Kun joku kysyy miksi en harrasta triathlonia:

Kun olympialaiset alkavat:

Olen ihan naurettavan innoissani!

Kun kesä tulee Kisahallille

... ja miekkailusalin ilmasto muuttuu trooppiseksi:

Kausi käyntiin

Treenikausi on alkanut, hurraa! Ensimmäinen viikko oli aika hektinen ja erikoinen, kun tulin ma-ti- välisenä yönä Madeiralta ja lähdin keskiviikkona pohjoiseen. Säätöä ja soveltamista siis riitti heti alkuun...

Uudet lelut tuovat motivaatiota uuteen kauteen!

Onpa ollut kiva päästä taas liikkumaan kunnolla! Perinteisesti kauden toinen juoksulenkki meinasi viedä hengen (se ensimmäinen menee yleensä vielä vaan innolla, vasta toiseen kuolee), ensimmäisessä salitreenissä rauta ei meinannut liikkua mihinkään ja ensimmäisen ratsastuksen jälkeen on IHAN JUMISSA (Essi on vielä keksinyt tähän uuden kidutusmetodin eli sporrakiellon, jotta opitaan oikeasti käyttämään niitä jalkoja. Käytin sitten niitä ihan riittämiin). Oi autuasta tunnetta tuntea tehneensä kropallaan jotain!

Alkukauden kipuilut toimivat vaan hyvänä motivaationa, se merkitsee vain että normaalisti on aika hyvässä kunnossa kun nuo samaiset treenit ei tunnu missään. Pain means progress. Tästä siis lähdetään kohti parempaa kuntoa! Tällä kaudella yritän vähän uutta approachia, nimittäin säädön vähentämistä. Mennään suunnitelman mukaan ja jos joku treeni jää välistä vaikka jonkun duunijutun takia niin siihen ei kukaan kuole eli ei säädetä koko viikon ohjelmaa uusiksi. Saa nähdä miten onnistun.

Kun vakuutan kaverille että yläfemmojen laatu on suoraan verrannollinen pistojen määrään miekkailussa:

Kun seilaan Viikkarilla kohti kotia ja treenilomaa:

Kun vietän sadepäivän sohvalla ja nukun neljän tunnin päikkärit:

Taisi olla oma päikkäriennätys. Ilmeisesti tuli tarpeeseen.

Huonoin kehittyy eniten - taas vähän treenifilosofiaa

Sunnuntain uintitreeneissä oli vähän ruuhkaa, ja pulahdin tyytyväisenä hitaammalle radalle ajatellen että tulee vähän iisimpi treeni tänään. En ehtinyt kauankaan siinä polskia, ennen kuin valmentaja käski minun vaihtaa nopeammalle radalle, ja lopputreeni menikin sitten siinä että yritin pysyä nopeampien perässä. Vaikka aluksi vähän puuskututti, olin loppupeleissä erittäin tyytyväinen asiaan: kehityin varmasti enemmän radalla, jolla olin hitain, kuin radalla, jolla olisin ollut nopeimpien joukossa.

Montaa ihmistä tuntuu ahdistavan se, että joutuu treenaamaan itseään etevämpien kanssa. Itse olen väistämättä useasti joutunut siihen tilanteeseen, mutta itse näen sen ainoastaan positiivisena: pääsen treenaamaan noiden taitavien kanssa! Omalla kohdallani uintitreenit toimivat tästä oivana esimerkkinä. Hitaammalla radalla olen yleensä nopeimpien joukossa, mikä tarkoittaa sitä että saan pisimmät tauot ja helpoimman treenin siitä porukasta. Nopeammalla radalla joudun koko ajan vähän tsemppaamaan, mikä on huomattavasti kehittävämpää kuin vain kruisailla treenin läpi.

Kuva Kalle Nuuja

En muista missä olen väitteen "huonoin kehittyy eniten" ensimmäistä kertaa kuullut, mutta allekirjoitan sen täysin. Paitsi että joutuu vähän tsemppaamaan pysyäkseen muiden tahdissa, pääsee seuraamaan lähietäisyydeltä kuinka taitavammat tekevät asioita. Itse ainakin peesailen häikäilemättömästi kokeneempien vinkkejä urheilijaelämästä, eikä se ole tuntunut ketään haittaavan vaan auliisti jakelevat tietojaan. Meillä on muutenkin treeniporukassa hyvä tiedon jakamisen meininki, jossa kaikki neuvovat kaikkia omien tietojen ja kokemusten pohjalta.

Usein puhutaan myös siitä, että pitää ympäröidä itsensä ihmisillä, jotka tukevat tavoitteitasi ja ovat sinulle hyväksi. Mielestäni se liittyy tähän selkeästi. Jos vietät aikaa ja treenaat huippu-urheilijoiden kanssa, omaksut automaattisesti toimintatapoja ja mindsettejä joita huiput käyttävät, huomaat mitkä varusteet ovat toimivimpia, opit miten suunnitella kautta/viikkoa/päivää jne. Seura tekee kaltaisekseen.

Suosittelen siis kaikille hakeutumaan niiden omien idoleiden seuraan ja surutta matkimaan niitä. Se päivä kun yhtäkkiä et vain pysy perässä vaan menetkin ohi on varmasti palkitseva, ja saapuu varmasti nopeammin kuin jos olisit vain pysytellyt mukavuusalueella!

Kun kisan jälkeen saan ruokaa ja pääsen nukkumaan:

Kun yritän juosta Seurasaaren siltaa aurinkoisena kevätsunnuntaina:

Normipäivä

ps. Hyvällä tavalla!

Kun tasapainoilen urheilijaelämän ja siviilielämän välillä:

Voitte ehkä arvata, kumpi useimmiten voittaa... Urheilusta ja alkoholista m.m. täällä.

Kun treenaan kovaa ja olen koko ajan nälkäinen:

Kun palaan treenilomalta ja tajuan että ulkona on sysimustaa ennen aamuseitsemää:

ps. Ja siis melkein kaksi kuukautta vielä tulee vaan pimeämpää ja pimeämpää?! Onko se edes mahdollista!?!

Kun Hevosurheilun toimittaja kirjoittaa juttuunsa minun olevan liikunta-addikti:

Taannoisessa Hevosurheilussa siis komeilivat meikäläiset takakannessa, ja nähtävästi toimittaja oli päässyt lyhyen juttutuokion aikana tehokkaasti pääni sisään kun kerta noin osuvasti luonnehti :D

Tässä juttu:

Kun tsemppaan itseäni juoksuammunnassa:

Treeniviikko Tahkolla

Viime viikolla vaihdoin treenimaisemia ja painelin Tahkolle treenailemaan perheloman merkeissä. Koko muu perhe golfaa (itse olen luvannut aloittaa lajin heti kun on rajattomasti aikaa ja rahaa. Ei taida tapahtua ihan lähivuosina), joten suunnittelin sitten itselleni muita treenejä.

Pääosaa näytteli uinti. Uimavalmentajakaverini teki uintiohjelmia, joita säntillisesti toteutin Tahko Span pikkualtaassa. Eipä muuten ollut ruuhkaa hallissa, kun ulkona paistoi aurinko! Parina päivänä taisin saada pitää koko altaan omassa käytössäni, ja muinakin päivinä ihmiset kiltisti väistivät muille radoille kun raahasin varustekassini altaan reunalle ja ryhdyin kauhomaan. Kävin joka pävä uimassa kunnon treenin, ja tuntui kyllä siltä että uinti kehittyi tosi paljon kun siihen keskittyi kunnolla. Nyt alkaa joukossa olla jo ihan kunnollisia uimarivetoja!

Ammattitaitoisia uintimuistiinpanoja :D

Toinen viikon päälaji oli sitten ratsastus. Sain hypätä kunnolla kolmena päivänä kolmella eri hevosella, jotka kaikki olivat itselleni täysin vieraita, mahtavaa viisiotteluharjoitusta! Ensimmäisenä päivänä ratsuna oli Ilpo-poni, oikein mukava tapaus, ja tehtävänä verryttelyn ja muutaman linjan hypäämisen jälkeen n. 90cm rata. "Korjaus-linjalle" esteet sitten nostettiin n. 100-110cm. Kerran tuli pieni väärinkäsitys toiselle sarjalle, mutta onnistuin ensimmäisen epäonnistuneen hypyn jälkeen kampeamaan itseni takaisin satulaan, ja kuin ihmeen kaupalla vielä pysymään siellä vielä b-osan okserinkin yli. Olin tosi ylpeä tästä akrobaattisuorituksestani, siskoni oli jo ihan varma että saa kakkua :D Toisena päivänä sain alleni varsinaisen liitokavion, opettajan entisen kisahepan, ja tehtävänä oli jumppasarja. Heppa oli vähän dramaattinen hyppääjä (eli hyppäsi ihan megakorkealle jokaisessa hypyssä) mikä korostui entisestään jumpalla, joten sain testailla parhaita Bosty-tyylejäni, mutta sain sentään kehuja hyvästä tasapainosta. Jumpan jälkeen hypättiin vielä lyhyttä rataa 110cm-tasolla (eka kierros taisi olla vähän pienempi), joka meni tositosihyvin, megakivaa! Viimeisenä päivänä ratsun virkaa toimitti 6v vähän kokematon heppa, ja tehtävät oli tosi vaikeita. Opettaja tunnustikin tunnin jälkeen ettei olisi laittanut kellään toisella ratsastajalla tuollaisia tehtäviä sille hevoselle, eli sain olla ihan tyytyväinen että selvittiin loppujen lopuksi ihan kunnialla. Tehtiin siis pitkiä lähtestymisiä ihan isoille esteille, mikä oli sikavaikeaa. Oli kivaa hypätä Tahkon mahtavalla isolla kentällä, hepat olivat kivoja ja opettaja hyvä (eli sanoi ihan samoja asioita kuin Essikin :D). Nyt on hyvä fiilis palata Keravalle Essin oppiin, ei ole ihan ruosteessa!

Poniratsastusta vähän liian kirkkaassa valossa

Viikon treenihauskuutuksista vastasi tällä kertaa (poislukien se oma akrobaattiharjoitukseni) siskoni. Ensinnäkin rukka onnistui lentämään Ilpo-ponin selästä kokonaiset kolme kertaa tismalleen samalla tavalla (jos lähestyt 110cm okseria, muista pitää pohkeet kiinni!). Näistä johtuen golfista ei einää lauantaina tullut mitään, joten sain seuraa uintitreeniini. Yritin sitten oman treenini ohella opettaa siskolle jotain simppeleitä tekniikkatreenejä, mutta näköjään meidän kommunikatio ei ollut ihan saumatonta, koska näistä seurasi erittäin hauskoja väärinkäsityksiä. Oletteko ikinä nähneet kun joku yrittää tehdä scullingia yksi käsi kerrallaan? Näyttää muuten ihan siltä kuin yrittäisi uida ankkaa! :D Ehkä vielä hauskempaa oli silti kun annoin siskolle pullarit ja menin itse käymään vessassa. Kun pääsin takaisin altaalle siskoni hihitteli yksikseen altaan päädyssä ja tunnusti, että oli meinannut hukkua... Miten ihmeessä pullarin, kelluvan vaahtomuovipalan, (joka siis kannattelee uimaria!) avulla voi hukkua?!?! Meinasin kuolla nauruun :D Kävi kuitenkin ilmi, että sisko oli laittanut pullarin liian alas, eikä keskivartalo kannatellut ihan tarpeeksi, ja uinti meni vähän ristiin edestakaisin, jolloin ajautui syvemmälle ja syvemmälle. Näköjään on siis mahdollista.

Nyt treenit jatkuvat normimeningillä kotimaisemissa: kisiksellä on kuuma, stadikalla ruuhka ja eltsussa paistaa aurinko!

Kun opin vasta nyt, että uinnissa kovaa ei tarkoita samaa kuin täysiä:

Tämä selittää aika paljon :D

Kun menen Anskulle syömään viiden treenileirinpäivän jälkeen:

Hengissä ollaan!

Kun yritän peesata vähän liian hyvää juoksijaa juoksukisoissa: