SM- ja PM-kisat 2017

Kauden päätavoite on nyt takanapäin, kun SM- ja PM-kisat ovat onnellisesti ohitse.

Kisapäivä alkoi miekkailulla Kirkkonummen Veikkolassa. Miekkailusali oli laitettu hienoksi ja paikalle värvätty ammattituomarit, jotka olivat hämmentävän hyvinpukeutuneita mustissaan... Yleensä 5-ottelukisoissa ollaan totuttu siihen että joku randomi heiluu verkkareissa kello kädessä tuomitsemassa. Otettiin kolme pistoa yhdellä kiinnityksellä. Oma miekkailuni sujui aika hyvin joitain pieniä notkahduksia lukuun ottamatta, tuloksena yli puolet voittoja ja 215p, mikä on minulle ihan kelpo saldo. Miekkailuni ailahtelevuudesta kertoo tosin jotain se, että puolet miekkailun voittajan häviöistä oli minun ansiotani kun otin taitavalta miekkailijalta hienoja käsipistoja, mutta samoin lähes puolet miekkailun häviäjän voitoista oli minun ansiotani kun en kerta kaikkiaan löytänyt keinoa saada pistoja läpi päättäväiselle tytölle.

Miekkailun jälkeen oli hyvin aikaa elpyä vähän ennen siirtymistä uintiin. Uinti pidettiin Kirkkonummen uimahallissa, jossa lähes kukaan meistä ei ollut ikinä käynyt. Altaan pohjan jännä muoto hämäsi joitain, mutta oikein kiva hallihan tämä oli. Verratessani mietin että onpa uinti kisapäivänä kivaa, kun on valmistautunut hyvin eli tehnyt ne kovat treenit ja sitten herkistellyt, niin uinti tuntuu mukavan vahvalta ja kevyeltä! Toista se on kun tahkoaa niitä treenikauden pitkiä treenejä. Olin kertonut kaikille etukäteen että aion uida alle 2:50, kun vanha ennätys oli 2:52,7. Oma uinti meni ihan hyvin paitsi käännökset toisessa päässä olivat jotenkin hätäisiä ja siksi hitaita. Kun kellottaja maalissa kertoi ajakseni 2:49 pääsi ilmoille spontaani jess yhdistettynä ilmaan pomppaamiseen ja veden pärkäytykseen! Niin sitä pitää! Hapotti kyllä perusteellisesti (se tunne, kun tuntuu että sekä kädet että jalat yksinkertaisesti irtoaa kun hapottaa niin paljon...) mutta loppuverra onneksi auttoi siihen. Tarkka aika oli 2:49,22, millä irtosi 212p.

Uinnin jälkeen oli aika pitkä siirtymä ratsastukseen Keravalle. Itselleni sattui arvonnassa hevonen jolla yksi toinen tyttö menisi ensin, eli sain odotella omaa ratsastustani rauhassa radan kävelyn jälkeen. Radassa ei ollut mitään muuta ihmeellistä kuin aika tiukka tie sarjalle. Katsoin hevosen ensimmäisen radan ja se meni ihan mallikkaasti, paitsi juuri sarjalla hevonen epäröi ja kun ratsastaja käski silti hyppäämään niin menivät vähän a-osan läpi. Muiden ratsastajien mokailuista aiheutui kuitenkin viivästys, niin että jouduin odottelemaan selkään pääsyä vielä aika kauan. Verkassa haettiin sitten sitä että päästään esteille tasaisessa laukassa, hevonen oli itse helposti vähän pomppivainen ja epätasainen, mikä on minulle vähän vaikeaa kun herkästi teen itsekin liikaa. Viimeinen pysty meni oikein mallikkaasti ja viimein päästiin radalle. Ykköselle tultiin vähän huonosti ja sen jälkeen terästäydyin että nyt pitää ajatella eteenpäin niin lähti sujumaan. Sarjalle tultiin aikalailla varmistellen ja pienesti, mutta nopealla reaktiolla sarjavälissä päästiin b-osankin yli. Viimeiseltä esteeltä otettiin puomi alas, tultiin ehkä vähän epätasaisesti sinne. Rata ei ollut ehkä omasta mielestäni se kaunein ja tasaisin, mutta tulos ihan tyydyttävä ja oli hauskaa. Radalta ulos päästyäni verkkavahti kuitenkin tuli kyselemään että hyppäsinkö verkassa yhden hypyn liikaa. Väitin ensin kivenkovaan että en varmasti, kunnes kauhukseni tajusin että niin saattoi epähuomiossa käydä kun koutsi huusi tulemaan okserille heti perään uudestaan, mitä en älynnyt ilmeisesti mielessäni laskea. Rehellinen moka, mutta onneksi vain kymmenen miinuspisteen arvoinen. Näin jälkikäteen olen sitä mieltä että se saattoi olla ihan sen arvoista, rata olisi saattanut mennä muuten paljon huonommin.

Ratsastuksen jälkeen piti vähän auttaa järjestelyissä, kunnes lopulta parkkeerasin itseni vahtimaan LaserRunin ekan erän juoksijoita yhteen mutkaan ja mutustin samalla banaania ja kiskoin Red Bullia että jaksaisin vielä viimeisen rutistuksen. Verrasin sitten hyvissä ajoin rauhallisesti, ja juoksutekniikkaharjoituksilla jalkoja herätellessäni mietin hiljaa mielessäni että jalathan tuntuvat yllättävän hyvältä. Juoksurata oli kiva ja selkeä, yksi 800m kierros vaihtelevaa pohjaa ja ihan vähän sekä ylä- että alamäkeä. Yleisöä oli tässä vaiheessa kerääntynyt paikalle yllättävänkin paljon.

Lähdin ampumajuoksun takaa-ajoon neljäntenä 44sek tanskalaisen tytön perään, selkeänä tavoitteena saada mimmi kiinni ja ottaa se pronssimitali. Takanani ei kovin kaukana lähti vielä toinen suomalainen, josta vähän huolissani mietin että juokseekohan se minut kiinni. Ensimmäinen ammunta ja juoksukierros meni ihan hyvin, ja toiseen ammuntaan tullessani ilokseni huomasin että tanskalainen on vielä ampumapaikalla. Ammuin oman osioni melko ripeästi ja pääsin juuri ennen tanskalaista matkaan ampumapaikalta. Tarkoituksella en lähtenyt tuhlaamaan voimia ja juoksemaan ihan täysiä karkuun, vaan aika nopeasti tyttö juoksi minut kiinni. Ajattelin että hitsit, nyt se varmaan vaan seuraa koko kierroksen, mutta onnekseni tytön taktinen silmä petti sen verran että tuli minun ohitseni, jolloin puolestani liimauduin siihen peesiin hyötymään vetoavusta. Ylämäessä tyttö sai ehkä parin metrin kaulan, jonka rullasin helposti kiinni alamäessä, ja pystyin tulemaan aika rennosti ammuntaan. Ammunta sujui edelleen ihan hyvin, ja pääsin aika selkeästi ennen tanskalaista lähtemään kolmannelle kierrokselle. Tällä kierroksella mieleen alkoi jo hiipiä ajatus siitä että hitsit, ihan oikeasti voitan sen mitalin! Motivoi kummasti siellä metsässä juostessa. Kun viimeinenkin ammunta sujui hyvin eikä tanskalainen päässyt kannoille taisi huulilta päästä jo hillitty jess... Varmuuden vuoksi vielä tossua toisen eteen melko ripeään tahtiin, mutta kun en nähnyt punaista hahmoa edes kääntyessäni alamäkeen alkoi maistua jo aika makealta. Kun rullasin alamäkeä ulos metsästä tajusin yhtäkkiä mikä meteli maalialueelta kuuluu ja totesin ällistyksissäni että jumaleissön ne kannustaa minua, ja siellä tosiaan huutaa nimeäni muutama muukin kuin sisko ja treenikaveri!! Vielä loppukiri jonka aikana varmistelin että tanskalainen on kaukana ja pääsin tulemaan maaliin mitalistina huimassa tunnelmassa. Nyrkit nousi ilmaan aika ponnekkaasti ja monta kertaa maaliviivan jälkeen tuuletellessa melkoisen endorfiinihumalan saattelemana. Vitsit mikä fiilis. Ensimmäisenä halaamassa oli bestis Ansku, ja sen jälkeen riittikin onnittelijoita. Olin ihan hämmentynyt kun selkääntaputtelijoita ja kädenpuristajia riitti joka suunnalta. Tuhannet kiitokset kannustuksista ja onnitteluista niille jotka oli paikalla, joka ikinen lämmitti mieltä!

Oli kyllä hyvä kisa. Päivässä ei oikeastaan ollut mitään sellaista kunnolla heikkoa hetkeä tai suoritusta. Miekkailussa voi aina saada enemmän pistoja, mutta kokonaisuutena sekin oli ihan hyvä. Uintiennätys on aina ennätys. Ratsastuksessa oli oikeastaan päivän ainut tyhmä moka, se ylimääräinen hyppy. Jos olisin hävinnyt kymmenellä sekunnilla niin olisi harmittanut, mutta nyt tuo oli lähinnä hyvä oppi olla tarkempi tulevaisuudessa. Ammunnat olivat yhteensä 86sek, mikä on minulle oikein hyvä tulos, vain 2sek huonommin kuin kevätkisassa jossa omasta mielestäni ammuin ihan maagisen hyvin. Nyt ammunnat olivat omasta mielestäni jokseenkin vain riittävän hyviä. Jos tanskalaistyttö olisi ampunut paremmin ja oltaisiin jouduttu juoksemaan kilpaa, olisi ollut jännä nähdä miten kisa olisi päättynyt, kun oltiin suhteellisen tasavahvoja juoksijoita. Nyt tein omaa urakkaani huomattavasti helpommaksi ampumalla hyvin, mikä on onneksi ihan sallittua ja jopa toivottavaa. En vieläkään ihan käsitä kuinka hyvältä juoksu tuntui. Jopa niin hyvältä että mietityttää että jäikö vähän varastoon. Omasta mielestäni en kyllä juuri himmaillut, mutta haluaisin uskoa että olisin pystynyt juoksemallakin voittamaan mitalin. Joka tapauksessa oli sikamakeaa todella ansaita se mitali omalla suorituksella.

SM-mitalienkin kohdalla tajusin että olen kyllä ihan tosissani saada toista sellaista neljän vuoden ajan siinä onnistumatta, eli ei niitä ihan ilmaiseksi jaella. Viidessä lajissa on aika monta muuttujaa ja liikkuvaa osaa, ja pienehkössäkin porukassa jos itse mokaa jotain niin joku muu kyllä ottaa sen mitalin. Jos olisin jäänyt ilman PM-mitalia niin SM-pronssi olisi vähän lohduttanut, mutta tavoite oli ilman muuta ottaa ne molemmat kotiin, ja olen kyllä tyytyväinen että siinä onnistuin. Samalla saatiin palautettua oikea maailmanjärjestys kun Suomi otti kolmoisvoiton naisten PM-sarjassa ja miehissäkin kaksoisvoiton. Joka tapauksessa, kaksinkertainen SM ja PM (!!) -mitalisti, kuka olisi uskonut muutama vuosi sitten?! Hyvä minä!

Upeat kuvat on ottanut Kalle Nuuja.

Tervetuloa 5-ottelukouluun!

Nyt sitten hävytöntä mainostamista. Jos kiinnostuit lajista katsottuasi sitä olympialaisista niin voit aloittaa sen heti ensi viikolla! Ei tarvitse asettaa heti tavoitteita kohti Tokiota, myös harrastelijat tervetulleita :)

Meikäläisen ekat 5-ottelutreenit <3

Tässä siis 5-ottelukoulun mainosteksti:

Helsingin Nykyaikaiset 5-ottelijat ry:n järjestämä viisiottelukoulu avaa oven lajin mielenkiintoiseen ja haastavaan maailmaan. Kurssilla pääsee tutustumaan miekkailuun, ampumajuoksuun ja uintiin. Tämän jälkeen harrastusta on mahdollista jatkaa seuran harjoitusvuoroilla. Viides laji, ratsastus, on mahdollista ottaa mukaan ohjelmaan kun muiden lajien perusteet ovat hallussa.
Kurssi on tarkoitettu kaikille yli 10-vuotiaille kilpa- tai kuntourheilusta kiinnostuneille.

Aloitus:    to 25.8. klo 17 / infotilaisuus ja ensimmäinen miekkailuharjoitus, Töölön Kisahalli
Tämän jälkeen harjoitukset jatkuvat erillisen ohjelman mukaisesti, kurssin viimeinen harjoituskerta su 18.9.

Kurssin hinta on 200€. Hinta sisältää ohjatut harjoitukset ja sisäänpääsyt harjoituspaikoille, seuran jäsenmaksun loppuvuoden ajaksi sekä mahdollisuuden jatkaa seuran harjoituksissa syyskauden loppuun saakka. Huom., seura ei vakuuta osallistujia! Suomen miekkailu- ja viisiotteluliiton kautta on saatavilla edullinen harrastelisenssi joka sisältää vakuutuksen.

Tiedustelut ja ilmoittautuminen: Seuran viisiottelukouluvastaava ja valmentaja Dagny Bengs, dagny.bengs@kolumbus.fi, puh. 0400-616 589.

TERVETULOA MUKAAN HARRASTAMAAN HYVÄSSÄ SEURASSA!

Ensimmäiset harjoituskisat :D

SM-kisat 2015

Jälleen koitti se aika vuodesta, kun oli aika kisata vuoden 2015 SM-mitaleista! Kisa pidettiin tänä vuonna kaksipäiväisenä, niin että perjantaina hoidettiin aikaavievä ratsastusosio pois alta ja lauantaina sitten muut lajit tiiviinä pakettina. Valmistautuminen ei mennyt ihan putkeen, kun kuumeilin kutakuinkin koko edellisen viikon. Lopulta loppuviikosta lääkitsin itseni treenikuntoon ja menin sitten sillä taktiikalla kisan läpi.

Hevoset oli arvottu jo torstaina, ja onnetar arpoi minulle saman pollen kuin viime vuonna, kimoruuna Merlotin. Perjantaiaamu valkeni sateisena, ja Keravalle päästyämme todettiin kentän, jolle ratakin oli rakennettu jo edellisenä päivänä, olevan melkolailla kuravelliä. Kiittelin itseäni siitä etten ollut muistanut pestä saappaita ennen kisoja, se olisi ollut ajanhukkaa :D Radan kävely olikin enemmän rämpimistä kuin kävelyä, onneksi ei tarvinnut mittailla mitään välejä kun sellaisia ei radalla ollut. Muutenkin rata oli pieni ja simppeli. Verryttely pidettiin maneesissa jotta pysyttäisiin edes vähän kuivempina. Yritin verryttelyssä vaan saada hevosta teräväksi tekemällä paljon siirtymisiä ja temponvaihteluja, viisi verkkahyppyä menivät ihan hyvin. Radalla tiesin olla luottamatta hevoseen tippaakaan, se pitää ratsastaa joka ikiselle esteelle, enkä tänä vuonna myöskään luottanut siihen että se pitäisi puomeja ylhäällä. Niinpä yliratsastin aika vahvasti pyrkien pitämään hevosen terävänä koko radan ajan. Maaliviivan ylittyessäni meinasin hämmästyä kuoliaaksi kun tajusin että oltiin päästy koko rata läpi eikä edes yhtään puomia tainnut tulla mukaan! Unbefreakinlievable! Yliaikaa tuli jonkin verran vaikka en seikkaillut mitään megapitkiä teitä, raskas pohja imi laukasta aika paljon pois ja kyllä taisin edetäkin vähän alitemmossa. Jollain muulla hevosella olisin ollut tosi tyytymätön tuollaiseen ratsastukseen, kaamean epätasaista menoa ja hirveää säätöä, mutta nyt se oli aikalailla tarkoituksenmukaista. Kuuntelen sitten nöyränä Essin haukut ensi viikolla :D Joka tapauksessa mutaiset olosuhteet osoittautuivat vaikeiksi kaikille, eikä kukaan muu päässyt maaliin ilman estevirheitä. Niinpä selviydyin ratsastuksen voittajaksi, eli ensimmäinen lajivoitto on nyt taskussa!

Merlot sulkee silmät kun se raukka laskeutuu lätäkköön :D Oli kiva päästä käyttämään uusia Smartriders-vermeitä!

Pääsin siis lähtemään seuraavaan päivään hyvillä mielin. Aamulla aloitettiin uinnilla Märskyn lyhyellä radalla, ja olin tähän lajiin aika luottavainen. Mutta ei, kello on armoton ja pysähtyi aikaan 3:00,6. P*ska! Eikö ne hiton kymmenykset voisi joskus asettua oikealle puolelle sitä kolmea minuuttia?! Olisi ilman muuta kesän treenien perusteella pitänyt pystyä uimaan alle 3min, mutta minkäs teet. Puoliväliin asti meni hyvin, mutta sen jälkeen taisi ne viikon kuumeilut tuntua sen verran että ei vaan pystynyt painamaan kovempaa. Hitsit että harmitti.

Siitä sitten miekkailuun. Edelleen liian vaihtelevaa oma tekeminen. Kovimpia vastustajia vastaan saan päälle paljon paremman tsempin, kuin sitten ne enemmän samantasoiset vastustajat ovat turhan vaikeita. Blaah. Ehkä se tekeminen kuitenkin oli taas edes vähän nousujohteista: kun saatiin joukkuehenkeä kasvatettua ja high-fivet onnistumaan niin miekkailukin kulki paremmin :D

Hyvä meidän joukkue. Hobitti ja pitkäjalka.

Siitä uusi siirtyminen myllypuroon jonne CE-rata oli rakennettu. Miesten kisa oli ensin, eli oli hyvin aikaa valmistautua ja verrata. Tulostaulukko kertoi, että pronssitilaan olisi kirittävää yli 2min kovia mimmejä vastaan, ja neljäs sija olisi turvattuna ellei kaveri juoksisi yli 4min nopeammin kuin minä. Asetelmat olivat siis aika stabiilit, ja pitäisi juosta vaan pisteitä varten. Tätä vähän jännitin, kun ammunnat ovat jostain syystä menneet niin surkeasti viime aikoina. Ja se heijastui sitten ammuntoihin, jotka olivat luvalla sanoen surkeat tämän kauden tasoon nähden. Vasta viimeisessä ammunnassa sain itseni keskittymään kunnolla enkä hätäilemään ja roiskimaan sinnepäin, ja se olikin sitten ainut edes lähellekään hyvä ammunta. Onneksi muutkin tytöt joiden kanssa lähdettiin samaan aikaan ampuivat aika samaan tahtiin, ja juostiin myös aika tasatahtia. Maaliviivan lähestyessä kaveri pyyhälsi peesistä ohi hyvällä kirillä, johon ei kertakaikkiaan riittänyt rahkeita vastata. Olin aika pettynyt omaan CE-suoritukseeni: hyvillä ammunnoilla olisin voinut pelastaa jonkin verran siitä, minkä kuumeilun viemä kunto jätti toivomisen varaa. Anskun ottamat väliaikatiedot olivat kuitenkin vähän lohduttavia, kierrosajat olivat ihan kohtuullisia eikä mikään kierros romahtanut ihan katastrofaalisesti, ja viimeiselle onnistui kiristämään. Aika 16:40 ei ollut mitenkään katastrofaalisen paljon huonompi kuin puolassa.

HALMINEN FIN on nyt vähän väsynyt.

Vähän tasapaksua siis. Ei mitään huippuhetkiä kisassa, vaan sellaista tasaista tuloksentekoa omaan tasoon. Kokonaispistemäärä nousi kuitenkin (tai nousee kunhan saadaan uintipisteet korjattua, niissä oli pieni moka) yli 900, mikä taitaa olla vasta toinen kerta ikinä, ja silloin toisella kerralla oli ihan yyberkiltti CE-pisteytys. Eikai se nyt siis ihan huono ollut. Tuo oli päivän kunto ja sillä oli mentävä. Tuloksena siis se jo perinteinen katkeransuloinen neljäs sija, josta saa palkinnoksikin vain lämmintä kättä. Onneksi ihanat kannustusjoukot toivat ihan oman palkinnon, "Saskian skumppaa" eli Gainomaxin jossa oli rusetti ja kaikki!

Entisestä elämästä

Pääsiäisenä tuskin tulee kovin paljon blogia päiviteltyä. Jos kuitenkin jollain tosifanilla tai heppaihmisellä on hiljaisempi pääsiäinen kuin meikäläisellä ja kaipaisi lisälukemista, ajattelin vinkata vanhasta blogistani. Kirjoittelin elämästäni englanniksi silloin kun asuin Hollannissa (ja vähän sen jälkeenkin, mutta ne teksit on aika turhia, paitsi reiliselostukset). Kyseessä siis se aika kun hoidin ja ratsastin hevosia työkseni. Selailin vähän aikaa sitten itse noita vanhoja tekstejä läpi, ja vaikka itse sanonkin niin on siellä aika hassuja juttuja!

Blogi löytyy siis osoitteesta saskiasblog.ratata.fi. Hauskaa pääsiäistä!

Yksi Cor de la Bryerern viimeisistä jälkeläisistä, ori Cointreau kesällä 2010 viisivuotiaana. Kaunis hevonen kuin mikä!

2014 unohtuneita kuvia

Viime vuonna joululahja lukijoille oli hauskimmat mokakuvat. Tänä vuonna niitä ei valitettavasti ole ihan riittävästi jotta saisin kokonaisen postauksen siitä aikaiseksi, mutta kaivelin kuvakätköjä ja koostin teille kavalkadin täällä julkaisemattomia kuvia kuluneelta vuodelta. Tässä suloisessa sekamelskassa kännykkäkuvia sekä urheilun että normielämän saralta!

Wichita on ihana! Tässä keväällä estetunnin jälkeen.

Keväällä pääsin kokeilemaan ihan uutta lajia, nimittäin poniraveja tämän pirteän pakkauksen kyydissä!

Ensitapaaminen siskon koiran Sepon kanssa. Seppo on nimetty suomalaisen olympiavoittajan mukaan, isäntäkin nimittäin on aika kova urheilufani...

Kastuminen kesälenkillä. Ei haittaa!

Charlien enkelit.

Saunatauolla iskän kanssa mökillä Saimaalla. Ihana kesäilta, kun vielä iltayhdeksältä aurinko häikäisee niin että tarvitsee aurinkolasit!

Onko tyyntä kesäyötä kauniimpaa?!

Kesätreeniä kisiksellä. Oli kuuma.

#peiliselfie #siskokset #kesä

Biitsipäivä siskon kanssa.

Seppo on jo suurempi, ja meitsi on tosi vaaletukkainen ja ruskea. Miksei aina voi olla kesä?!

Yksi syksyn suurimmista saavutuksista: olen opetellut tekemään ranskalaisen letin! Superkätevä miekkailumaskin alla.

Tapasin Pexin!

Horse Showta katsottiin tyylillä.

Ariane, ensimmäinen kerta hevosen selässä viiteen viikkoon loman jälkeen, ja sellainen olo kuin olisi päässyt kotiin.

Vaihdoin talvirenkaat hobittimobiiliin IHAN ITSE!

Team HN5O valmistautuu miekkailun joukkue-SM:iin.

Ja sitten team HN5O edusti kalpamiekkailun joukkue-SM:issä.

Ihanaa joulua kaikille lukijoille!

Kausi 2014

Kausi 2014 on siis takanapäin. Yritän opetella elämään "urheilijavuosissa" normi-ihmisvuosien sijaan, ja tehdä kauden analyysin tässä vaiheessa enkä vuodenvaihteessa. Päällimmäinen fiilis on, että kyllä tässä on edistytty ihan mukavasti.

Kisasin tällä kaudella 5-ottelussa 4 kertaa. Sijoitukset olivat 1 (Uppsala GP), 4/7/8 (riippui laskutavasta tuossa kisassa: SM/PM/kisa), 3 (Stockholm GP) ja 2 (Falun GP, 4-ottelu). Eihän se hullummalta kuulosta. Noista kuitenkin arvostan itse ehkä eniten noita huonoimpia sijoituksia, eli Tukholman kolmossijaa ja SM-nelossijaa, koska ne ovat tulleet kovimmassa seurassa. Muissa on ollut aika vähän porukkaa ja vähän onneakin matkassa, yhtään itseäni vähättelemättä.

Olen oppinut rakastamaan numerolappuja. Mikään ei toimi parempana motivaattorina ja kivunlievityksenä kuin numerolappu!

Selkein kehitys on tapahtunut uinnissa. Vuodessa lähti 200m-ajasta puoli minuuttia, ei hullumpaa :) 45 sadasosaa jäi vielä uupumaan tälle vuodelle asetetusta tavoitteesta, mutta se olikin vuodelle asetettu tavoite eikä kaudelle. Onhan tässä vielä aikaa tehdä se vaikka jossain joulukuun harjoituskisassa, mutta eipä se 0,45sek myöskään ole niin paljon että jaksaisin sitä murehtia. Koska se oli käsiaika niin voi ihan hyvin olla että se oli vaan kellottajan reaktioista kiinni.

Kyllä sanoisin että muissakin lajeissa on edistytty. Juoksu tuntuu kisa kisalta tehokkaammalta, ammunnassa on parempi fiilis treeneissä, pitäisi vaan saada se tasaisemmaksi ja siirrettyä hyvä fiilis myös kisoihin, ja miekkailussa ymmärrän lajin niksejä paremmin ja paremmin. Ja ratsastuksessa on saatu hyvä fiilis radoille kauden aikana. Pistetasoni on vakiintunut yli 800 pisteen tuntumaan, mutta pikkuhiljaa saa hilattua sitä vähä vähältä ja laji lajilta ylöspäin. Tavoite oli päästä yli 1000p tänä vuonna, ja siihen melkein päästiinkin, kun ottelin Tukholmassa 985p. En viitsi takertua tuohon 15p kovinkaan paljon, se nyt olisi yksi onnistuneempi ammunta/pari pistoa enemmän miekkailussa/yms.

5-ottelukisojen lisäksi olen kisannut tällä kaudella yhden biathlekisan, yhden juoksukisan, kolme miekkailukisaa ja kolme ratsastuskisaa. Enää ei ollut tarvetta kiertää höntyilykisoja juoksussa tai muissa random-lajeissa kisarutiinin kasvattamiseksi, kisajännitys saatiin hyvin kuriin jo viime kaudella. Miekkailukisoista haetaan oppia siihen lajiin. Ratsastuskisoissa käyminen on eniten vaan hauskaa, ja onhan kauden radoissa ollut ihan mukava kehityskaari, kun viimeinen ratsastuskisa meni tosi hyvin.

Wichitan kanssa kisoissa keväällä, olen tainnut tulla vähän kovaa kun hyppy on noin laaka... :D Kuva täältä.

On tässä toki epäonnistumisia ja ongelmiakin ollut. SM-issä olin tyytyväinen oikeastaan vain sijoituksiin ja miekkailuun, en mihinkään muuhun. Miekkailukisoissa meinaa aina tulla itkupotkuraivarit. Olen saanut elämäni ensimmäisen luunmurtuman, kun mursin varpaani kesällä. Penikat on oireilleet, lonkka kipuillut, olkapää oli rikki keväällä ja mitänäitänyton. Näistäkin on kuitenkin opittu, kehonhuollon merkityksestä ja siitä kuinka tehokkaita vaihtoehtotreenejä voi tehdä vaikka joku paikka olisikin rikki tai kipeä. Ja mielenhallinnasta ja kisavalmisteluista. Harvalla urheilijalla on täydellistä kautta, niistä aallonpohjistakin pitää vaan repiä ilo irti.

Suurimmat opit tällä kaudella on tulleet treeniin. Enemmän, kuin että olen oppinut uimaan/juoksemaan/miekkailemaan, olen oppinut treenaamaan näitä lajeja. Olen oppinut erilaisia uintiharjoituksia, niin että pystyn itsekin tarvittaessa suunnittelemaan itselleni hyviä ja kehittäviä uintitreenejä, ja olen parempi vaatimaan itseltäni vähän enemmän juoksutreeneissä, niin että saan juoksua laadukkaammaksi. Miekkailussa osaan tehdä itsekin harjoituksia jos valmentaja ei olekaan paikalla, ja pystyn myös paremmin analysoimaan miekkailuani. Samalla olen oppinut kuinka tajuttoman paljon kaikkea tätä pitää tehdä kehityksen eteen.

Pilatesrulla on jalkojeni ystävä.

Tähän liittyy myös se, kuinka paljon on ottanut oppiaskelia kohti urheilijamaisempaa elämää. Jokailtainen kehonhuoltosessio ei ole enää utopiaa, hieronta ylläpitää tomintakykyä, ruoan pitää olla laadukasta ja sitä pitää olla riittävästi, ja riittävä lepo on kaiken avain. Kuulostaa itsestäänselvyyksiltä, mutta kovin moni normi-ihminen ei noita asioita kovin orjallisesti toteuta. Kantapään kautta on kuitenkin opittu, että esim. huonosti syöminen tiistaina johtaa 95% todennäköisyydellä epäonnistuneeseen treeniin keskiviikkona, mikä on tosi turhaa. Näissä asioissa siis tsempataan joka päivä kehityksen eteen.

Omaksi filosofiakseni on muodostunut se, että yritän joka päivä olla oma paras versio itsestäni. En ehkä ole yhtä hyvä kuin joku muu, mutta olen parempi kuin vähän huonompi versio itsestäni, tai kuin itse olin eilen. Joskus on huonompia päiviä, ja silloin yritetään olla sen päivän paras versio. Näillä ajatuksilla ja analyyseillä suunnataan seuraavaan treenikauteen!

Kauden finaali: Falun GP

Kiirettä pitää treenilomalaisella... Vihdoinkin ehdin rustata vähän kisakertomusta viime viikonlopun ruotsin reissusta!

Turkasen aikaisin perjantaiaamuna (oikeesti, kello soi 4.30) lähdin reissuun kohti Turkua, josta matka jatkui laivalla kohti Tukholmaa. Olin uskonut että laivareissu menisi aika mukavasti löhöillessä, mutta tylsäksihän se kävi kun en onnistunut nukkumaan koko päivää. Perillä Tukholmassa poimin mukaani ruotsalaiskaverin ja jatkettiin yhdessä matkaa kohti Falunia. Matkalla saatiin huonoja uutisia, kun kävi ilmi että lauantaiaamun ratsastus oli jouduttu perumaan. Talliin oli ilmeisesti tullut joku viirus niin että tosi monelle hevoselle oli noussut kuume perjantain aikana, eikä sijaispaikkaa saatu järjestettyä. Järjestäjät olivat tästä ihan hajalla, mutta eihän tuollaiselle tilanteelle voi mitään. Huono ajoitus vaan :(

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta lauantain säteilevässä auringonpaisteessa. Täällä käydään talvella hiihdon MM-kisat.

Falun osoittautui todella olevan oikea urheilumekka. Hotelli oli täynnä urheilijoita, ikkunasta näkyi mäkihyppytornit ja ruskainen vuori, ja ihan lähellä oli ennennäkemättömät mahdollisuudet harrastaa lähes lajia kuin lajia. Sunnuntaina laskin että samassa talossa oli käynnissä isot uintikisat, käsipallomatsi, 5-ottelukisat, sählymatsi alkamassa... ja siinä oli ehkä puolet kaikesta toiminnasta. Viihdyin kuin kala vedessä!

Lauantaiaamuna saatiin sitten nukkua vähän pidempään kuin oltiin luultu, ja nautittuamme mahtiaamiaisen suunnattiin paikallisen seuran treenisalille. Siellä oli ohjelmassa vähän riehuntaa lasten kanssa sekä ammuntaa tai miekkailua jos halusi. Meinasin kyllä saada ahdistuskohtauksen tätä kaaosta katsellessa kun salillinen lapsia riehuu päättömästi joka suuntaan ja musiikki pauhaa täysillä... onneksi se siitä vähän rauhoittui, ja lopputreenissä saatiin ammuttua ihan järkevästi vähän aikaa.

Iltapäivällä siirryttiin naapurikaupunkiin uimaan, koska Falunin uimahallit olivat uintikisojen käytössä. Tämähän tuntui vähän hölmöltä, ihan hyvin olisivat voineet änkeä meidät johonkin rakoon vaikka näytöslajina ja kasvattaa taas vähän 5-ottelutietoutta... Nyt oltiin siis toisessa hallissa, jossa selkeästi oli hyvä kahvio, koska koko halli haisi kärynneelle rasvalle, mikä oli verrassa tosi kuvottavaa. Verryttelyssä olin aluksi aika koomassa, mutta näköjään onnistuin vertymään hyvin, koska loppua kohti tuntui paremmalta ja paremmalta. Olin taas hitaimmassa 200m-lähdössä, joten ei auttanut seurailla vieruskavereita vaan uida oma uinti. Ensimmäiset 25m oltiin aika yhtenäinen rintama, mutta sen jälkeen taisin vain ihmetellä mihin muut oikein jäi. Onnistuin paremmin vaudinjaossa ja käännöksistä liukumisessa, mutta käännöksiin tuloissa oli vähän heikkoja ajoituksia. Joka tapauksessa, ajaksi tuli 3:00,45!! Tietysti vähän ottaa päähän nuo 45 sadasosaa, mutta toisaalta en kyllä jaksa niihin liiaksi takertua, se oli oikein hyvä tulos :)

Suoritettiin korvaava ratsastusosio. Hevoset oli vähän pieniä ja jäykkiä :D

Illalla suunnattiin yhteiselle pasta-illalliselle koko kisaporukan kanssa, mikä oli hauskaa. Melkein liikutuin kun sain oikein lahjan, Modern Femkamp Sverige -hihamerkin! Myöhemmin raahauduttiin vielä hotellin punttikselle venyttelemään kunnolla. Ja tietysti valmentajille piti raportoida uintituloksista, ja ihan tyytyväisiä viestejä kantautui koto-Suomesta :)

Aamulla heräsin ihan superkankeana, lonkat oli ihan tulessa ja muutenkin ei kovin atleettinen olo. Syytän sitä edellispäivän hippaleikkiä, joka ei selvästi sovi lämmittelyksi näin vanhalle... Tein minkä voin huolellisella lämmittelyllä ja ei kun miekkailemaan. Meitä oli tällä kertaa valitettavan vähän tyttöjä mukana kisassa, vain 3 naista ja yksi B-tyttö, mikä tarkoitti tosi tiukkaa miekkailuvastusta taitavista pojista. Vähän hirvitti saanko aikaiseksi yhtään pistoa, mutta sain niitä sentään muutaman. Huonomminkin olisi siis voinut mennä, mutta olisi sitä myös pari pistoa lisää voinut saada.

Hieno ammunta-alue

Melko ripeästi miekkailun jälkeen päästiin CE:n pariin. Aloin ampumaan kaikessa rauhassa shoot-in aikana, kunnes yhtäkkiä ase kuoli ihan tyystin. En tajua mitä tapahtui, sen piti olla hyvin ladattu, mutta ilmeisesti olin varmaan jättänyt jotain väärin edellisen päivän ammunnan jälkeen mikä oli syönyt akkua. Niinpä paniikissa juoksin viemään sen lataukseen ja kyselin laina-asetta. Ammuin sitten vähän laina-aseella varmuuden vuoksi jos joutuisin ampumaan sillä, mikä oli selvästi huono idea. Se oli ihan erilainen kuin mihin nyt olen tottunut, joten ammuntani meni ihan sekaisin siitä. Lopputulos: en kisassa osunut yhtään mihinkään. Juoksin kuin eläin yrittäen pitää etäisyyttä muihin kasassa, mutta kun ampuu noin surkeasti välimatka oli vain liian pitkä. Itku ja voimasanoja meinasi päästä maaliviivalla, kun harmitti niin vietävästi. Olin edellisen viikon treeneissä ampunut harjoituskisassa tosi hyvin, eli olin oikeasti odottanut itseltäni parempaa, minkä takia pettymys oli niin valtava. Juoksurata oli tällä kertaa ihan hauska, vaikka korkeuseroja ei juurikaan ollut niin oltiin melkein lähempänä suunnistusta kuin maastojuoksua, kun jostiin metsässä juurakkoista polkua. Ihanat junnupojat olivat kannustamassa, mutta en uskaltanut hetkeksikään nostaa katsetta radasta etten tuuskahda nenälleni siellä :D

Kuten sanottu, meitä oli vain 3 naista kisaamassa, joten sijoitukset olivat melko ennakoitavissa. Huono CE:ni ei siis pilannut koko kisaani, vaan hyvä uintini kantoi riittävän pitkälle, ja ansaitsin kakkossijan! Palkinnot olivat tosi hyvät, olen onnistunut hukkaamaan vesipulloni tänä syksynä, joten olin toivonut voittavani uuden, ja nyt se toive totetutui! Lisäksi suihkusaippuaa ja deodoranttia ja karkkia. Kerrassaan hulppeaa!

Iloinen kisaajajoukku ja pääsponsorin eli Falun kunnan logo

Ylipäätään oli kyllä kiva kisareissu, vaikka tulos ei ollutkaan yhtä hyvä kuin viimeksi. Aina sitä jotain oppia ja kokemusta jää käteen, ja olin kyllä tosi iloinen uintisuorituksestani. Lisäksi järjestäjät tuntuivat ihan okeasti arvostavan läsäoloani siellä, nyt voivat kertoa pikkukaupungin medialle että kisoissa on "kansainvälistä" osanottoa :D Ja media todella huomioi kisoja tosi hyvin, ainakin kahden uutisspotin ja yhden lehtiartikkelin verran!

Voitto kotiin!

Palattiin aamulla ruotsin kisareissulta, ja lähes koko päivän kestäneiden päikkäreiden perusteella reissu oli juuri niin uuvuttava kuin pitääkin :D Todella tuntuu siltä että on repinyt kropasta maksimeja kahden päivän ajan, ja jo parin tunnin ajomatka turusta teki tiukkaa istua paikallaan... En yhtään kadehtinut mitään toiselta puolelta maailmaa kotiinlentämisiä, joita maailmancuppia kisaavat kaverit joutuvat tekemään! Varoitus: megapitkä teksti!

Lähdettiin siis keskiviikkoiltapäivänä ajelemaan kohti Turkua, ja tällä kertaa päästiin laivaan ilman kommelluksia, mitä nyt aikataulussa olisi voinut olla vähän enemmän ilmaa, ettei olisi tarvinnut ahtaa ruokaa sisäänsä noin kolmessa minuutissa ja kruisailla turun läpi kaasu pohjassa... Matkaseurana oli siis treenikaveri Alisa ja Alisan äiti. Laivalla venyteltiin vielä lihakset auki, hölvättiin koivet kylmägeelillä ja mentiin hyvissä ajoin nukkumaan. Nyt sain nukuttua ihan hyvin laivallakin, ja heräsin hyväntuulisena.

Kisapaikalle n. 70km Tukholmasta löydettiin hyvin, ja niin alkoi latautuminen ensimmäiseen koitokseen. Olin aika hitaassa alkuerässä: olin kisaan ilmoittautuessani ilmoittanut sen aikaisen ennätykseni 3:21, joka oli sen erän nopein, ja tiesin että uinti on kyllä mennyt siitä eteenpäin. En siis saisi yhtään vetoapua, vaan koko duuni pitäisi tehdä yksin. Startti ei ollut kovin hyvä, en ollut ihan varma starttisignaalista ja otin mieluummin hitaan lähdön kuin varaslähdön. Sen jälkeen painelin menemään, ja voitin eräni kirkkaasti. Ystävällinen ajanottaja kertoi heti ajan, 3:07,72, ja olin enemmän kuin tyytyväinen itseeni! Ajanottajakin ihmetteli ja onnitteli todettuaan kuinka paljon parempi tämä aika oli kuin ennalta ilmoitettu :)

Kaikkien erien jälkeen vähän loppuverraa (mitä ruotsalaiset eivät näköjään ollenkaan harrasta) ja kohti miekkailua. Miekkailu tuntui ihan hyvältä, siltä että se oli ihan kelpo miekkailua enkä antanut ilmaisia pistoja. Tulos ei ollut kovin hyvä mutta eihän se ikinä ole: 10 voittoa, 170 pistettä. Miekkailu saatiin onneksi hoidettua melko tehokkaasti, niin ettei siihen sisältynyt turhaa hengailua eikä keskittyminen katkennut. Tässä vaiheessa olin sijoitustaulukossa kolmas, ja ajattelin että perus kolmossijaa kohti mennään, kuten aiemminkin (SM:ät ja Stockholm GP). Miekkailun jälkeen alkoi sitten latautuminen kohti CE:tä, takareidet vähän kiristelivät jo tässä vaiheessa, ja Team Finland palautteli kuin Leijonat ikään:

Joku lätkämaajoukkueesta (varmaan Petri Kontiola) oli laittanut instaan MM-kisoista vastaavanlaisen kuvan, joten pitihän meidänkin! :D

CE:n alku venyi aika paljon ilmoitetusta, mutta lopulta päästiin radan katselun ja preparation timen jälkeen aloittamaan, meidän sarja oli onneksi ekassa erässä. Juoksun 800m oli kaksi kierrosta jalkapallokentän ja talon ympäri, josta ensimmäisellä juostiin vähän kiertäen asfalttipohjalla ja toisella pehmeähköllä fudiskentällä, jolta poistuessa oli melko tiukka muutaman metrin ylämäki. CE toteutettiin ryhmälähtönä eikä takaa-ajona, koska oli vielä yksi laji jäljellä suraavalle päivälle. Ensimmäinen ammunta oli vähän heikko, sain kuitenkin kaikki alas, ja sitten lähdin ohittelmaan tyttöjä juoksuradalle, ja ensimmäinen juoksukierros meni aika hyvää vauhtia. Tämä kaava jatkui sitten koko CE:n ajan, ammunta aika heikkoa, mutta juoksu kulki. Lähes puoliväliin asti pysyin melko hyvin kansainvälisiäkin kisoja tehneen tytön perässä, ja maalissakin jäin lopulta vajaan minuutin. Jätkät kyllä painelivat menojaan, tuntui että kuului vain viuh kun ne ohittivat ja sitten ne oli jo kaukana :D Heti maalissa toinen suomalaistyttö Sonja tuli kysymään miltä nyt tuntuu, ja taisin mulkaista vähän pahasti ja vastata totuudenmukaisesti että siltä että kuolen. Kun Sonja myöhemmin tuli omassa erässään maaliin kysyin saman kysymyksen ja kuulemma Sonja nyt ymmärsi reaktioni oikein hyvin :D Vinkki kaikille: älä kysy juoksijalta maaliviivalla miltä tuntuu! Kävin kysymässä oman aikani, joka oli 16,59. Matka oli tarkkaan mitattu eli ei ainakaan yhtään vajaa, ja olin varsin tyytyväinen tuohon, varsinkin kun tiesin että ampumisiin oli mennyt aika paljon aikaa.

Päästiin onneksi lähtemään kun pikkujunnut vielä juoksivat, käytiin pikasuihkussa hotellilla ja sitten ruokaa metsästämään. Tosin hotellilla onnistuin tiputtamaan varasängyn terävä reuna edellä jalkani päälle... Onneksi älysin kylmätä sitä heti suihkussa, niin vahinko jäi pieneksi, siihen tuli vaan täsmämustelma. Illalla nukkumaan mennessä (jälleen venyttelyiden ja perusteellisen ice power-session jälkeen) ehdin ottaa pienen nettisession, ja huomasin että järjestäät olivat laittaneet tulokset jo nettiin. Tuloslistasta huomasin, että olin noussut sijoituksissa yhden pykälän hyvän CE:ni ansiosta!

CE:n ensimmäinen ammunta, Team Finland etualalla. Kuva Svante Rasmuson, Modern Femkamp-fb-ryhmä.

Erinomaisesti nukutun yön jälkeen (paljon reissaavat aina sanovat että hyvän hotellin tunnistaa hyvistä sängyistä ja tyynyistä, ja Scandic Uppsala Nord veti kyllä pisteet kotiin :D) kiskottiin ratsastuskamppeet päälle ja suunnattiin kohti tallia. Rata oli jo rakennettu, joten käveltiin rata ja arvottiin hevoset. Radalla okserit olivat ihan maksimissa eli metrisiä, pystyt vähän pienempiä. Järjestäjät järjestivät meidät järjestykseen, jonka mukaan Alisa ja minä mentiin samalla hevosella, ja arvoin meille hevosen jonka nimi oli Zansibar. Parin sadan kuvailu arpalippusessa kuului "pigg och framåt aldrig några problem", eli pirteä, eteenpäinpyrkivä ja ongelmaton, mikä tietysti kuulosti hyvältä! Kuntoon laitettaessa karsinamerkit olivat aavistuksen sekaannusta aiheuttavat, ja meinattiin jo ottaa meille irlantilainen poni ennen kuin älyttiin että onkin väärä koni... Zansibarin ovessa luki myös sen suku, joka oli varsin vaikuttava: Ovidius - Libero H! En tosin ollut kovin innoissani tuosta Ovidius-isästä, olen joskus ratsatanut tosi k*sipäistä Ovidius-hevosta. Selkään päästyäni kuitenkin totesin, että heppa oli superkiva tapaus, terävä ja innokas, helppo tuoda esteelle hyvin ja mikä pomppu! Verkassa yritin vaan pitää sen rentona ja hyväntuulisena, koska se oli jo itsessään terävä eikä kaivannut sen enempää virittämistä. Rata meni tosi hyvin, onnistuin kerrankin ratsastamaan huolellisesti ilman että sorruin yliratsastukseen. Vain yksi väli oli vähän huono kun oletin että se olisi lyhyet viisi mutta jäikin pitkäksi, mutta heppa seivasi tilanteen hienosti. Pari aikavirhettä saatiin, mutta esteiltä nolla. Hieno hieno hevonen! Ihan oikeasti, tuollaisia sukutauluja voi hyvinkin löytää useimmista kansainvälisen tason gp-luokista, ja meilläkin oli sllainen fiilis että esteet olisivat voineet olla monta reikää isompia :)

Tässä vaiheessa oli sitten henkilökohtainen kisa saatu päätökseen, ja koitti palkintojenjako. Ja kävi ilmi että ykköspaikka tuli minulle, jeeeee! Hyvä CE ja hyvä ratsastus vakiinnuttivat paikan kärjessä, ja kun kisaa johtanut tyttö ei päässyt osallistumaan ratsastukseen oli peli sillä selvä. Sain mitalin ja kaikkea! Kokonaispistesaldo oli 884, joka vanhalla pistelaskusysteemillä olisi ollut 3536p, eli uusi piste-ennätys! Jeejeejee!

Team Scandinavia! Uusi ruotsalaisystävä, minä ja Alisa CE:n jälkeen väsyneinä mutta onnellisina, eikä edes ihan kauhean punaisina :) Kuva Erika Ornstein.

Tämän jälkeen oli kuitenkin vielä vuorossa viestikisa, johon järjestävät jakoivat joukkueen. Sain parikseni tosi taitavan 13v pojan, jonka kaksi veljeä olivat myös kisassa mukana. Uinti vedettiin niin että junnu veti ensin 50m ja sitten isompi ihminen viestilähdollä 100m. Onneksi se oli vain 100m, meinasin kuolla jo siihen. Matka meni sentään suunnilleen ennätykseen, ehkä piirun verran alle, junnuni ui tosi kovaa :) Miekkailu aloitettiin heti kun oltiin sihen valmiita. Tänään ei enää ihan löytynyt jaksamista, motivaatiota eikä aikaakaan tehdä kunnollista verryttelyä, ja kun matsejakin tuli vain 11kpl yhden piston otteluita, oli tämä ehkä epä-hikisin miekkailu ikinä... Eikä muuten edelleenkään mennyt kovin hyvin :D Tässä vaiheessa alettiin vähän huolestuneena katsella kelloa, laiva kun ei odota. CE aloitettiin sitten melko pikavauhtia, ja toteutettiin niin että ensin yksi joukkueen jäsen teki 2x400m ja sitten toinen. Ammuin surkeasti joten juoksin sitten kovaa, ja ihana parini kannusti kovasti! Suoraan juoksuosuudelta kiskottiin vaan hupparit niskaan ja istuttiin autoon sykkeet tapissa ja lähdettiin kohti Tukholmaa. Jo matkalla tunsi miten reisilihakset kutistuivat jälkihuollon puutteesta :D Satamassa laivaan pääsyä odotellessa sitten yritettiin vähän liikutella raajoja...

Olipa kivaa päästä kisaamaan pitkästä aikaa! Tuntui että taas on mennyt pari askelta urheilijamaisempaan suuntaan oma toiminta, alkaa jo tietää milloin kannattaa syödä ja mitä kisapäivän aikana, millaista lihashuoltoa ja verryttelyä tehdä jne, eikä edes stressaa enää liikaa mistään organisoinnista. Tästä on hyvä jatkaa kisakautta!

Elämäni aakkoset

Bloggosfäärissä liikkui jokin aika sitten tällainen aakkoshaaste, jonka minäkin sitten täyttelin aikani kuluksi. Oli yllättävän haastavaa valita joistakin kirjaimista se yksi ykkösjuttu, kun taas joihinkin oli vähän vaikeaa keksiä mitään. Vihdoinkin sain homman kuvitettua ja viimeisteltyä, eli tässä teille tiivis Saskia-paketti!

A: Ammunta. Laji joka on tullut elämääni viisiottelun myötä. Parhaimmillaan helpottaa elämää kummasti, pahimmillaan sekoitttaa pakkaa tehokkaasti.

B: Banaani. Lempivälipala. Siitä saa hyvin ponnua jaksaa suorittaa täysillä, ilman että vatsaan tulee liian täysi olo.

C: C-kortti, eli kuorma-autokortti. I've got it. Jos haaveilet hevosenhoitajan urasta, salainen vinkkini on, että älä missään nimessä suorita C-korttia. Se on kivaa ekat kaksi kertaa, sen jälkeen ei enää.

D: Dogan <3 Lempihevoseni kautta aikojen. Asuu nykyään jenkeissä.

E: Esteratsastus. Edelleen lempilajini viisiottelussa. Esteratsastus on avain ihmisen onnellisuuteen, ei ole mitään siistimpää tunnettaa kuin lentää täydellisessä yhteisymmärryksessä esteen yli 600km meetwurstipötkylän kanssa.

F: Kirosana. Kiroilen ihan liikaa, pitäisi oppia ilmaisemaan itseään siistimmin.

G: Google. Kaikkitietävä ystävä.

H: Hobitti. Itsestäni usein käytetty ilmaisu, jolla on kai jotain tekemistä pituuteni kanssa. Olen taannoin nimennyt autoni hobittimobiiliksi, koska se usein kuljettaa autollisen hobitteja Keravalle ratsastamaan.

I: Iskä. Maailman paras!

J: Juoksu. Viisiottelussa yhdistettynä juoksuammuntaan. Siitä kiva laji, että siinä voi kehittyä omilla ehdoillaan, ja mokaaminen on vaikeaa.

K: Kylmähoito. Taikavoima esim. kipeytynyneitä penikoita hoidettaessa. Aluksi yllättävän kivuliasta, mutta tekee tosi hyvää. Teemu Selännekin tekee tätä.

L: Lepo ja Lihashuolto. Välttämätöntä riittävissä määrin. Rest is the weapon, sanoo Teemukin.

M: Miekkailu. Itselleni vaikein viisiottelulaji. Hyvälläkin suorituksella voi hävitä, ja sekös vasta pänniikin.

N: Nukkuminen. Tehokkainta lepoa. Tuntuu että tätä ei ikinä tule tehtyä riittävästi, vaikka en tunnekaan ketään joka kävisi yhtä aikaisin nukkumaan kuin minä.

O: Opari. Miekkailun yksityisoppitunti. Hauskaa puuhaa, varsinkin kun valmentajani on superihana vanhanajan herrasmies, jonka kanssa vaihdetaan poskisuudelmia salille tultaessa ja sieltä lähdettäessä.

P: Palautuminen. Supertärkeää kehityksen kannalta. Tähän yritän kiinnittää melkein yhtä paljon huomiota kuin itse treeniin. Tästä kokonainen teksti täällä.

Q: Q on tyyppi Bond-leffoissa. Yksi salaisista paheistani on se, että kaikista mieluiten katson hyviä action-leffoja. DIE HARD!!!!!

R: Ruoka. Tärkeää jaksamisen kannalta. Mahdollisimman hyvälaatuista. Liikkuva keho tarvitsee paljon proteiinia.

S: Sisarukset. Isosisko ja pikkuveli. Maailman parhaat!

T: Treeni. Lempiasia maailmassa. Vaikka nykyään treenaan periaatteessa tavoitteellisesti, on silti treeni aina ihanaa.

U: Uinti. Laji, johon olen vähän rakastunut viisiottelun myötä. Lajeista palkitsevin, koska siinä kehittyy niin silminnähden ja kehitystä on helppo mitata konkreettisesti. Kello ei valehtele.

V: Voima. Salitreeni on aloittelijalle äärimmäisen palkitseva treenimuoto, kun tuloksia syntyy niin nopeasti sekä peilissä että voimatasoissa. Suosittelen. Oma lempilajini on Bodypump. Tähän olisi voinut valita montakin juttua, esim. Venyttely tai Varusteet...

X: X-asento. Viihdyn siinä lepopäivinä. Työkavereideni keskuudessa on viime aikoina arvuuteltu, nautinko sohvalla löhöilystä lainkaan. Vastaus on että nautin, mutta en yhtä paljon kuin kovasta treenistä, ja niinpä harrastan sitä melko säästeliäästi.

Y: Ystävät. Treeneissä on rutkasti kivempaa kun voi samalla vaihtaa kuulumisia kavereiden kanssa esim. verrytellessä. Yritän myös ehtiä nähdä muita kavereita, vaikka se haasteellista joskus onkin.

Z: Zen. En ole siinä kovin hyvä. Esim. bodybalancen loppurentoutuksessa en ikinä ehdi nukahtaa, kuten monet muut vähän helpommin rauhoittuvat ihmiset.

Å: Ruåtsin kieli. Toinen äidinkieleni.

Ä: Äiti. Maailman paras.

Ö: Tästä tulee mieleen oikeastaan vain se, että kyseinen kirjain esiintyy vain skandinaavisissa ääkkösissä, mistä tulee mieleen kotimaamme Suomi. Olen asunut ulkomailla paljon, ja kun viimeksi muutin takaisin Suomeen, päätin että ulkomailla-asumiset saa nyt riittää. Haluan, että voin hetken mielijohteesta soittaa siskolleni ja päätyä laulamaan karaokea, käydä vanhemmillani syömässä tai juosta mummilaan, puhumattakaan kaikista kavereista!

Arkikuvahaaste

Minutkin haastettiin facebookissa velloneeseen arkikuvahaasteeseen, ja kun arki pääsiäisen jälkeen lopulta koitti, otin haasteen vastaan ja toteutin sen. Ihan hauska idea sinänsä, ollaankin monta kertaa Anskunkin kanssa juteltu siitä kuinka arkijutuista tulee ihan liian harvoin otettua mitään kuvia, niitä on aina vaan spessummista tilanteista. Nyt oli sitten hyvä tekosyy dokumentoida arkeakin. Itse en sentään lähtenyt sille linjalle että teen kollaasin ja kerron kaiken päivästäni, jotain voi sentään jättää mysteeriksikin!

Tässä siis loppuviikkoni kuvina:

Keskiviikkoaamuna autossa aamutreenin jälkeen matkalla töihin. Aamupalasmoothie nautitaan ajansäästösyistä autossa...

Normitorstai kisiksellä. Ampuminen taitaa olla paljon coolimman näköistä kuin mitä se oikeasti on, varsinkin kun laseraseista puhutaan...

Perjantaisin kerään yleensä auton (jota nykyään kutsutaan hobittimobiiliksi) täyteen hobittiystäviä (joukkoon mahtuu myös yksi pitkäjalka) ja suunnataan yhdessä Keravalle heppailemaan. Maailman paras tapa lopettaa työviikko!

Joskus arkeen kuuluu juhlaakin. Lauantaina juhlittiin kaverin kolmekymppisiä Beverly Hills 90210-teemalla, ja asu oli sen mukainen. Eli aika järkyttävä, meikkiä myöten :D Omaan arkeeni tosin kuuluu se, että join tasan yhden viinilasillisen (useimmiten en sitäkään) ja sen jälkeen pelkkää vettä, ja puolenyön aikaan haukottelin niin leveästi, että lähdin kotiin nukkumaan. Kävellen.

Pilatesrulla on tärkeä osa arkeani. Tuon pikku pötkylän kanssa tulee vietettyä iltaisin aikaa monta kertaa viikossa, mikä auttaa huomattavasti sitä että seuraavanakin päivänä kykenee suorittamaan. Suosittelen!

Mikä meitä liikuttaa?

Kävin viime viikolla katsomassa Teemu Selänteestä kertovan elokuvan, ja elokuva sai minut miettimään huippu-urheilijan persoonallisuutta ja motivaatiorakennetta, ja mistä persoonallisuudenpiirteistä on hyötyä huippu-urheilussa (psykologi mikä psykologi, joku muu olisi ehkä jäänyt miettimään Teemu Selänteen upeaa uraa tai mielenkiintoista elämäntarinaa..). Urheilijoiden persoonallisuutta on tutkittu paljon, mutta tiettyä "urheilijapersoonallisuutta" ei ole tutkimuksissa löytynyt. Eikä mielestäni pidäkään löytyä. Sama asia kuin ihan missä tahansa ammatissa tai työtehtävässä - tietyistä persoonallisuuden piirteistä on hyötyä, mutta tarkkaa persoonallisuusprofiilia, joka olisi täysin vedenpitävä, on todella vaikeaa ja myös aika turhaa määritellä. Esimerkiksi jos työympäristö on äärimmäisen muuttuva ja siinä on hyvin vähän paikallaan pysyviä rakenteita, mutta työntekijä suosii todella stabiileja, vakaita ympäristöjä, hän joutuu olemaan töissä jatkuvasti epämukavuusalueellaan. Tämä taas vaikuttaa herkästi motivaatioon ja sitoutumiseen, mutta ei välttämättä ole este henkilön suoriutumiselle.

Kuva: www.mtv3.fi

Jos viedään tämä ajattelu vielä lähemmäs urheilua, lähdin pohtimaan minun ja Saskian eroja urheilijoina. Saskia on päässyt (joutunut) koekaniinikseni, kun olen opintojen ja töiden takia harjoitellut erinäisiä persoonallisuustestejä ja motivaatiokartoituksia, joten Selänteen innoittamana jäin miettimään sitä, mikä meitä motivoi ja mikä meidät saa liikkeelle. David McClelland (1961) jakoi motivaation synnynnäisiin ja opittaviin motivaatioihin, joista keskittyi opittavien motiivien tutkimiseen ja jakoi motiivit kolmeen kategoriaan:

1. Suoriutumisen tarve (need of achievement): tarve menestyä ja pyrkiä eteenpäin elämässä
2. Liittymisen tarve (need of affiliation): tarve ihmissuhteisiin ja halu olla ihmisten kanssa
3. Vallan tarve (need of power): halu vaikuttaa muiden tekemisiin ja saada muut tekemään asioita, mitä he eivät normaalisti tekisi

Näistä minulla korostuu vahvimmin liittymisen tarve - haluan olla muiden ihmisten kanssa, tehdä yhteistyötä, kuunnella ja minut saa työskentelemään parhaiten, jos pystyn työlläni auttamaan muita ihmisiä ja saan muilta kehuja ja sparrausta. Saskialla puolestaan suoriutumisen tarve korostuu vahvimmin. Suoriutumisen tarve jaetaan kahteen osioon - laatuhakuisuuteen ja tuloshakuisuuteen, ja näistä erityisesti tuloshakuisuus on se, joka vie Saskiaa eteenpäin. Tämä ei tarkoita sitä, että minä en milloinkaan haluaisi menestyä tai Saskia ei haluaisi olla muiden ihmisten kanssa - nämä vaan korostuvat meillä eri tavoin.

Saskia motivoituu siis parhaiten sillä, että hän menestyy, pärjää ja voittaa. Itselläni tulee mieleen teksti viime viikolta, jossa Saskia kertoo pohtineensa, että millä ihmeellä hän saa itsensä motivoitua kun SM-kilpailujen jälkeen ei ole koko syksylle kisoja. Näen Saskian saavan kierroksia ja intoa treeneissäkin sillä, että hän voittaa jonkun, oli se sitten parempi ammuntatulos, pari pistoa miekkailussa tai joku höntsäjuoksukisa. Toisaalta taas jokainen häviö tuntuu kaksin verroin pahemmalta kuin minulla. Minä puolestani saan itseni lähtemään treeneihin, jos tiedän että siellä on joku muukin treenaamassa. En ole kertaakaan mennyt aamulla yksin uimaan, mutta jos sovin jonkun kanssa uimatreenit aamulle, olen aivan varmasti uimahallissa juuri silloin kun pitääkin. Kun voitan tai pärjään jossain, isoin kiitos minulle on se, kun joku kehuu tai kommentoi suoritustani positiivisesti. Mutta jokaisen voiton jälkeen minua harmittaa se, että joku on hävinnyt minulle. Mitä läheisempi ihminen, sitä enemmän minua harmittaa hänen puolestaan. Muistan jo lapsena lautapelejä pelatessa, että minua aina harmitti häviäjän puolesta, ja tästä en ole vieläkään päässyt eroon. Ja veikkaanpa että tässä on myös yksi syy siihen, miksi en ole ikinä harrastanut mitään kilpaurheilua. Olen kilpailutilanteessa omalla epämukavuusalueellani - huolimatta siitä, voitinko vai hävisinkö.

Valmentaja Bobi antamassa kisojen jälkeen vinkkejä

Mitä tällä tekstillä haluan sanoa on se, että tietyn urheilijapersoonallisuusprofiilin määrittäminen ja etsiminen ei ole järkevää. Tärkeää on se, että tunnistaa itsessään omat keskeiset motivaattorit, mikä minua vie eteenpäin? Miksi menen treeneihin kerta toisensa jälkeen ja vietän kaiken vapaa-aikani treenatessa? Erityisesti silloin, kun treenimotivaatio tuntuu olevan kadoksissa, voi omien motiivien hahmottamisesta olla paljon hyötyä - esimerkiksi minä korkealla liittymisen tarpeella pyydän itselleni treeniseuraa. Saskian tapauksessa puolestaan tavoitteiden asettaminen ja kilpailutilanteiden keinotekoinenkin luominen, mikäli oikeita kisoja ei ole lähitulevaisuudessa näkyvissä, voi auttaa. Toki urheilussa on herkemmin niitä tilanteita, joissa suoritusmotivoitunut ihminen saa luonnostaan ruokittua motivaatiota, mutta itse olen sitä mieltä, että omaa motivaatiota pystyy myös tietoisesti lisäämään. Selänne-leffan jälkeen puhuin Saskian kanssa puhelimessa ja totesin: "Sä oot kyllä itseasiassa aika saman tyyppinen ku Teemu Selänne, teillä molemmilla on se oma juttu, jonka pystytte laittamaan ihan minkä tahansa asian eteen potematta siitä huonoa omatuntoa". Saskian mielestä se, että vertasin häntä Teemu Selänteeseen, oli about kauneinta, mitä kukaan on hänestä ikinä sanonut. Itse puolestaan olen tästä ominaisuudesta jopa kateellinen - jos joudun valitsemaan treenit jonkun sosiaalisen aktiviteetin edelle, minulla on aina huono omatunto.