Leirielämää

Mikä hevosista on oikea?!

Vielä pari kuvaa Drzonkowin meiningistä. Oikeasti vaan treenattiin, syötiin ja nukuttiin, eli kuvaamiseen ei hirveästi jäänyt aikaa ja sen kaverista otetun päikkärikuvan päätin armollisesti sensuroida :D

Urheilijat kävi kaupassa... iskä epäili että tarvitaan lohturuokaa, mutta oikeasti tarvittiin vaan energiaa ja suolaa. Mutta siis tuostahan puuttuisi vain viinapullo niin olisi oikein esimerkillinen urheilijaruokavalio :D

Jäätelöä!

Pari kertaa käytiin syömässä läheisessä Zielona Goran kaupungissa. Edes yksi turistikuva muistettiin ottaa. Ja niinkuin näkyy niin säät olivat pikkuisen paremmat kuin koti-suomessa...

Hevoshaaste

Facebookissa on viime aikoina hevosihmisten keskuudessa kiertänyt hevoshaaste. Haasteessa ideana on viidessä päivässä kertoa viidestä elämänsä tärkeimmästä hevosesta ja haastaa samalla viisi kaveria tekemään sama. Tämä oli yllättävän kiva haaste, oli hauskaa kaivella mielen syövereitä ja muistella niitä itselleen tärkeitä nelijalkaisia. Niinpä ajattelin jakaa sen myös teille, tämä ehkä valottaa jonkin verran myös omaa ratsastushistoriaani. Varoitus megapitkästä tekstistä, eli jos heppajutut eivät kiinnosta niin jätä tämä teksti suosiolla väliin!

1/5
Johan se hevoshaaste osui omallekin kohdalle, kiitos vaan haastajille! Moni on tehnyt tämän kronologisessa järjestyksessä, mutta itse halusin aloittaa siitä kaikkein rakkaimmasta.

Ori VDL Dogan (ChinChin – Darco – Quidam de Rewel, s. 2003) tuli elämääni siinä vaiheessa (kesä 2010), kun jo tiesin että hevosia tulee ja menee, eikä niihin kannata sen suuremmin kiintyä. Eipä kuitenkaan mennyt kauaakaan kun tämä ihana mies sulatti sydämeni, ja loppu onkin sitten oikein ällösiirappista tarinaa kuin huonosta ponikirjasta ikään. Vuosi 2011 oltiin Doganin kanssa aina yhdessä, missä päin Eurooppaa ikinä oltiinkaan. Se murjotti jos jokapäiväiset pusuttelutuokiot jäivät väliin, nousi keskellä yötä nukkumasta jos kuuli ääneni, alkoi ontumaan aina kun olin lähdössä takaisin Suomeen ja oli paras ystäväni. Meistä tuli melkein konsepti jonka kaikki tiesi, ”Saskia and her big friend” tai Saskia ja sen pojat, jos mukaan laskettiin myös toinen ”mun oreista”, Michael Braun.

Onnekseni se oli aina sen verran pulska että se oli ikuisella laihdutus- ja kuntoilukuurilla, ja niinpä ratsastinkin sitä tosi paljon. Jos se oli paras hevonen joka pomollani Robertilla oli ikinä ollut, oli se myös paras hevonen jota itse olen ikinä ratsastanut. Vaikka se olikin hitaan näköinen, se oli salamannopea ja mielettömän esteälykäs, ja toi yleensä kisoista kasapäin rahaa ja ruusukkeita kotiin. Ponit olivat Doganin heikkous. Yksi riitaisa hetki meidän suhteessa oli kun ratsastin sen Italiassa kisojen välipäivänä, ja se nousi hirnuen pystyyn joka ikisen kerran kun se näki pienen ravurin juoksevan aluetta reunustavaa rataa. Lopulta oli pakko ratsastaa kuin vihainen saksalaismies ja pistää ori niin pieneen pakettiin käden ja jalan väliin ettei se enää päässyt siitä riehumaan, ja lopulta malttoi käyttäytyä.

Edelleen heikkoina hetkinä googlailen Doganin tuoreita kisatuloksia ja kuvia, ja ikävöin sitä ainakin viikoittain. Nykyään Dogan elää jenkeissä hulppeaa hevosenelämää amatööritytön ratsuna Candice Kingin tallissa, ja epäilemättä köyhdytti uuden omistajansa isäpappaa ainakin sen verran kuin moni pulittaa aika hulppeasta omakotitalosta pääkaupunkiseudulla.

2/5
Stacey oli minun onnellinen hevostalli.net-tarinani. Syksyllä 2008 olin päättänyt panostaa ratsastukseeni seuraavan vuoden aikana ja hankkia vuokrahevosen, jolla pääsisin hypäämään. Eräs tyttö oli silloin lähdössä vuodeksi ausseihin ja etsi pätevää tyyppiä pitämään tammastaan huolta sen aikaa, ja parin koeratsastuskerran jälkeen todettiin että tästä voisi tulla kaikille hyvä diili. Alussa tosin kuvittelin että liikuttaisin sitä pari kertaa viikossa, mutta loppupeleissä se oli käytännössä kuin oma melkein vuoden ajan, ja hyvä niin.

Staceylla oli maailman huonoin työmoraali, se pelkäsi kaikkea ja kielsi aina kun pystyi. Alussa sen säpsyily raivostutti, sileällä ei oikein synkannut ja hypätessä yhteisen sävelen löytyminen vei aika kauan. Vuoden loppua kohti meistä oli tullut hyvät kaverukset, hevosen ylälinja oli kehittynyt kivasti sitkeän sileätyöskentelyn ansiosta, hypätessäkin alkoi kulkea ja en enää edes huomannut sen säpsyilyä, ihan niin kuin Mia oli luvannut (en uskonut silloin alussa :D). Staceyn kanssa käytiin Eholla viikoittain hyppäämässä kunnolla, ja hyppäämiseen tuli rutkasti lisää varmuutta kun kotonakin pääsi treenaamaan puomeilla vaikka joka päivä. Ja oli kiva kisatakin kunnollisemmin, vaikka tulokset eivät olleetkaan kovin kummoisia.

Edelleen yksi ikimuistoisimmista ratsastusretkistäni on uudenvuodenaattona 2009-2010 vaihteessa, kun vein kaverit lentokentälle viideksi ja menin sitten siitä suoraan ratsastamaan Tuusulaan. Hevosella oli tosi hölmistynyt ilme kun pölähdin talliin klo 05.15 ja aloin laittaa satulaa selkään, mutta talvinen maastolenkki kuutamossa oli aika taianomainen.

Stacey myytiin harrastekäyttöön kun omistaja halusi itselleen nuoremman kisatykin. Niin ja ollaan edelleen kavereita ja käyn silloin tällöin nostalgisoimassa Tuusulassa liikuttamassa vanhaa Dolly-ponia ja nuoriherra Coblaa jos tarvii.

3/5
Aviator eli Avis oli aluksi minulle esteratsu ja loppupeleissä hyvä kaveri. Aluksi tehtävänanto sen omistajilta oli hypätä sillä, myöhemmin se sitten laajeni vähän ja siinä vaiheessa kun liikutus alkoi olla enimmäkseen maastoköpöttelyä ei enää oma aika ja kiinnostus riittänyt. Siskoni Anna käy vieläkin liikuttamassa sitä ja hyvä niin.

Aviksen kanssa oli hauskaa. Sen ja oman ratsastusurani huippuhetkiä on kun voitettiin pronssia sennuderbyssä Soukassa. Taidettiin käydä myös Markun kurssilla ja kai hypätä joku 110-luokkakin Evitskogissa. Aviksen mielestä oli hauskaa vasta kun edessä oli oikeita esteitä, ja se olikin hypätessä ihan eri hevonen kuin sileällä. Sillä oli ollut entisessä elämässään aika suuria haasteita henkisellä puolella, ja niinpä sen kanssa mentiin aina aikalailla hevosen ehdoilla.

Yksi hauska tempaus oli kotitallilla kun olin tainnut istua koko konin selässä vasta pari kertaa, ja joku tallin tyypeistä piti omat viisikymppisensä tallilla. Rodeohärkäkilpailun (tietysti!) lisäksi näytösnumeroina piti olla gp-koululiikkeitä ja huippulännenratsastusta, mutta molemmat joutuivat perumaan. Niinpä minua pyydettiin jospa voisin vaikka ratsastaa vasta sitten kun kaikki vieraat ovat paikalla enkä etukäteen niin kuin oli suunniteltu, ja vaikka ottaa pari hyppyä. Onneksi järkevästi rakensin itselleni idioottivarman tehtävän, koska isäntä oli tietysti nauttinut jo vähän virvokkeita ja touhukkaana nosti esteitä aika reippaalla kädellä. Kun okserit alkoivat olla reilu 120 piti viheltää peli poikki hyvän sään aikana :D 

4/5
Näin St Patricks Dayn kunniaksi otetaan vähän Irlannin muistoja!
Pepsi oli pieni tumma (pepsinvärinen) tamma, jolla oli se jokin Fun Factor. En edelleenkään oikein osaa sanoa miksi se oli niin hauska, mutta meillä vaan synkkasi. Se oli yksi niistä jota ratsastin paljon Irlannin vuoteni aikana, ja hyppäsinkin jonkin verran. Ja se oli ihan megasöpö! Ja kiltti ja ihana. Pepsin suurin oppi taisi kuitenkin olla tulla sinä päivänä kun se myytiin, silloin viimeistään opin sen ettei hevosiin pidä kiintyä. Surullisinta taitaa olla se, että nuo ovat ainoat surkeat kuvat jotka minulla siitä on :D

Pepsi veli Cola (luovaa nimenantoa meillä...) oli ensimmäinen vauvahevosprojektini. Se tuli meille nelivuotiaana niin että sen selässä oli oltu, ei paljon muuta tehty, ja sitä oli kohdeltu vähän kovin käsin. Ratsastin sitä yhden kesän, ja omistajan tavoite oli myydä se loppukesän huutokaupassa. Aluksi sitä oli haastavaa käsitellä maasta kun se pelkäsi, ja kentän ympäri ravaaminen oli megavaikeaa kun se tahtoi poistua tallille päin. Sen kanssa opin nuoren hevosen kanssa työskentelystä tosi paljon: käytiin ensimmäsitä kertaa kokeilemassa kisapaikalla oloa, vieraassa paikassa hyppäämistä ja opeteltiin kulkemaan pohjeavusta eteenpäin suorana. Colasta viimeistään opin kuinka palkitsevaa projektinomainen hevosen kanssa työskentely voi olla, kun omasta työstään saa parin kuukauden kuluttua kiitoksen kun hevonen menee kaupaksi ja omistaja on tyytyväinen.

Ehkä samalla voisi mainita näin sidelinena hevosen, joka opetti ennen kaikkea ratsastuksesta ja pitkäjänteisyydestä. Ja joka opetti minut hengittämään. Daisy oli 5v tamma, jonka piti olla kiva ja järkevä, ”she’s hunted and all!”. Paskanmarjat, se oli kauhea. Iso ja honkkeli ja hermostunut ja ei ihan se penaalin terävin kynä. Ikinä en ole inhonnut ratsastamista, mutta tuon hevosen kanssa välillä inhosin. Mikään ei toiminut, se vaan riuhtoi päätä epätasaisessa ravissa ja kuumeni ja säpsyi, eikä laukannut vasenta laukkaa. Muutaman kuukauden ajan raviympyröitä siinä yhdessä kulmassa tasaisella kädellä sisäpohjetta käyttäen ja hokien HOOOOOOOOOO, ja vähän kraniosakraaliterapiaa niin että se sai kroppansa järjestykseen, ja lopulta palaset alkoivat loksahdella kohdilleen. Loppukesästä hypätiin vieraassa paikassa maastoesteitä ja työskenneltiin pellolla rennosti ilman ongelmia, mitä en olisi ikinä alussa uskonut.

Ja ihan pakko mainita Simba, sydäntenmurskaajaori (i. Heartbreaker) joka hyppäsi kuin kumipallo. Yksi kauneimmista hevosista ikinä ja vaan kaikin tavoin erityislaatuinen.

5/5

Lopulta on pakko palata aikojen alkuun ja Soukan talleille ponivuosiin. Ansku ennusti että Notte löytyisi minunkin listaltani, ja kyllähän tuolle kimoruunalle on annettava se kunnia mikä sille kuuluu

Notella oli enemmän kykyä kuin halua, ja siltä opinkin rutkasti päättäväisyyttä. Sen kanssa pääsin ensimmäistä kertaa kisaamaan kunnollisemmin. Ensimmäisissä tallin ulkopuolisissa kisoissa Gumbölessä se pukitti pikku-Saskian kaksi kertaa alas jo verryttelyssä, mutta rata päästiin lopulta läpi ihan kohtuullisella tuloksella. Kävin sillä parit tuntsarimestaruudet, ja yksi tärkeimistä ruusukkeistani edelleen on sijoittuminen kieltäjä-pukittelija-Noten kanssa tervetuliaisluokassa Takkulassa. Sen kanssa pääsin myös Ponimeetingiin Ypäjälle, mikä oli kerrassan huikea kokemus. Viikon ainut kielto taisi tulla kisaradalta jollain derbykentän haudalla, muuten poni teki koko viikon työtä käskettyä, hypättiin siihenastisen elämäni isoimpi esteitä ja opittiin megapaljon!

Elämäni aakkoset

Bloggosfäärissä liikkui jokin aika sitten tällainen aakkoshaaste, jonka minäkin sitten täyttelin aikani kuluksi. Oli yllättävän haastavaa valita joistakin kirjaimista se yksi ykkösjuttu, kun taas joihinkin oli vähän vaikeaa keksiä mitään. Vihdoinkin sain homman kuvitettua ja viimeisteltyä, eli tässä teille tiivis Saskia-paketti!

A: Ammunta. Laji joka on tullut elämääni viisiottelun myötä. Parhaimmillaan helpottaa elämää kummasti, pahimmillaan sekoitttaa pakkaa tehokkaasti.

B: Banaani. Lempivälipala. Siitä saa hyvin ponnua jaksaa suorittaa täysillä, ilman että vatsaan tulee liian täysi olo.

C: C-kortti, eli kuorma-autokortti. I've got it. Jos haaveilet hevosenhoitajan urasta, salainen vinkkini on, että älä missään nimessä suorita C-korttia. Se on kivaa ekat kaksi kertaa, sen jälkeen ei enää.

D: Dogan <3 Lempihevoseni kautta aikojen. Asuu nykyään jenkeissä.

E: Esteratsastus. Edelleen lempilajini viisiottelussa. Esteratsastus on avain ihmisen onnellisuuteen, ei ole mitään siistimpää tunnettaa kuin lentää täydellisessä yhteisymmärryksessä esteen yli 600km meetwurstipötkylän kanssa.

F: Kirosana. Kiroilen ihan liikaa, pitäisi oppia ilmaisemaan itseään siistimmin.

G: Google. Kaikkitietävä ystävä.

H: Hobitti. Itsestäni usein käytetty ilmaisu, jolla on kai jotain tekemistä pituuteni kanssa. Olen taannoin nimennyt autoni hobittimobiiliksi, koska se usein kuljettaa autollisen hobitteja Keravalle ratsastamaan.

I: Iskä. Maailman paras!

J: Juoksu. Viisiottelussa yhdistettynä juoksuammuntaan. Siitä kiva laji, että siinä voi kehittyä omilla ehdoillaan, ja mokaaminen on vaikeaa.

K: Kylmähoito. Taikavoima esim. kipeytynyneitä penikoita hoidettaessa. Aluksi yllättävän kivuliasta, mutta tekee tosi hyvää. Teemu Selännekin tekee tätä.

L: Lepo ja Lihashuolto. Välttämätöntä riittävissä määrin. Rest is the weapon, sanoo Teemukin.

M: Miekkailu. Itselleni vaikein viisiottelulaji. Hyvälläkin suorituksella voi hävitä, ja sekös vasta pänniikin.

N: Nukkuminen. Tehokkainta lepoa. Tuntuu että tätä ei ikinä tule tehtyä riittävästi, vaikka en tunnekaan ketään joka kävisi yhtä aikaisin nukkumaan kuin minä.

O: Opari. Miekkailun yksityisoppitunti. Hauskaa puuhaa, varsinkin kun valmentajani on superihana vanhanajan herrasmies, jonka kanssa vaihdetaan poskisuudelmia salille tultaessa ja sieltä lähdettäessä.

P: Palautuminen. Supertärkeää kehityksen kannalta. Tähän yritän kiinnittää melkein yhtä paljon huomiota kuin itse treeniin. Tästä kokonainen teksti täällä.

Q: Q on tyyppi Bond-leffoissa. Yksi salaisista paheistani on se, että kaikista mieluiten katson hyviä action-leffoja. DIE HARD!!!!!

R: Ruoka. Tärkeää jaksamisen kannalta. Mahdollisimman hyvälaatuista. Liikkuva keho tarvitsee paljon proteiinia.

S: Sisarukset. Isosisko ja pikkuveli. Maailman parhaat!

T: Treeni. Lempiasia maailmassa. Vaikka nykyään treenaan periaatteessa tavoitteellisesti, on silti treeni aina ihanaa.

U: Uinti. Laji, johon olen vähän rakastunut viisiottelun myötä. Lajeista palkitsevin, koska siinä kehittyy niin silminnähden ja kehitystä on helppo mitata konkreettisesti. Kello ei valehtele.

V: Voima. Salitreeni on aloittelijalle äärimmäisen palkitseva treenimuoto, kun tuloksia syntyy niin nopeasti sekä peilissä että voimatasoissa. Suosittelen. Oma lempilajini on Bodypump. Tähän olisi voinut valita montakin juttua, esim. Venyttely tai Varusteet...

X: X-asento. Viihdyn siinä lepopäivinä. Työkavereideni keskuudessa on viime aikoina arvuuteltu, nautinko sohvalla löhöilystä lainkaan. Vastaus on että nautin, mutta en yhtä paljon kuin kovasta treenistä, ja niinpä harrastan sitä melko säästeliäästi.

Y: Ystävät. Treeneissä on rutkasti kivempaa kun voi samalla vaihtaa kuulumisia kavereiden kanssa esim. verrytellessä. Yritän myös ehtiä nähdä muita kavereita, vaikka se haasteellista joskus onkin.

Z: Zen. En ole siinä kovin hyvä. Esim. bodybalancen loppurentoutuksessa en ikinä ehdi nukahtaa, kuten monet muut vähän helpommin rauhoittuvat ihmiset.

Å: Ruåtsin kieli. Toinen äidinkieleni.

Ä: Äiti. Maailman paras.

Ö: Tästä tulee mieleen oikeastaan vain se, että kyseinen kirjain esiintyy vain skandinaavisissa ääkkösissä, mistä tulee mieleen kotimaamme Suomi. Olen asunut ulkomailla paljon, ja kun viimeksi muutin takaisin Suomeen, päätin että ulkomailla-asumiset saa nyt riittää. Haluan, että voin hetken mielijohteesta soittaa siskolleni ja päätyä laulamaan karaokea, käydä vanhemmillani syömässä tai juosta mummilaan, puhumattakaan kaikista kavereista!

Arkikuvahaaste

Minutkin haastettiin facebookissa velloneeseen arkikuvahaasteeseen, ja kun arki pääsiäisen jälkeen lopulta koitti, otin haasteen vastaan ja toteutin sen. Ihan hauska idea sinänsä, ollaankin monta kertaa Anskunkin kanssa juteltu siitä kuinka arkijutuista tulee ihan liian harvoin otettua mitään kuvia, niitä on aina vaan spessummista tilanteista. Nyt oli sitten hyvä tekosyy dokumentoida arkeakin. Itse en sentään lähtenyt sille linjalle että teen kollaasin ja kerron kaiken päivästäni, jotain voi sentään jättää mysteeriksikin!

Tässä siis loppuviikkoni kuvina:

Keskiviikkoaamuna autossa aamutreenin jälkeen matkalla töihin. Aamupalasmoothie nautitaan ajansäästösyistä autossa...

Normitorstai kisiksellä. Ampuminen taitaa olla paljon coolimman näköistä kuin mitä se oikeasti on, varsinkin kun laseraseista puhutaan...

Perjantaisin kerään yleensä auton (jota nykyään kutsutaan hobittimobiiliksi) täyteen hobittiystäviä (joukkoon mahtuu myös yksi pitkäjalka) ja suunnataan yhdessä Keravalle heppailemaan. Maailman paras tapa lopettaa työviikko!

Joskus arkeen kuuluu juhlaakin. Lauantaina juhlittiin kaverin kolmekymppisiä Beverly Hills 90210-teemalla, ja asu oli sen mukainen. Eli aika järkyttävä, meikkiä myöten :D Omaan arkeeni tosin kuuluu se, että join tasan yhden viinilasillisen (useimmiten en sitäkään) ja sen jälkeen pelkkää vettä, ja puolenyön aikaan haukottelin niin leveästi, että lähdin kotiin nukkumaan. Kävellen.

Pilatesrulla on tärkeä osa arkeani. Tuon pikku pötkylän kanssa tulee vietettyä iltaisin aikaa monta kertaa viikossa, mikä auttaa huomattavasti sitä että seuraavanakin päivänä kykenee suorittamaan. Suosittelen!