaisuudestaan huolimatta ihanan inhimillinen, esim. puolitoista vuotta sitten suunniteltu blogikirjoitus siitä, kuinka me tunnetaan, jonka Ansku lupasi kirjoittaa, on vielä näkemättä. (Muuten kutakuinkin täydellisessä ihmisessä tällainen saamattomuus on ehdottomasti positiivinen asia). Teaserina voin mainita, että ollaan tavattu varhaisteineinä tallilla, ja  Anskun mielestä mä olin tosi kamala enkä itsekään tainnut hirveesti Anskua arvostaa :D

Ansku on paras ystäväni. Vaikka Anskun kanssa ei näkisi puoleen vuoteen (tapahtunut useasti erinäisten ulkomaillaolojen yhteydessä), voi aina jatkaa suoraan siitä mihin jäätiin, ihan kuin oltaisi nähty eilen. Kaikista parasta Anskussa on se, että Ansku ei ikinä tuomitse. Vaikka Ansku itse on perinjuurin sovinnainen ja kunnollinen, voin aina kertoa omista ei-aina-niin-kunnollisista seikkailuistani tai suunnitelmistani ilman minkäänlaista guilt trippausta.

Urheilijana Anskun vahvuus on kropassa, joka on fyysisesti tajuttoman lahjakas. En ole ikinä tavannut toista ihmistä joka kiinteytyy viikottaisen (siis yhden kerran viikossa!) ratsastunnin avulla, eikä liho millään muulla kuin syömällä puoli vuotta lähes pelkästään olutta, creme fraichea ja sipsejä. Heikkous on sitten ehkä kokemattomuus, kun ei oikein tiedä miten käsitellä niitä omia rajoja ja mennä fyysisille epämukavuusalueille.

Anskusta ja minusta on olemassa ehkä kolme yhteiskuvaa, tässä Karlovy Varin kylpyläkaupungista laatuotos vuodelta 2009:

Mikä meitä liikuttaa?

Kävin viime viikolla katsomassa Teemu Selänteestä kertovan elokuvan, ja elokuva sai minut miettimään huippu-urheilijan persoonallisuutta ja motivaatiorakennetta, ja mistä persoonallisuudenpiirteistä on hyötyä huippu-urheilussa (psykologi mikä psykologi, joku muu olisi ehkä jäänyt miettimään Teemu Selänteen upeaa uraa tai mielenkiintoista elämäntarinaa..). Urheilijoiden persoonallisuutta on tutkittu paljon, mutta tiettyä "urheilijapersoonallisuutta" ei ole tutkimuksissa löytynyt. Eikä mielestäni pidäkään löytyä. Sama asia kuin ihan missä tahansa ammatissa tai työtehtävässä - tietyistä persoonallisuuden piirteistä on hyötyä, mutta tarkkaa persoonallisuusprofiilia, joka olisi täysin vedenpitävä, on todella vaikeaa ja myös aika turhaa määritellä. Esimerkiksi jos työympäristö on äärimmäisen muuttuva ja siinä on hyvin vähän paikallaan pysyviä rakenteita, mutta työntekijä suosii todella stabiileja, vakaita ympäristöjä, hän joutuu olemaan töissä jatkuvasti epämukavuusalueellaan. Tämä taas vaikuttaa herkästi motivaatioon ja sitoutumiseen, mutta ei välttämättä ole este henkilön suoriutumiselle.

Kuva: www.mtv3.fi

Jos viedään tämä ajattelu vielä lähemmäs urheilua, lähdin pohtimaan minun ja Saskian eroja urheilijoina. Saskia on päässyt (joutunut) koekaniinikseni, kun olen opintojen ja töiden takia harjoitellut erinäisiä persoonallisuustestejä ja motivaatiokartoituksia, joten Selänteen innoittamana jäin miettimään sitä, mikä meitä motivoi ja mikä meidät saa liikkeelle. David McClelland (1961) jakoi motivaation synnynnäisiin ja opittaviin motivaatioihin, joista keskittyi opittavien motiivien tutkimiseen ja jakoi motiivit kolmeen kategoriaan:

1. Suoriutumisen tarve (need of achievement): tarve menestyä ja pyrkiä eteenpäin elämässä
2. Liittymisen tarve (need of affiliation): tarve ihmissuhteisiin ja halu olla ihmisten kanssa
3. Vallan tarve (need of power): halu vaikuttaa muiden tekemisiin ja saada muut tekemään asioita, mitä he eivät normaalisti tekisi

Näistä minulla korostuu vahvimmin liittymisen tarve - haluan olla muiden ihmisten kanssa, tehdä yhteistyötä, kuunnella ja minut saa työskentelemään parhaiten, jos pystyn työlläni auttamaan muita ihmisiä ja saan muilta kehuja ja sparrausta. Saskialla puolestaan suoriutumisen tarve korostuu vahvimmin. Suoriutumisen tarve jaetaan kahteen osioon - laatuhakuisuuteen ja tuloshakuisuuteen, ja näistä erityisesti tuloshakuisuus on se, joka vie Saskiaa eteenpäin. Tämä ei tarkoita sitä, että minä en milloinkaan haluaisi menestyä tai Saskia ei haluaisi olla muiden ihmisten kanssa - nämä vaan korostuvat meillä eri tavoin.

Saskia motivoituu siis parhaiten sillä, että hän menestyy, pärjää ja voittaa. Itselläni tulee mieleen teksti viime viikolta, jossa Saskia kertoo pohtineensa, että millä ihmeellä hän saa itsensä motivoitua kun SM-kilpailujen jälkeen ei ole koko syksylle kisoja. Näen Saskian saavan kierroksia ja intoa treeneissäkin sillä, että hän voittaa jonkun, oli se sitten parempi ammuntatulos, pari pistoa miekkailussa tai joku höntsäjuoksukisa. Toisaalta taas jokainen häviö tuntuu kaksin verroin pahemmalta kuin minulla. Minä puolestani saan itseni lähtemään treeneihin, jos tiedän että siellä on joku muukin treenaamassa. En ole kertaakaan mennyt aamulla yksin uimaan, mutta jos sovin jonkun kanssa uimatreenit aamulle, olen aivan varmasti uimahallissa juuri silloin kun pitääkin. Kun voitan tai pärjään jossain, isoin kiitos minulle on se, kun joku kehuu tai kommentoi suoritustani positiivisesti. Mutta jokaisen voiton jälkeen minua harmittaa se, että joku on hävinnyt minulle. Mitä läheisempi ihminen, sitä enemmän minua harmittaa hänen puolestaan. Muistan jo lapsena lautapelejä pelatessa, että minua aina harmitti häviäjän puolesta, ja tästä en ole vieläkään päässyt eroon. Ja veikkaanpa että tässä on myös yksi syy siihen, miksi en ole ikinä harrastanut mitään kilpaurheilua. Olen kilpailutilanteessa omalla epämukavuusalueellani - huolimatta siitä, voitinko vai hävisinkö.

Valmentaja Bobi antamassa kisojen jälkeen vinkkejä

Mitä tällä tekstillä haluan sanoa on se, että tietyn urheilijapersoonallisuusprofiilin määrittäminen ja etsiminen ei ole järkevää. Tärkeää on se, että tunnistaa itsessään omat keskeiset motivaattorit, mikä minua vie eteenpäin? Miksi menen treeneihin kerta toisensa jälkeen ja vietän kaiken vapaa-aikani treenatessa? Erityisesti silloin, kun treenimotivaatio tuntuu olevan kadoksissa, voi omien motiivien hahmottamisesta olla paljon hyötyä - esimerkiksi minä korkealla liittymisen tarpeella pyydän itselleni treeniseuraa. Saskian tapauksessa puolestaan tavoitteiden asettaminen ja kilpailutilanteiden keinotekoinenkin luominen, mikäli oikeita kisoja ei ole lähitulevaisuudessa näkyvissä, voi auttaa. Toki urheilussa on herkemmin niitä tilanteita, joissa suoritusmotivoitunut ihminen saa luonnostaan ruokittua motivaatiota, mutta itse olen sitä mieltä, että omaa motivaatiota pystyy myös tietoisesti lisäämään. Selänne-leffan jälkeen puhuin Saskian kanssa puhelimessa ja totesin: "Sä oot kyllä itseasiassa aika saman tyyppinen ku Teemu Selänne, teillä molemmilla on se oma juttu, jonka pystytte laittamaan ihan minkä tahansa asian eteen potematta siitä huonoa omatuntoa". Saskian mielestä se, että vertasin häntä Teemu Selänteeseen, oli about kauneinta, mitä kukaan on hänestä ikinä sanonut. Itse puolestaan olen tästä ominaisuudesta jopa kateellinen - jos joudun valitsemaan treenit jonkun sosiaalisen aktiviteetin edelle, minulla on aina huono omatunto.

HOTkaraokespinning ja kuplivan ihana polttaripäivä!

Huh! Tämä morsian on täysin uupunut, mutta hymy on herkässä. Viikonlopun ohjelmassa oli nimittäin ensi viikon kisoihin valmistumisen sijaan polttarit! Saskia olikin aikamoisen päivän organisoinut upeiden apureidensa kanssa, ja aamu alkoi kovin urheilullisissa merkeissä Tapiolan Lady Linessa. Loppupäivä ei ihan niin urheilullisissa merkeissä sujunut, lähinnä hyvin kuplivaisissa :D Päivä oli kokonaisuutena aivan mielettömän ihana, ja juuri sellainen minun näköinen päivä.

"I keep on F-F-F-Falling...." Kuva: Tytti Käyhkö

Kuva: Tytti Käyhkö

Urheilullisesta osiosta vastasi uusi, upea, ennennäkemätön laji - karaokespinning! Tilassa lämpötila nousi niin korkealle, että lopulta nimesimme urheilusuoritteen hotkaraokespinningiksi. Ideana siis oli, että salin valkokankaalle heijastettiin musiikkivideo ja biisin sanat, ja eikun polkemaan ja laulamaan. Jokainen sai vuorollaan ohjaajan mikin, ja pääsi hoilaamaan sydämen kyllyydestä. Super rankkaa, ja ehdottomasti hauskoin spinningtunti ever! Tämän jälkeen olikin hyvä jatkaa polttaripäivää. Kiitos vielä ihanille pupusille upeasta päivästä, vitsit, ei voi kyllä muuta kuin hymyillä leveästi kun päivää muistelee (vähintään yhtä leveästi kuin alla olevassa kuvassa)!

Kuva: Tytti Käyhkö

PS. Esportille vinkiksi, ryhmäliikuntatuntivalikoimiin on ehdottomasti saatava karaokespinning! Veikkaan, että karaokeSh'bam toimisi myös erittäin hyvin :D

Yllätyksiä

Tämän syksyn aikana olen yllättänyt itseni moneen kertaan. Ensimmäinen yllätys oli se, että minulla oikeastaan olikin aika hyvä peruskunto. Pennyn kanssa tulee käytyä paljon pitkillä reipastempoisilla kävelylenkeillä ja metsässä rämmitään joka viikko. Koiran kanssa tulee liikuttua säännöllisesti ja matalalla teholla, tulee huomaamatta treenattua peruskestävyyttä. Tähän on ollut hyvä lähteä lisäämään liikuntaa ja kunto tuntuu kohoavan vauhdilla.

Toinen yllätys on se, kuinka paljon edistymistä viikko viikon jälkeen tulee, ihan kaikilla osa-alueilla. Uintitreenien lihaskuntoharjoitteissa jaksaa aina kerta toisensa jälkeen tehdä vielä vähän enemmän, vielä 5 punnerrusta lisää tai 15 sekunttia pidempään. Tai se ensimmäinen kerta kun jaksaakin juosta kisahallilla neljä kierrosta kahden sijaan.

Kolmas yllätys koettiin tänään, kun sanoin ääneen, että onpa kiva mennä uintitreeneihin. Uintiopetus on ollut valtavan hyvää ja pikkuhiljaa olen saanut kiinni uintitekniikasta ja nyt ihan oikeasti jaksan jo uida. Tekniikan kehittyminen saa aikaan sen, että uinnista tulee helpompaa. Lihaksista eniten kipeytyvät yläselkä, kädet ja etureidet. Mahtavaa! Viikko sitten sain palautteeksi uintiopettaja Steveltä, että uintitekniikkani oli meidän ryhmän parasta. Minunhan piti olla tässä ihan huono, ja nyt yhtäkkiä uinti sujuukin. Kivoja fiiliksiä, ja motivaatio liikkua kasvaa.

Aloitin kirjaamaan Heiaheiaan liikuntatunteja, ja se on toiminut myös hyvin innoittajana. 23.9. aloitin kirjaamaan liikuntatunteja, ja tähän mennessä 48 tuntia on jo täynnä. Kaksi kokonaista vuorokautta! Vaikka edelleenkään en saa mitä superkicksejä itse liikunnasta, välillä tekisi mieli jäädä sohvalle ja punnertaminen on edelleenkin ihan kauheeta, olen samalla löytänyt uusia tapoja liikkua ja saanut muutettua omaa ajatusmaailmaa.

PS. Niin ja kyllä maanantain juoksuammuntatreeneissä yhtenä motivaattorina toimii Axl Smith, jaksaa juosta vielä yhden kierroksen...

Moi, mä olen Ansku, se liikunnanvihaaja

Suhteeni liikuntaan on aina ollut hieman erikoinen. Tavallaan tykkään liikkua, mutta minun pitää huijata itseni liikkumaan. Tästä johtuen olen aina valinnut lajeja, joissa liikun jostain muusta syystä kuin liikkumisesta. Ratsastus on ollut aina sydäntä lähellä, nykyisin harrastamme Penny-russelini kanssa agilitya ja käymme paljon lenkeillä. Viikonloppuisin samoilemme etenkin näin syksyisin metsässä sienestyshommissa - kaksi tekosyytä yhdellä iskulla!

Miksi sitten lähden tällaisen lajin pariin? Kun Saskia soitti, ja kertoi, että nyt on päästävä Rioon viisiottelijana, en voinut kutstusta kieltäytyä. Sitä paitsi, kutsussa luvattiin virtaviivainen vartalo - se jos mikä kiinnostaa ensi kesän morsianta!

Kysymys kuuluukin - oppiiko liikunnanvihaaja nauttimaan liikunnasta? Riittääkö innostusta lähteä treeneihin 3-4 kertaa viikossa? Vetääkö sohvan pohja enemmän puoleensa kuin miekkailutreenit? En edelleenkään pysty vakavalla naamalla kertomaan uudesta harrastuksestani. Jos ottaisin tavoitteeksi sen, että pystyisin ihan pokkana sanomaan: "Hei, olen Ansku. Harrastan viisiottelua." Vielä en pysty edes kirjoittamaan sitä ilman, että naurattaa.