Kun olympialaiset alkavat:

Olen ihan naurettavan innoissani!

Legendat telkkarissa

Koska olen täällä ruotinut muitakin urheilua käsitteleviä telkkariohjelmia, niin lienee syytä ottaa esille myös jonkin aikaa pyörinyt Mertaranta ja Legendat-ohjelma, jota tietenkin vannoutuneena penkkiurheiljana olen tunnollisesti seurannut. Varsinkin, kun jo pari vuotta sitten ideoitiin jollain porukalla Vain Elämää-ohjelmasta urheilijaversiota, ja nyt joku ryökäle on ehtinyt toteuttaa sen.

Kuva täältä.

Pakko myöntää, että olen ollut vähän pettynyt. Kattaus ja konsepti lupasi parempaa, mitä jotenkin kökkö toteutus on voinut lunastaa. Jotenkin siinä on vain aika väkinäinen tunnelma. Varmasti urheilijoilla on keskenään ihan hyvä meininki, mutta ruudun toiselle puolelle se ei välity. Päivät tuntuvat menevän siihen että porukkaa väen vängällä istutetaan siinä ruokapöydässä, sitten pikku aktiviteetti ja sitten taas siinä iänikuisessa pöydässä. Eivätkö ne tee siellä mitään muuta? Eikö voisi olla toinenkin aktiviteetti ja jotain yleisiä hengailuosiota, jossa ne juttelisivat vähän epäjärjestäytyneemmin?

Myös Mertarannan osio on jäänyt jotenkin epäselväksi, ja uskon että siinä on osasyy siihen väkinäisyyteen. Eivätkö urheilijat muka olisi osanneet jutella keskenään näistä asioista? Nyt tuntuu siltä kuin kyseessä olisi joku joukkohaastattelu, kun vastaillaan kysymyksiin yksi kerrallaan. Ehkä voidaan elää toivossa että tunnelma siitä vapautuu loppua kohti, ja jos tästä tehdään seuraava kausi niin formaattia osataan kehittää vähän keveämpään ja täyteläisempään suuntaan.

Urheilijan vapaapäivä vol 2

Nykyään pyrin pitämään vapaapäivät mahdollisimman vapaina ja keskittymään juuri siihen tarpeelliseen lepoon. Pari viikkoa sitten lepopäivä tuli toden teolla tarpeeseen, kun onnistuin kasaamaan parille edelliselle päivälle maksimaalista jumitusta aiheuttavia treenejä: ensimmäinen miekkailu pariin viikkoon, sitten ensimmäinen salitreeni vähään aikaan ja sitten vielä tunti esteratsastusta oikein rattoisasti ilman satulaa...

Useimmiten rentoutumisessa auttaa telkkarin runsas penkkiurheilutarjoilu. Kyseisenä lauantaina kuitenkin repäisin ja menin oikein paikan päälle penkkiurheilemaan uuden lajituttavuuden, nimittäin nyrkkeilyn parissa!

Kyseessä oli siis Suomi-Ruotsi maaottelu Urheilutalolla. Nyrkkeily osoittautui varsin viihdyttäväksi penkkiurheilulajiksi, vaikka vähän pahaa tekikin aina kun joku otti oikein perusteellisesti osumaa... Moni matsi oli oikein jännä, ja lopputuloksissa päädyttiin tasapeliin maiden välillä. On aina hauskaa vertailla lajeja keskenään, ja nyrkkeily osoittautui kulttuuriltaan varsinaiseksi huutelulajiksi, kun yleisöstäkin huudeltiin enemmän tai vähemmän asiantuntevia kommentteja ottelijoille. Laji on kyllä tajuttoman raaka, kun kolmen tai neljän kolme minuuttia kestävän erän aikana annetaan itsestä ihan kaikki. Monet ottelijat olivat jo ihan loppu viimeisessä erässä. Itseäni kiinnosti myös se henkinen puoli: kuinka vaikeaa täytyy olla saada itsensä menemään siihen osuma-alueelle, kun koko ajan tiedostaa että jos mokaa niin ei vain häviä pistettä vaan silloin todennäköisesti sattuu. Pakkohan siinä on vähän pelottaa, ja samalla valmentaja huutaa taustalla "LYÖ SITÄ". Ei taida olla ihan heikkopäisten puuhaa. Parhaimpien työskentelyä oli kyllä ilo seurata, kun ne kärppänä vahtivat vastustajan aukkoja puolustuksessa ja käyttivät hyvää ajoitusta ja liikettä hyväkseen. Yllättävän paljon yhteneväisyyksiä miekkailuun, sanoisin.

Nyrkkeilymatsiin mennessä tulikin sitten vapaapäivälle hyvä pieni kävely, ja loppupäivää vietin jalat seinällä palautellen. Ainakin yritin parhaani saadakseni kropan palautumaan mahdollisimman tehokkasti!

Maksimivoimatreeniä Saalbachissa

Pahoittelut viime viikon blogihiljaisuudesta! Nimittäin oli niin, että meitsi lomaili Alppien lumilla koko viikon, menin internettiin koko viikon aika vain pari kertaa enkä avannut telkkaria kertaakaan. Teki muuten hyvää.

Suuntana oli siis Saalbach Itävallassa. Itse olen jostain syystä aiemmin löytänyt itseäni alppimaisemista vain kesäaamuisin kuuden aikaan, joten nyt oli kiva nähdä samoja hoodeja lumisempaan aikaan. Itse kohde oli mahtava, laskettavaa riitti satoja kilometrejä kun kolmen kylän laskualueet oli saatavissa samalla lipulla ja taiten yhdistetty.

Olen pitänyt itseäni ihan taitavana laskettelijana, mutta nyt oli kyllä todettava että oli aikalailla eri juttu pysyä pikkuveljen perässä Tahkon tutuissa rinteissä kuin tuolla. Lyhyet rinteet olivat "vain" viitisen kertaa pidempiä kuin normimäki Tahkolla, ja pisimmissä oli mittaa yli 7km. Kun sitten olin porukan hitain laskija oli minulla lyhyimmät tauot rinteessä, ja reidet huusivat hoosiannaa ihan koko ajan. Oli siis sellaista maksimikestävyysvoimaa muutama tunti joka päivä.

Ei valittamista maisemissa.

Oltiin STS Alppimatkojen pakettimatkalla, ja oli muuten outoa reissata tuolla lailla porukalla ja niin että kaikki on valmiiksi järjestetty. Sen verran paljon on tullut reissattua itsekseen niin että on itse vastuussa ihan kaikesta, että olin aluksi kovin ihmeissäni tällaisesta lauman mukana kulkemisesta. Kävi kuitenkin ilmi että huolettomuudessa on puolensa, kun joku muu on miettinyt kaiken valmiiksi. Ei muuta kuin aivot narikkaan ja menet minne käsketään :D Ekana iltana vähän ihmetytti kun kävi ilmi että vakio-illallisravintola oli vartin kävelymatkan päässä (ylämäkeen, laskupäivän jälkeen), mutta epäilen että tässä on ihan nerokas ajatus takana: koko päivän hapottavan treenin jälkeen pieni kävely illalla taisi tehdä jalkaraukoille aika hyvää.

Kun kerta pakettimatkalla oltiin, niin hyödynnettiin myös retkiä jonkin verran. Tiistaina käytiin katsomassa Schladmingin iltapujottelu, joka oli kyllä mahtava kokemus. Ihan käsittämätön tunnelma kun 50 000 ihmistä kokoontuu kannustamaan suosikkejaan, eikä piittaa kaikkien aikojen lumimyrskystä. Torstaina mentiin lumikissaan kyydissä vuorelle syömään ribsejä, ja alaspäin matka taittui Rodelin eli kelkan kyydissä. Oli ihan huisin hauskaa. Tässä lajissa kerrankin pienestä koosta oli hyötyä, kun osasin asetella keveämmän painoni oikeaan kohtaan kelkkaa ja sain sen liukumaan paremmin kuin painavammat. Kehonhallinnastakin oli varmasti hyötyä ohjauksessa, ja hyvän kunnon voimin tein juoksemalla muutamia ohituksia tasaisilla osuuksilla. Valitettavasti voitto meni Norjaan, mutta olin sentään nopein tytöistä!

Muutama muukin oli intoutunut katsomaan Schladmingin iltapujottelua.

Ja kyllähän niitä aivoja tuli lepuutettua myös kuuluisassa afterskissa Hinter Hagissa. Nyt on sitten aika palata arkeen ja alkaa toden teolla suunnittelemaan ja valmistautumaan kevätkauteen. Ehkä se on paras keino torjua loman jälkeistä masennusta. Kevättä kohti mennään!

Kylmiä väreitä ja kosteita silmäkulmia

Eilen juhlittiin suomalaista urheiluvuotta 2014 Urheilugaalan merkeissä. Itse olin paikalla ensimmäistä kertaa, ihan katsomossa tavallisten kuolevaisten joukossa. Olin vähän skeptinen sen suhteen onko siitä suurtakaan iloa olla paikan päällä verrattuna siihen että katsoisi telkkarista, mutta nyt on kyllä sanottava että suosittelen lämpimästi menemään paikan päälle gaalaan! Paikan päällä näki kaikki jutut vähintään yhtä hyvin kuin telkkarista, mutta tunnelma ei ruudun välityksellä ole sama asia kuin paikan päällä koettuna. Se että tuhat muuta vieressäsi kokee sitä samaa tunnetta juuri nyt, on vaan ihan eri asia kuin että koet asioita yksinäsi kotisohvalla.

Paikan päällä, tunnelma katossa.

Näin penkkiurheilufanina oli kiva todeta, kuinka monta vuoden huippuhetkistä oli itse nähnyt telkkarista heti sen tapahtuessa. Gaalassa näytettiin tiettyjä klippejä aikas monta kertaa, mutta vielä seitsemännettäkin kertaa kun Krista Lähteenmäki nostaa naisten joukkueen hopealle maalisuoralla meni kylmät väreet selässä, ja kun Sami Jauhojärvi laskettelee maaliin parisprintin olympiavoittajana tekee mieli hihkua ääneen.

Itse olen kerrankin sitä mieltä, että kaikki palkinnot menivät jokseenkin oikeaan osoitteeseen. Olympiakulta on olympiakulta, ja sillä pitääkin ansaita Vuoden Urheilija-titteli. Ja olihan se sykähdyttävin hetki, tosin ehkä sen palkinnon olisivat ansainneet myös hetkeä selostaneet selostajat, jotka sekosivat ihan täysin. Ja Mustille olisi pitänyt antaa myös joku Vuoden Taklaus-palkinto :D Erittäin ilahduttavaa oli se, että Vuoden Nuori Urheilija oli naispuolinen vammaisurheilija Amanda Kotaja, joka oli ihanan yllättynyt palkinnostaan. Myös Vuoden Esikuva meni ehdottomasti oikeaan osoitteeseen A-P Liukkoselle. Ainut mutta oli ehkä se, että palkintojen suhteen olisi voinut olla vähän enemmän jakaumaa, eikä niin että samat tyypit saavat monta palkintoa, kuten esim. lentopallo, vaikka toki varmasti palkintonsa ansaitsevat.

"Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla!" Seuraavan kerran kun on taas sellainen olo että jalat vaan tärisee, joka paikkaan sattuu ja vaikeroin sohvalla, aion testata tuota Apulannan metodia.

Urheilugaala oli ennen kaikkea mielettömän motivoiva ilta. Urheilijana olisin halunnut heti illalla lähteä treenaamaan, jotta itse joskus voisi kokea tai tarjota muille yhtä huikaisevia kokemuksia kuin mitä eilen juhlittiin. Ja taisin myös sanoa ääneen, että työssäni tavoitteenani on, että jonain vuonna yksi kolmesta Paras Urheiluseura-finalistista, jotka esitellään gaalassa, olisi miekkailu- tai 5-otteluseura.

Illan lempparini olivat kyllä Iivo ja Musti. Hallissa ei ollut montaakaan kuivaa silmäkulmaa siinä vaiheessa kuin Iivo liikuttuneena kiitti Vuoden Läpimurto-palkinnostaan, ja Musti nyt vaan aina on niin mielettömän symppis. Ja tottakai fanitettiin myös entistä heppatyttöä Noora Rätyä joka heitti mahtavaa läppää!

Niin ja muuten, sitä ei ole taidettu täällä vielä mainita, että Vuoden 5-ottelija on Eevi Bengs ja Vuoden Miekkailija Niko Vuorinen.

Sporttilauantai

Eilen oli siis Pilvijärvi Biathlen aika! Olin suunnitellut vaatetus-ja vaihtotaktiikkani huolellisesti, ja asettanut tavoiteajaksi alle 20min: ruhtinaallset 5min/km juoksuun ja 5min uintiin ja vaihtoihin, minkä pitäisi olla enemmän kuin tarpeeksi kokonaisuudessaan. Tuo aika vielä tarkoittaisi sitä, että voin tarvittaessa uida aika chillisti jos tuntuu pahalta uida kun on jo valmiiksi hengästynyt juoksusta.

Lauantaiaamuna sitten suuntasin kohti Kyrsälää. Perillä järjestäjät kertoivat lähdöistä ja kisan kulusta. Kisareitti oli kaksi puolen kilometrin pituista lenkkiä metsikön ympäri hiekkatietä ja siitä vielä puoli kilometriä rantaan, jossa piti uida kauempana olevan poijun ympäri 200m, ja sitten koko juoksuhomma uudestaan toiseen suuntaan. Reitin selostuksen ja alkuverran jälkeen päästiin sitten matkaan. Pari tyttöä pinkoi matkoihinsa jo ekalla kiekalla, mutta toiset kaksi pysyivät nätisti takana. Ensimmäinen kierros tuntui kauhealta, hengitys vinkui ja keuhkoihin sattui (pitää harkita niiden availua jatkossa ennen tällaisia). Sen jälkeen lähti rullaamaan ja tuntui vaan normikauhealta.

Oman kisani aallonpohja oli ehdottomasti uintiosuus. Ensinnäkin unohdin ottaa paidan pois päältä niin kuin oli tarkoitus, mutta se nyt ei niinkään haitannut. Sitävastoin avovesiuinnissa suuntavaistoni petti pahemman kerran, ja kerta toisensa jälkeen löysin itseni aivan väärältä kurssilta. Lopulta uin niin pahasti siksakkia että uin varmaan kokonaisuudessaan tuplamatkan. Whoooops. Siihen sitten menikin ihan järkyttävän paljon aikaa, varsinkin kun en suinkaan uinut mitenkään ihan täysiä. Uinnin jälkeen jatkoin sitten matkaa ilman märkää paitaa mutta silmät täynnä vettä ja vähän huimaten. Siitä se sitten onneksi tasoittui ja pingoin maaliin ajalla 18.22 ollen naisten sarjan kolmas viidestä osanottajasta.

Järjestäjät tekivät hyvää työtä, paikalla oli palokunnan pintapelastajat siltä varalta että jollekulle tulisi ongelmia vedessä ja ajanottajat huutelivat väliaikoja. Hauskaa oli sekin, että olin onnistunut yllyttämään iskänkin mukaan omaan masters-sarjaansa, jossa iskäkin sijoittui kolmanneksi (jätetään sen sarjan osanottajamäärä mainitsematta :D) ja sai palkinnonkin, golfpalloja. Olin omaankin suoritukseeni ihan tyytyväinen, meni selkeästi alle sen asettamani enimmäisajan ja ilman uinnin sekoilua aika olisi varmasti ollut aika paljon parempikin. Ensimmäinen juoksukilometri meni neljään minuuttiin, mikä on taas huomattavasti reippaampi kilometrivauhti kuin missään aiemmissa koitoksissa (paitsi ehkä jossain viisiottelukisoissa).

Kisan jälkeen suunnattiin vielä tulikuumassa Hobittimobiilissa kohti Keravaa, jossa oli tänä viikonloppuna kenttäratsastuksen Nordic-Baltic Championships. Eilen ratsastettiin maasto-osuus, josta ei vauhtia ja vaaratilanteita puuttunut. Onneksi mentiin katsomaan, oli kyllä penkkiurheilua parhaimmillaan! (myönnettävä on, että onneksi olin katsomon puolella, kakkaisin housuuni jos pitäisi ratsasta päin suurinta osaa noista esteistä)

Nyt alkaa sitten herkistelyt ja viimeistelyt kohti ensi viikonlopun SM:iä ja PM:iä, stay tuned!!

Maailman suurin urheilujuhla?

Sunnuntai-iltana käytiin vihdoin jalkapallon MM-finaali, ja kisat ovat ohi. Kisojen alkaessa päivittelin vähän, miten kuukauden ajan pitäisi kestää jalkapallohuumaa, mutta yllättävän helpostihan se on mennyt.  Päätin antaa jalkapallolle rehellisen mahdollisuuden, ja oma suhtautumiseni jalkapalloon on kyllä myös vähän muuttunut näiden kisojen myötä. Olen pitänyt fudista ihan liian hidastempoisena hienohelmojen pelinä, jossa isoja miehiä mukamas sattuu kun vähän tönitään. Alkuerissä vielä katselin pahalla filmaamisia ja hitautta, mutta kun katsomiseen vähän keskittyy alkoi huomaamaan että kyllähän siinä oikeasti tapahtuu kaikenlaista, ja sitten kun tapahtuu niin se käy yllättävän nopeasti (esim. Hollanti-Portugali alkuerä jossa tehtiin kaksi maalia sillä aikaa kun pesin hampaat). Varmasti osa filmaa perusteellisesti, mutta tajusin silti että kun juoksee kovaa niin pienikin töytäisy riittää pilaamaan tasapainon, jolloin lentää. Ja että osuma nappikengästä sääreen tai kyynerpäästä päähän sattuu ihan oikeasti.

Ollaan Ronaldosta sitten mitä mieltä tahansa, ainakin minulta tyyppi keräsi pointsit kun luin että tuo ihmeellinen kuvio tukassa on sympatiaele pienelle pojalle, jonka syöpäleikkauksen Ronaldo rahoitti. Viiru on sama kuin pojan arpi. Awwwwh.

Ja siis kyllähän kyseessä on maailman suosituin urhelulaji, joka liikuttaa ihmisiä fyysisesti ja henkisesti joka puolella maailmaa. Turha sitä on dissata, koska positiiviset vaikutukset ovat eittämättä valtavat. En varmasti ikinä tule ymmärtämään sellaista faniutta, jossa omaa suosikki-seurajoukkuetta kannatetaan fanaattisesti, enkä varmasti tule arvostamaan sitä että fudis täyttää kaikki lehtien urheilusivut, mutta olen sentään saanut jonkinlaista arvostusta peliä kohtaan.  Ja onhan se aina huikeaa katsoa voittajien riemua.

ps. Kannatin Hollantia.

Viisiottelu-penkkiurheilua

Tänä viikonloppuna käydään tämän vuoden 5-ottelun maailmancup-finaalit Sarasotassa Floridassa. Eilen käytiin naisten kilpailu, tänään on miesten vuoro ja huomenna vielä pariviesti. Olen ollut itse pari päivää vähän kipeänä enkä ole päässyt treenaamaan, ja mikäs sen parempaa korviketta kuin penkkiurheilu! Tai no, ei oikeastaan, siitä tulee kauhea hinku päästä itse treenaamaan... Joka tapauksessa, seurasin päivällä tuloksia pentathlon.org:in tulosseurannasta, ja innostuin illalla katsomaan youtubesta UIPM-channelin livelähetystä naisten ratsastusosiosta ja ratkaisevasta CE:stä. Tällä kertaa finaalisssa ei valitettavasti ollut suomalaisia mukana.

Tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun pelkästään katsoin viisiottelua. Kun itse on kisaamassa, keskittyy kisaan ihan eri lähtökohdista kuin katsojana, ja aiemmin ei ole ollut mahdollisuutta seurata livenä isompiakaan kisoja. Niinpä nyt ihan yllätyin siitä, kuinka jännittävää olikaan seurata kilpailua. Tämähän on eriomainen yleisölaji! Olin varsin hyvin perillä ennakkoasetelmista iltapäivän tulosseurannan perusteella, joten jännitin asetelmien muuttumista. 

5-otteluratsastus on yleensä jo itsessään melko jännittävää seurattavaa, viisiottelijoiden ratsastustausta nimittäin vaihtelee aika lailla, ja vieras hevonen luo haasteita parhaimmillekin. Miekkailun voittanut ja hyvin uinut Ukrainan Viktoria Tereshuk johti kilpailua, mutta kohtasi järkyttävän huonon arpaonnen, ja sai ratsastuksesta pyöreät nolla pistettä, mikä pilasi hänen osaltaan koko kilpailun. Ihan uskomatonta, miten tilanteet muuttuvat niin nopeasti! Tereshukin kohtalona oli kirjava tosi pieni hevonen, joka näytti erittäin epäyhteistyöhaluiselta jo edellisen ratsastajan kanssa. Sääntöjen mukaan hevosten pitäisi olla keskenään mahdollisimman samanarvoisia, mutta tämä oli kyllä ehdottomasti huonommasta päästä. (Näin ruudun toiselta puolelta on helppo sanoa, että ratsastuksessakin olisi ollut parantamisen varaa: hölmöä olla ilman sporria tai raippaa tuollaisella hevosella, ja tehokkaat laukka-pysähdys-peruutus-laukka-siirtymiset verryttelyssä olisivat voineet pelastaa tilanteen ja saada hevosen ohjan ja pohkeen väliin, mutta kyllä hevonen silti oli vaikean näköinen.)

CE:hen lähdettiin tilanteesta, jossa  Unkarin Sarolta Kovacsilla oli 43sek etumatka ennen seuraavia lähtijöitä. Lopulta kuitenkin kävi juuri niin kuin itsekin uumoilin ja mitä koko kevään wc-kausi on ennustanut, ja Puolan Oktawia Nowacka vei voiton jokseenkin ylivoimaisesti. Toiseksi pinkoi maailmanlistan ykkösnainen ja hallitseva olympiavoittaja Laura Asadauskaite ennen Kiinan Qian Cheniä. Täydelliset tulokset täältä.

Lauantaipäivän penkkiurheiluriemusta vastasi puolestaan Ylen lähettämä Finnderby ja se, että ratsastusvalmentajamme Essi vei siinä voiton ainoalla nollaradalla! Huikean hienoa!

Olympiahuumaa

Näinä viikkoina eletään penkkiurheilijan kulta-aikaa. On ihan mahtavaa, kun telkkarista tulee urheilua jatkuvalla syötöllä ja kerrankin koko kansakunta elää ja hengittää samaa asiaa. Ensimmäistä kertaa ikinä Yle Puhe on käytössä jatkuvalla syötöllä, kun kuuntelen töissä Olympiaradiota. Onneksi myös Twitter pitää hyvin ajan tasalla siitä mitä Sotshissa tapahtuu, jos epähuomiossa joutuu johonkin  palaveriin jossa muiden viestinten käyttö on haasteellista. Olen joka kerta yhtä ihmeissäni kun joku twiittaa jostain ihan muusta aiheesta kun joku ratkaiseva urheilutapahtuma on meneillään. "Eikö tuo tiedä mitä juuri nyt tapahtuu?!"

Onneksi vihdoinkin vaikuttaa siltä, että onni olisi vähän kääntynyt, ja niiden 0,2sek mitalien häviämisten sijaan niitä vihdoinkin voitetaan! Töissä katsottiin porukalla parisprinttien menestystä, ja voi sitä huutoa kun Musti oli loppusuoralla kulta tähtäimessä! Vaikka ihan varmasti jokainen urheilija on mitalinsa ansainnut, niin nimenomaan supersympaattiselle ja ihan liikaa lokaa niskaan saanelle Jauhojärvelle sitä mitalia toivoin. Ja Iivokin sai hyvän revanssin. Ja naisten hopea! Ihan mieletöntä!!

Mun idolit! Kuva Yle Urheilun sivulta/Lehtikuva.

Kun itse tietää sen tunteen, miltä tuntuu taistella oman fysiikkansa äärirajoilla, jotenkin tuollaista suoritusta osaa arvostaa vielä enemmän. Kun tuntuu siltä että kuolee juuri nyt siihen paikkaan, ja silti onnistuu taistelemaan itsensä hengissä maaliin, ja nuo upeat urheilijat onnistuivat vielä tekemään sen nopeammin kuin (/melkein) kaikki muut! Käsittämätöntä! Hulppean hauskaa oli myös seurata mitä Twitterissä tapahtui Suomi-Venäjä-matsin aikana, kun jengi twiittaili kuvia tiilinpaloista, jotka esittivät Tuukka Raskia vauvana, ja kuinka Putin oli mukamas pukkarissa kiskomassa lätkäkamoja päälleen :D