Less is more

Mikä siinä onkin, että englanninkieliset kliseet mukamas toimivat niin hyvin otsikkoina?! Myönnän, että otsikoinnissani on ehdottomasti parantamisen varaa :D

Joka tapauksessa, on aika raportoida uusista tuulista meikäläisen treenissä. Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, että voisi olla kiva jos olisi oma valmentaja. Olisi kiva saada urheilijana se kokemus siitä että joku muu vastaa tekemisistä. Juttelin tästä yhden valmentavan kaverin kanssa jo viime syksynä, mutta silloin hommaa ei vielä saatu tulille.

Nyt kuitenkin sattui hyvä tilaisuus, ja tosiaan saatettiin alkusyksystä alulle valmennussuhde yhden kaverin kanssa. Etukäteen ihan suoraan sanoen hirvitti kovasti, pystynkö antamaan niin paljon lankoja käsistäni. Ettäkö antaisin jonkun muun päättää menemisistäni? Miten saan jonkun muun määräämät treenit sopimaan omiin aikatauluihini? Entä jos se käskee treenaamaan ihan liian kovaa ja homma menee ihan päin peetä?

Muutaman viikon kokemuksella voin nyt sanoa, että kannatti. Olen saanut hommasta irti juuri sitä mitä lähdin hakemaan: joku muu, joka on vähän oman elämäni ulkopuolella näkee juuri minun kokonaisuuteni paljon selkeämmin kuin minä itse, ja omaa ammattitaitonsa ja näkemyksensä avulla paremmat edellytykset saada se peräänkuulutettu kokonaisuus toimimaan. Valmentajani tuntee historiani 5-otteluajalta aika hyvin mikä myös varmasti auttaa asiaa. Niinpä ollaan lähdetty liikkeelle selkeällä suunnitelmalla: treenataan vähemmän ja pysytään terveenä enemmän.

Tähän asti tuntuu tosi hyvältä. Vähäisempi treeni antaa enemmän aikaa hoitaa elämän muut osa-alueet kunnialla ja silti palautua riittävästi. Olen myös tänä aikana ensimmäistä kertaa miesmuistiin onnistunut torjumaan puhkeamassa olevan flunssan! Kummasti auttaa, kun kroppa ei ole koko ajan siellä selviytymisen äärirajoilla ylirasitustilassa.

Yksi rasitusta vähentävä tekijä on ollut myös se pelätty vastuun luovuttaminen jollekin toiselle. Ennen piti aina suunnitella koko viikon treenit ja menemiset itse, nyt joku muu vastaa suuresta osasta sitä ja itse voin keskittyä toteutukseen. Olen myös pystynyt lopettamaan sellaisen loputtoman ylimääräisen itsensä kuulostelun: "pitäisikö tänään tehdä aamujumppa vai olenko liian väsynyt tulenko tästä kipeäksi vai kehittääkö tämä en nyt tiedä onko tämä järkevää aargh". Jos ohjelmassa lukee jumppa, teen sen aamujumpan luotten siihen että se tukee kokonaisuutta. Yksinkertainen on kaunista.

The other side

Keväällä tuli lähestyttyä omia lajeja vähän eri näkökulmasta, kun päädyin muun muassa altaan reunalle kello kädessä ja vaatteet päällä menemättä itse altaaseen ollenkaan. Kellottelin siis jonkin verran kaverille treenejä, ja opin kuinka haastavaa ninkin yksinkertaiselta kuulostava tehtävä on. Vaatii hurjaa keskittymistä muistaa ottaa kaikki toivotut väliajat ja pysyä laskuissa millon uimari tulee maaliin. Ei jäänyt yhteen kertaan ne kerrat kun jäin hölöttämään naapuriradan uimarin kanssa ja huomasin että oho tuolla se jo menee enkä ottanut sitä väliaikaa. Sitten pitäisi vielä ehtiä kirjoittaa ne ajat muistiin, kannustaa uimaria ja mielellään katsoa myös lähdöt. Onneksi uimari oli itse kokenut koutsi ja katsoi itse lähtönsä, siihen en olisi millään pystynyt ainakaan alkeellisella kännykkä-ajanotolla. Rispektini uintivalmentajia kohtaan nousi näiden kokemusten kautta ihan uudelle tasolle. Itselläni oli sentään vain yksi uimari kellotettavana eikä mitään ryhmää jossa kaikille pitää saada ajat. Oli silti kivaa kun uimari kiitti kauniisti jokaisen kerran jälkeen ja sanoi ettei millään olisi saanut itsestään samalla lailla irti yksin. Kyllä se apu altaan reunalla vaan auttaisi omissakin treeneissä aikalailla.

Homma hallussa.

Toinen valmentajakokemus oli kun vedettiin ratsastusseuralle 5-ottelukokeilu. Omista alkuajoista alkaa olla jo sen verran aikaa, että oli kerrassaan ihastuttavaa huomata kuinka hauskaa kokeilijoilla oli. Miekkailuvarusteiden pukeminen sai jo porukan hihttämään hallitsemattomasti, ja vapaamiekkailua sävyttivät äänekkäät naurunpurskahdukset. Tuli mieleen että miksei meillä enää ole noin hauskaa treeneissä?! Onhan meillä toki kivaa, mutta enää ei osata arvostaa miekkailuvarusteiden hauskuutta tai innostua ihan jokaisesta pistosta. Hyvä herätys siihen että muistaisi pitää sen ilon mukana tekemisessä.

Oi niitä aikoja