Kaikilla on huonoja päiviä

Tapasin tässä taannoin vanhoja opiskelukavereita, joita tulee nähtyä ihan liian harvoin.  Näiden ihmisten kanssa tuli joskus vietetty paljon aikaa, mutta nykyään seurataan kai toistemme elämää lähinnä somen kautta. Small talkin lomassa pari mimmiä sitten totesi, että Saskian elämä on sellaista jollaiseksi kuvittelen oman elämäni sitten kun se on täydellistä.

Lemppari salipaita.

Onneksi en jäänyt tilanteessa ihan niin sanattomaksi kuin näin jälkikäteen voisi kuvitella, vaan totesin että hei eihän se ole mitään todellista! Ihanaa että joku ajattelee noin, mutta itse yritän ainakin pitää mielessä sellaista medialukutaitoa, että muistutan itseäni niistä realiteetetista joita ei somemaailmassa tuoda esiin. Kenenkään elämä ei ole täydellistä ja kaikilla on huonoja päiviä! Lisäksi kaikkihan valitsee mitä siellä somessa julkaisee, ja useimmilla se julkaisukynnyksen ylittävä sisältö on sitä viikon parasta antia. Siihen väliin mahtuu paljon muutakin.

Paska viikko, vielä paskempi päivä ja kaunis auringonlasku viime talvena

Itse kuulun myös niihin jotka arvostavat sitä kun joku uskaltaa tuoda ilmi niitä huonompiakin hetkiä, koska vertaistuki on yllättävän arvokasta. On tosi inhimillistä että tuntuu lohduttavalta että jostain muustakin tyypistä tuntuu tältä, jos itsellä on synkkä hetki. Itse kuitenkin tykkään myös inspiroitua niistä muiden täydellisistä hetkiä, kunhan muistaa olla lannistumatta niistä. Kaikilla on se oma juttu jossa ne on ihan ylivertaisia, joku jaksaa treenata vähän keskivertoa enemmän kun taas joku toinen saattaa pitää kunnialla kahta kakaraa hengissä ja täysjärkisinä, ja kolmas vetää ammattitaidolla aamuvuoroja duunissa. Olkaa hei ylpeitä niistä omista jutuista älkääkä takertuko siihen mitä muut tekee paremmin!

Rekvisiittana lainakoira

Ei enää Kohti Rioa

Rio oli ja meni, ilman meikäläistä. Lienee aika tehdä jonkilainen tilannekatsaus ja miettiä avoimesti blogin tulevaisuutta. Vaikka tässä on neljä vuotta hehkutettu Kohti Rioa meiningillä, niin ei kyllä harmita. Enemmän harmittaa niiden kavereiden puolesta, joilla ihan aidosti oli edellytykset päästä kisoihin ja sitten homma kaatui erinäisiin vastoinkäymisiin viime keväänä. Tarkoitus on olla näille hyvä treenikaveri ja pitää hurjasti peukkuja kohti Tokion olympialaisia 2020.

Olisiko Kohti Tokiota sitten sopiva uusi nimi blogille? Njaah, tuskin. Tuntuu vähän yliampuvalta. Never say never, mutta ihan realistisesti uskon sen olevan omalla kohdallani liioittelua. Ehkä simppeli Saskian 5-ottelublogi olisi osuva.

Mitä sitten jäi käteen neljän vuoden projektista? Ensinnäkin opin, että vaikka hesari tai kukalie väittääkin että Nykyaikainen 5-ottelu on helpoin laji päästä olympialaisiin Suomesta, sinne ei niin vain marssita. Oma kroppani ei selvästikään kestä sitä treeniä, mitä huipputasolle pääsy edellyttäisi, varsinkin kun ei voi olla täysipäiväinen urheilija. Ikä, elämäntilanne ja muut faktorit tulevat vastaan. Lisäksi olen oppinut urheilusta ja urheilemisesta ihan tajuttoman paljon. Juuri siitä, että huippu-urheilija elää 24/7 sen urheilun ehdoilla ja tekee ihan kaikki elämänvalinnat sen ehdoilla, alkaen siitä valvooko edes viikonloppuna edes puoleenyöhön. Ja on silti inhimmillinen ihminen, joka saattaa treeniviikon päätteeksi tunnustaa olevansa ihan loppu, vaikka olet luullut että se pystyy ihan mihin vaan.

Kuitenkin se tärkein asia, joka käteen jäi on koko joukko ihania ystäviä, joista en aio luopua mistään hinnasta. 5-ottelukavereiden kanssa ollaan läpieletty erinäiset sairastelukierteet, laatta lentää-treenit, ennätystehtailut, metsään menneet kisat ja niin paljon muuta. Vaikka yhteiselo on keskittynyt urheiluun, on tuossa aika paljon pohjaa ystävyyssuhteille myös urheilun ulkopuolella. Toivottavasti nämä ihmiset pysyvät elämässäni aina.

Sen verran moni on kuitenkin sanonut ihan päin naamaa että toivoo minun jatkavan blogia, että sen ehdottomasti teen. Päivitystahti saattaa olla vähän verkkainen, mutta jotain tulen ehdottomasti tänne raapustelemaan. Eiköhän uusi nimikin tästä pikkuhiljaa selkiydy. Kuulemisiin!

Mykoplasma on kiva kaveri

Se tunne, kun seitsemättätoista kertaa olet luullut olevasi vihdoin terve, ja heräät tuohon alla olevassa kuvassa esiintyvään oloon. Ei pysty.

Tukholman kisan jälkeen sairastuin perinteiseen ja perusteelliseen talviflunssaan, josta optimistisesti kuvittelin toipuvani piankin. Kun sitten alkoi uhkaavasti näyttää siltä, ettei flunssa niin vain häivykään, päätin kerrankin tehdä peliliikkeen ja painella kunnolliselle lääkärille ennen kuin sairastelu on venynyt viikkojen mittaiseksi, josko sitä saisi jotenkin kuriin ja lyhennettyä. Otettiin vino pino testejä, joissa ei käynyt ilmi mitään. Sainkin vinon pinon nappeja helpottamaan tukkoisuutta ja oloa, ja taas oli optimismi huipussaan. Valitettavasti se vanha kunnon väsymys ja kuumeilu ei ottanut asettuakseen. Pari viikkoa sitten sain vihdoin diagnoosin, jota olin vähän odottanutkin: vanha kunnon mykoplasma.

Toisaalta kiva saada selville mikä oikein on vikana, toisaalta tietysti ottaa päähän että onko pakko saada se tauti jolla on hankalan maine. Lääkäri varoitteli että toipuminen saattaa kestää kauankin ja treenin kanssa pitää ottaa rauhassa. Ja siltä on kyllä tuntunutkin: muutaman päivän levon jälkeen tuntuu hyvältä ja kaikki voi olla ihan hyvin muutaman päivän ajan kevyellä liikunnalla, ja yhtäkkiä väsymys ja huono olo palaavat. Edessä on siis superkevyttä pk-treeniä (jos sitä nyt juurikaan treeniksi voi sanoa) aika pitkään. Pidetään peukkuja että hevoskuuri antibiootteja on purrut. Se tässä on hauskaa että jostain luin että kyseessä on erityisesti nuoria urheilijoita kiusaava tauti. Taidan olla siis sekä nuori että urheilija!

What can i do today?

Viime viikonlopun kisan jälkeen palautuminen ei selkeästi mennyt ihan putkeen, koska maanantaiaamuna heräsin aika flunssaiseen oloon. Työmatka Vaasaan ei varsinaisesti auttanut asiaa vaikka jätinkin suosiolla treenit väliin, ja olo muuttui yhä kurjemmaksi viikon kuluessa, eikä näin sunnuntainakaan yön raivokkaan yskimisen jälkeen (sori naapurit) ole vielä hurraamista.

Jokin aika sitten näin kuitenkin Instagramin inspiroivassa maailmassa mahtavan lauseen: "What can I do today?" Asialla taisi olla selkäleikkaukseen joutunut kiekonheittäjä Sanna Kämäräinen, joka valaisi kuntoutukseensa liittyvää motivointia: mitä voin tehdä tänään joka vie minua lähemmäksi tavoitteitani?

Kotona aseen kanssa heiluessa pitää vaan muistaa sulkea verhot, ettei epähuomiossa pelottele naapureita.

Tämä lause on jäänyt vahvasti mieleeni ja hoen sitä itselleni erityisesti niinä päivinä kun joudun syystä tai toisesta ottamaan kevyemmin. "Mikä on parasta jota voin tehdä kehoni ja kehitykseni eteen tänään?". Jos on tosi kipeä, se kaikista paras mitä voi tehdä on ehkä seitsemät päikkärit, paljon teetä ja huonoja Netflix-leffoja. Jos on vähän vähemmän kipeä, voi vaikka nostella asetta ja yrittää kehittää liikkuvuutta. Jos on tosi terve, voi vetää tosi kovat treenit. Sama pätee olosuhteisiin: jos vaikka treenipaikat on kiinni, voi aina lähteä vaikka juoksemaan. Tai jos on niin liukasta ettei voi juosta, voi mennä uimaan tai vaikka tehdä kovan vatsatreenin olkkarissa. Kaikki on omasta luovuudesta ja motivaatiosta kiinni.

Palaan nenäkannun ja teemukin seuraan, kyllä tämä tästä!

Lomalla viimeinkin

Treenilomaa on nyt kohta kolme viikkoa takana. Kirjoitin heti ensimmäisellä viikolla siitä blogitekstin, mutta se toteutti itseään lähes liian hyvin ja jäi siinä vaiheessa julkaisematta:

Treeniloma, ylimenokausi! Vihdoin se on täällä.

Ihmiselle, joka on tottunut aika kiireiseen ja fyysisesti aktiiviseen elämään, tulee aika shokkina kun yhtäkkiä onkin ylimääräistä aikaa ja energiaa. Niinpä lähes ensi töikseni tein itselleni ennennäkemättömän listan hoitamattomista asioista, joihin tarttua nyt kun kerta on aikaa. Vie saappaat suutariin, kuuraa kämppä katosta lattiaan, tilaa piilareita ja sitä rataa.

Tuli myös tehtyä aikalailla töitä. Tässä vessaselfie pönötyskeikalta. Selkeästi pukeudun joskus muuhunkin kuin jumppatrikoisiin.

Toivottavasti saan listan hoidettua ja pääsen myös vähän rennompaan mielentilaan. Kuten aiemmin mainitsin, niin treenilomalla voi vähän tavallista enemmän antaa perille tavallisen elämän houkutuksille. Voi vaikka katsoa Siltaa suoraan telkkarista vaikka se tuleekin niin myöhään ja on sen verran pelottava ettei saa heti unta sen jälkeen! Ja vaikka mennä tanssimaan kavereiden kanssa! Tai uhrata kokonaisen illan ystävän tapaamiseen!

Tärähtänyt junaselfie duunimatkalta Turkuun.

Haaste olisi olla vähän aikaa ajattelematta 5-ottelua ja keskittyä niihin elämän muihin osa-alueisiin. Olen yrittänyt puida mielessäni viime kauden valmiiksi ja punoa ensi kauden suunnitelmat, jotta voisi pari viikkoa vain chillailla. Ihan kokonaan en voi lajia unohtaa koska teen sitä myös työkseni, mutta jos onnistuisi edes omien treenien ajattelusta päästämään irti vähäksi aikaa. Tekisi varmasti päälle hyvää. Näin ollen saattaa olla että blogissakin on vähän hiljaista vähän aikaa. See ya!

Siisti ja puhdas koti.

Todo-lista alkaa olla aika hyvällä mallilla, koti ei ole ikinä ollut näin puhdas ja monta muutakin roikkumaan jäänyttä pikkujuttua saanut hoidettua pois alta, jotta voisi sitten taas laittaa energioita niihin oleellisiin asioihin. Muuten olen kyllä kokenut ennenäkemättömän taantuman elintavoissa, kun olen kokeillut sellaista tavallisen sohvaperunan elämää. Olen loman ajaksi hylännyt kaikki hyvän ruokailun periaatteet, juonut liikaa kahvia, sekoittanut vuorokausirytmini ja viettänyt ennenäkemättömän paljon aikaa sohvalla. Kaikkea sitä mitä normaalisti ei voi itselleen sallia, jos meinaa että treenistä tulisi mitään. Ja voin muuten kertoa että olen ollut huomattavasti tavallista väsyneempi näillä elintavoilla kuin niillä omilla paremmilla. Go figure.

Horse Showssa ihailemassa huippuheppoja. Kuvassa keskellä Cornet d'Amour, 2014 MaailmanCup-finaalin voittaja.

Olikin jo ennen lomaa tiedossa, että tällä kertaa se on enemmän pää kuin kroppa joka tarvitsee lomaa. Ei ollut kropassa ihan sellaista totaaliväsymystä kuin viime vuonna, mikä onkin edesauttanut siinä että on onnistunut olemaan melko aikaansaava loman ajan. Päälle on kuitenkin tehnyt tosi hyvää saada tehdä ihan muita asioita. Kävin esimerkiksi moottoripyöräilemässä pikkuveljen kanssa! Ja opin, että skumppa maistuu paremmalta vienossa hevosenkakan hajussa (Horse Showssa) kuin teatterissa (Mamma Mia!).

Olen tuo pienempi. En saanut ajaa.

Nyt alkaa pikkuhiljaa olla sen aika, että saa taas kääntää ajatuksia kohti treenikautta. Maanantaina suuntaan kohti aurinkoisempia maisemia, kun koittaa perheloma Madeiralla. Siellä yritän jo löytää alle jotain lenkkipolkuja ja kuntosalia, jotta pääsisi pehmeällä laskulla takaisin treenin makuun. Täältä tullaan taas!

I have strongly mixed feelings

Kausi ohi. Tyhjä olo. Mitäköhän siitä sanoisi. Aika ristiriitaiset fiilikset, niin kuin otsikko kertoo.

Aloitetaan itsestäänselvyyksistä. Aika vaikea kausi takana. Ihan liikaa sairaspäiviä, mikä ei voinut olla heijastumatta tuloksiin. Se konkreettisin mittari eli uintiennätys ei parantunut lainkaan. Arvatkaa ottaako päähän. Jopa siinä määrin että välillä tulee mietittyä onko tässä mitään järkeä takoa päätä seinään. Mutta sitten, onko missään mitään järkeä?! :D

Kisat menivät vähän ailahdellen, eikä tulostaso ollut ihan sitä mitä olisin toivonut, varsinkaan näissä syksyn kisoissa. Kuitenkin, kun oikein etsin niitä positiivisia, niin olen aika iloinen että se kauden paras kisa oli se kovatasoisin (Drzonkow). Ja kyllähän siellä ainakin melkein tuli uusi uintiennätys, jos ottaa huomioon pitkän ja lyhyen radan eron. Pakko on silti uskoa että tällä kaudella tehdyt treenit tuovat pohjaa tulevaan. Ja hei, ennen kaikkea urheilu on ihan sairaan kivaa.

Kauden huippuhetki oli ilman muuta Puolan leiri kesällä. Peloista huolimatta onnistuin pysymään terveenä ja treenaamaan täysillä, mikä oli supersiistiä. Tästä opinkin sen, että kroppani kestää kyllä aika kovaa treeniä, ja syynä ylirasitustiloihini/sairasteluihin on enemmänkin se elämän kokonaisrasitus. Kun pelkästään urheili, söi ja nukkui ja vielä jonkun muun tekemän aikatulun mukaan niin että itse saattoi vain suorittaa, homma pysyi ihan hyvin kasassa. Kun siihen yhtälöön sitten yhdistetään duuneja, ruoanlaittoa, velvollisuuksia läheisiä kohtaan ja erinäisiä houkutuksia tavallisen elämän saralla, on haaste paljon suurempi.

Seuraavaan kauteen siirryttäessä on siis suurimpana haasteena se kokonaisuuden hallitseminen. Erinäisiä keinoja siihen puidaan nyt ylimenokaudella, jotta sitten peruskuntokauden alkaessa voisi mahdollisimman paljon keskittyä siihen tekemiseen eikä kaikkien palasten hallitsemiseen. Ensi kaudelle olisi toiveena suunnitella kausi niin, että se ehkä loppuisi vähän aiemmin, jotta välttyisi näiltä syksyn haasteilta, kun muu elämä yrittää vallata liikaa aikaa urheilulta.

Mutta nyt nautin treenilomasta, annan itseni antaa periksi niille houkutuksille (katsoa telkkaria vielä kymmenen jälkeen, hurjaa!), keskittyä elämän muihin osa-alueisiin, ajatella kaikkea muuta kuin 5-ottelua jotta voin sitten palata superpalautuneena ja motivoituneena ensi kauteen!

ps. Loppukevennys: Kauden biisiksi on muodostunut Madafakin Darra. Siitä yksinkertaisesta syystä että vaikka biisin on kuullut vain muutaman hassun kerran, se on niin älyttömän tarttuva että suuri osa kesän juoksutreeneistä meni niin että päässä soi "Ei ikinä, ei ikinä enää" :D

Huonoin kehittyy eniten - taas vähän treenifilosofiaa

Sunnuntain uintitreeneissä oli vähän ruuhkaa, ja pulahdin tyytyväisenä hitaammalle radalle ajatellen että tulee vähän iisimpi treeni tänään. En ehtinyt kauankaan siinä polskia, ennen kuin valmentaja käski minun vaihtaa nopeammalle radalle, ja lopputreeni menikin sitten siinä että yritin pysyä nopeampien perässä. Vaikka aluksi vähän puuskututti, olin loppupeleissä erittäin tyytyväinen asiaan: kehityin varmasti enemmän radalla, jolla olin hitain, kuin radalla, jolla olisin ollut nopeimpien joukossa.

Montaa ihmistä tuntuu ahdistavan se, että joutuu treenaamaan itseään etevämpien kanssa. Itse olen väistämättä useasti joutunut siihen tilanteeseen, mutta itse näen sen ainoastaan positiivisena: pääsen treenaamaan noiden taitavien kanssa! Omalla kohdallani uintitreenit toimivat tästä oivana esimerkkinä. Hitaammalla radalla olen yleensä nopeimpien joukossa, mikä tarkoittaa sitä että saan pisimmät tauot ja helpoimman treenin siitä porukasta. Nopeammalla radalla joudun koko ajan vähän tsemppaamaan, mikä on huomattavasti kehittävämpää kuin vain kruisailla treenin läpi.

Kuva Kalle Nuuja

En muista missä olen väitteen "huonoin kehittyy eniten" ensimmäistä kertaa kuullut, mutta allekirjoitan sen täysin. Paitsi että joutuu vähän tsemppaamaan pysyäkseen muiden tahdissa, pääsee seuraamaan lähietäisyydeltä kuinka taitavammat tekevät asioita. Itse ainakin peesailen häikäilemättömästi kokeneempien vinkkejä urheilijaelämästä, eikä se ole tuntunut ketään haittaavan vaan auliisti jakelevat tietojaan. Meillä on muutenkin treeniporukassa hyvä tiedon jakamisen meininki, jossa kaikki neuvovat kaikkia omien tietojen ja kokemusten pohjalta.

Usein puhutaan myös siitä, että pitää ympäröidä itsensä ihmisillä, jotka tukevat tavoitteitasi ja ovat sinulle hyväksi. Mielestäni se liittyy tähän selkeästi. Jos vietät aikaa ja treenaat huippu-urheilijoiden kanssa, omaksut automaattisesti toimintatapoja ja mindsettejä joita huiput käyttävät, huomaat mitkä varusteet ovat toimivimpia, opit miten suunnitella kautta/viikkoa/päivää jne. Seura tekee kaltaisekseen.

Suosittelen siis kaikille hakeutumaan niiden omien idoleiden seuraan ja surutta matkimaan niitä. Se päivä kun yhtäkkiä et vain pysy perässä vaan menetkin ohi on varmasti palkitseva, ja saapuu varmasti nopeammin kuin jos olisit vain pysytellyt mukavuusalueella!

20 vuotta heppatyttönä

Kuluvalla viikolla törmäsin facebookissa vanhan ratsastuksenopettajani päivitykseen 20v hääpäivästä. Yhtäkkiä muistin kuinka alkeiskurssillani yhden kerran meillä oli sijainen, koska oma ope oli menossa naimisiin. Se tarkoittaa sitä että alkeiskurssistani on tänä syksynä kulunut 20 vuotta!

Tuo alkeiskurssi käytiin Soukassa Lounaisrannikon ratsastuskoulussa Espoossa. Siskoni oli jo aiemmin aloittanut ratsastuksen siellä, ja muistan kuinka pikku-Saskia niin intohimoisesti halusi päästä ponin selkään että kun koulussa oli tehtävänä kirjoittaa rukous (jepp, 90-luvun alussa ainakin vielä harrastettiin tällaista ekalla luokalla), rukoilin hartaasti jumalalta, että siskoni ratsastuskoulussa alkaisi alkeiskurssi jossa olisi tilaa minulle. Onneksi ei mennyt kovin kauaa ennen kuin toiveeni toteutui, ja pääsin kurssille. Ensimmäisen kerran kun päästiin ponin selkään ratsunani oli 125cm korkea Roope, ja olin niin pieni ja kömpelö että minut piti puntata selkään :D Ensimmäisen kerran putosin jo kolmannella kerralla toiselta kimoruuna Oliverilta, kun ope pisti meidät ravaamaan ilman jalustimia, jotta oppisimme tasapainoa ja liikkeen aistimista alusta alkaen. Nykyään niin ei varmaan edes saisi tehdä, koska herrajumala eihän lapset saa tippua ponin selästä, sehän olisi vaarallista! Itse olin jo tuossa vaiheessa oppinut, että kukaan ei ole hyvä ratsastaja ennen kuin on tippunut 100 kertaa.

Muutaman vuoden viikottaisten tuntien, kesäleirien ja alkeishyppäreiden jälkeen pääsin siihen pisteeseen että pääsin valmentajan ensimmäiselle estetunnille. Onnekseni minulla oli kiva ja helppo poni, mutta muistan selkeästi kuinka ainut asia josta sain sillä hyppärillä kehuja oli se että minulla oli kirkkaanpunainen raippa, jotta valmentaja näki milloin se oli väärässä asennossa, eli käteni olivat väärin. Ja niistä hyppäreistä puheenollen, vanhempieni periaate oli että viikottainen tunti kyllä maksettiin, mutta kaikki ylimääräiset jutut piti rahoittaa itse. Olen siis maksanut elämäni jokaikisen estetunnin itse. En tainnut olla paljoa päälle 140cm pitkä kun jo vietin viikonloput lappaen paskaa rahoittaakseni valmennustunnit. Sanomattakin selvää että omaa hevosta en ikinä saanut. Voi kuinka nyt toivon että joku olisi silloin kertonut minulle Nykyaikaisesta 5-ottelusta, jossa voisin päästä olympialaisiin ratsastamaan ilman omaa hevosta!

Kilpaura aloitettiin 60cm clear round-luokassa. Ensimmäisissä kotitallin ulkopuolisissa kisoissa Notte-poni pukitti minut alas verryttelyssä kaksi kertaa, mutta vihaisena kuin ampiainen sain sen vietyä radan jotenkin läpi. Ponivuosien huippuhetket olivat Ypäjän ponimeeting ja Tuntiratsastajien Mestaruuskisat. Junnuvuosina sitten hevoset alla vaihtuivat sen verran tiiviisti, etten ihan vastaaviin kokemuksiin päässyt.

Lukiossa sitten tutustuin tässäkin blogissa esiintyneeseen ystävääni Jessicaan, joka oli oikeasta hevosperheestä. Lukion toisen vuoden jälkeen vietin kesää Jessican kanssa Irlannissa heppaillen estetallilla, minkä seurauksena lähdin sitten sinne viettämään välivuotta lukion jälkeen. Tuona vuonna opin toimimaan hevosten kanssa ammattimaisesti ja ratsastukseni kehittyi mielettömästi. Opiskelun alkuaikoina sitten harrastelin ratsastusta taas Soukassa, en mitenkään kovin järjestelmällisesti tai pitkäjänteisesti. Keväällä 2008 paukautin Floridaan tutustumaan sikäläiseen heppameininkiin, ja olin töissä Kent Farringtonille, joka nykyään keikkuu FEI-rankingin top kympissä. Taas karttui oppia mukaan rutkasti. Miljoonahevosten jälkeen normipollet eivät oikein tuntuneet miltään, ja ensimmäistä kertaa elämässäni mietin josko nämä heppailut olisi nyt nähty. En käynyt hevosen selässä viiteen kuukauteen. Kesällä Tahkolla kuitenkin innostuin käymään siskon kanssa maastoretkellä, ja se tunne kun pääsi hevosen selkään oli ihmeellinen. Kuin olisi päässyt kotiin. Siinä hetkessä tajusin että tavalla tai toisella nämä heppahommat kyllä kuuluvat elämääni nyt ja aina.

Niinpä sinä syksynä tartuin toimeen ja aloin etsiä itselleni hevosta jolla pääsisin hyppäämään. Kävi onnellisesti kun löysin Staceyn, jonka omistaja lähti vuodeksi reissaamaan, ja sain pitää tammaa kuin omaani koko vuoden. Hevostalli.netistä kuulee kaikenlaisia kauhutarinoita, mutta selkeästi sieltä löytyy myös hyviä tarinoita! Stacey-vuoden jälkeen huvitti taas lähteä heppailemaan kunnolla, joten järjestin itselleni paikan Hollantiin este- ja myyntitallille. Olin siellä kesän, tulin syksyksi kotiin tekemään kandidaatintutkintoni valmiiksi ja lähdin takaisin. Tein ja opin paljon reissaamalla ympäri Eurooppaa kisahevosten kanssa, mutta sen vuoden suurin anti oli kyllä heppatytön unelmista luopuminen. Siihen asti olin ehkä elätellyt jonkinlaisia toiveita siitä että joskus voisi vaikka pitää hevosia itse, mutta sinä syksynä päätin, etten varmasti herää loppuelämäni jokaisena sunnuntaina ennen seitsemää ruokkimaan hevosia ja lappamaan paskaa. En ala. Vannoin myös etten enää lähde minnekään hevosenhoitajaksi, lupaus josta toisinaan pitää itseään muistuttaa.

Tuon vuoden jälkeen ratsastelin tuttujen hevosia, kunnes 5-ottelu astui elämääni. Essi siirsi minut saman tien ratsastamaan 5-ottelumaajoukkueen kanssa, ja siitä lähtien perjantain hobittitunnit ovat olleet aika olennainen osa viikkoa. Pikkuhiljaa olen onnistunut muuttamaan omaa asennettani enemmän 5-otteluratsastukseen kuin ammattimaiseen hevosen kehittämiseen soveltuvaksi, kertaluontoisempaan tylliin. Tosin edelleen näen tallilla punaista jos näen epäammattimaista hevosen käsittelyä, ja saan osakseni tuomitsemista jos itse tuomitsen muita siitä ettei joku vaikkapa tiedä bootsien käyttötarkoitusta. Pitäisi kai olla ymmärtäväisempi ettei kaikilla ole ihan samaa kokemusta kuin minulla.

Kuitenkin, yksi punainen lanka joka on leimannut koko heppauraani on turvallisuuskeskeisyys. Mitä ammattimaisemmin heppahommia on tehnyt, sitä enemmän koko ympäristö keskittyy turvallisuuteen. Ja sen turvallisuuden perustana on sääntöjen lisäksi hevosten kanssa vietetty aika, joka kehittää sitä vaistoa ja tunnetta joiden avulla 600kg meetwurstipötkylää voi käsitellä niin että molemmilla on turvallinen olo. Aina harmittaa jo ihan hevosen puolesta, jos hevonen joka minun kanssani seisoo kuin kynttilä jalkoja harjatessa, selkään noustessa ja takkia riisuessa jollain muulla pyörii kuin väkkärä samassa tilanteessa. Itselleni viime vuosien suurin oppi on tainnut olla se, että niin siistiä kuin esteratsastus onkin, hevoset ovat yleensä myös mainioita tyyppejä joiden kanssa on ihanaa viettää aikaa. Hevonen on aina tässä ja nyt ja antaa palautetta sen mukaan, mitä sinä olet tässä ja nyt, ei sen mukaan mitä pitäisi tehdä tai olla. Jokin niiden lämpimässä ja suuressa olemuksessa vaan tekee hyvää. Yksi lempisanonnoistani onkin Churchillin aikoinaan lausuma "Hevosen ulkomuodossa on jotain, mikä on hyväksi ihmisen sisikunnalle". Myöskään hevosen selässä ei voi ajatella työkiireitä tai mitään muutakaan, vaan keskittyminen on 110% siinä hetkessä. Lempihetkeni tallissa on aina ollut se kun päivän työt on tehty ja olet illalla tuokkinut hevoset, ja talli täyttyy heinän rouskutuksen äänistä. Pitäisi varmaan nauhoittaa sitä niin että voisi kotona nukahtaa siihen ääneen, niin rauhoittavaa se on.

Tässä oli nyt sitten vähän muisteloja matkan varrelta aikalailla tiivistetyssä muodossa. Paljon jäi pois ja monesta jutusta riittäisi kerrottavaa mielin määrin. Jos haluat lukea lisää heppailutaustastani, kannattaa lukea viime kvään Hevoshaaste-teksti ja selailla vanhan blogini alkuaikoja Hollannin vuodelta.

Heppatyttö 4-ever!

#fitnesspäiväkirjat vs. #urheilupäiväkirjat

Yksi loppukevään tv-ilmiöistä on ollut Fitnesspäiväkirjat. Oletteko katsoneet? Itselläni telkkari on jäänyt auki silloin tällöin ainakin vähäksi aikaa jaksoa, ja viime aikoina olen jopa alkanut vähän kiinnostua sarjasta.

Ensinnäkin on kiva että telkkarista tulee jotain hyvinvointiin liittyvää realityä, eikä pelkkää BB/Temptation Island-tyyppistä sekoilua. Ehkä taas joku innostuu pitämään itsestää parempaa huolta näiden mimmien innoittamina! Toiseksi, tytöt ovat osoittautuneet joitain vatsanzoomailuepisodeja lukuun ottamatta yllättävän selväjärkisiksi. Hommaa tehdään hyvinvointi edellä ja inhimillisesti, vaikka tavoitteet korkealla ovatkin.

Kuva mtv.fi

Ne korkeat tavoitteet aiheuttavat kuitenkin itselleni päänvaivaa. Itselleni tuntuu tosi vieraalta ajatus siitä, että kisaillaan ulkonäöllä, siitä kenen kroppa näyttää parhaalta. Varmasti siinä on tiettyjä parallellejä suorituskykyyn enkä lähtisi haastamaan ketään fitnessmimmiä kyykkäämisessä tai kädenväännössäkään, mutta se suorituskyky on täysin toisarvoista, sitä ei mitata millään tavalla, kunhan kroppa on urheilullisen näköinen. Varmasti ne lavaposeeraukset on tosi vaikeita ja tilanne stressaava, mutta silti tulee vähän sellainen olo kuin Usain Bolt kisaisi siinä kuka osaa asettautua lähtötelineisiinsä sulokkaimmin tai Kimi Räikkösen voiton ratkaisisi se kellä on kiiltävin auto.

Itselleni se suorituskyky on tuhat kertaa mielenkiintoisempaa. Kuka väittää siitä kuinka kuuma joku tennistähti on jos se voittaa kaikki vastustajansa? Ihan sama minkälaiset lihakset tai rasvaprosentti pikajuoksijalla on jos se juoksee kovempaa kuin muut?! Vaikka kuinka olisi kiva näyttää erinomaiselta, en ikinä jaksaisi raahata itseäni salille treenaamaan tavoitteenani se, että takalistoni näyttää hyvältä. Miljoonasti mielekkäämpää on raahautua salille tekemään niitä samoja liikkeitä, jotta jaksaisin juosta kovempaa.

Pari vuotta sitten tuli telkkarista joku Ylen minisarja jossa seurattiin kolmen suomalaisen huippu-urheilijan elämää. Miksei tätä tehty enempää? Oli noin tuhat kertaa mielenkiintoisempaa seurata miten huippu-urheilijat ylläpitävät ja parantavat suoritukykyään reissun päällä, kuin kuinka fitnessmimmit saavat otettua täydellisiä kuvia talviauringossa.

Tärkeintä kai kuitenkin loppupeleissä on se, että jokainen löytää itsestään sen jutun jolla saa itsensä raahattua sohvalta ylös, oli se sitten hyvinmuodostuneet pakaralihakset tai tehokkaat miekkailusyöksyt (edellinen on muuten myös seurausta jälkimmäisestä, uskokaa huviksenne). Tärkeintä on että liikkuu ja voi hyvin, ja kaikkien ei todellakaan tarvitse tehdä sitä fitnessmimmien tai minunkaan tasolla.

Ammunta vs. ampumajuoksu - kaksi eri lajia?

Viime aikoina olen huomannut yllättävän usein joutuvani selittelemään eri tahoille, kuinka ampumajuoksu eroaa lajina perinteisestä ammunnasta. Ajattelin siis avata tätä asiaa ja omaa ajattelutapaani siitä vähän laajemminkin.

Tunnustan heti kärkeen, että oma tietämykseni ammunnasta lajina on erittäin rajallista ja puutteellista, pahoittelut siitä. Se, minkä kuitenkin tiedän, on että pistooliammunnan lajeissa seistään paikallaan, mitään fyysistä lisärasitetta ei siis suorituksessa ole, ja suorituksesta mitataan tarkkuutta, ei aikaa. Ammunnassa on aikaa järjestellä vartalo optimaaliseen ampuma-asentoon, ja se on jopa välttämätöntä jos mielii osua optimaalisesti. Myös ajatukset ehtii keräillä rauhassa tarvittaessa, kun kello ei tikitä joka ikistä sekuntia. Toki näissäkin on jonkilainen aikarajoitus, mutta tarkoitus ei ole ampua mahdollisimman nopeasti vaan mahdollisimman tarkasti: kasi ei riitä, vasta kymppiin ollaan tyytyväisiä. Myöskin kun ammunta on se ainut suorite, voi suoritukseen valmistautua jo päivän aikana rauhallisella mielentilalla, kun ei tarvitse samalla valmistautua juoksemaan mahdollisimman kovaa.

Tässä näkyy hyvin vähän erilaisia variaatioita ampuma-asennosta.

Ampumajuoksussa taas aika on avainsana. Ensinnäkin kaikkien paitsi ensimmäisen ammunnan alla on 800m kisavauhtista juoksua, eli syke on n. 190. Tämä tarkoittaa jo sitä, että pitää hallita kroppaa ja hengitystä ihan eri olosuhteissa kuin tavallisilla sykkeillä ampuessa. Toiseksi myös ammunta pyritään suorittamaan mahdollisimman nopeasti. Ampumapaikalle saapuessa otetaan toki hyvä ampuma-asento, mutta sitä ei jäädä asettelemaan täydelliseksi, koska se veisi aikaa. Ajatukset pitää myös pystyä kasaamaan juoksun taktisesta ja itseään piiskaavasta moodista rauhalliseen ja keskittyneeseen ammuntamoodiin kuin napin painalluksesta, tähänkään ei ole koko päivää aikaa. Ennen kaikkea ero on ampumataktiikassa: ampumajuoksun ammuntaosuus suoritetaan enemmän rytmillä kuin tähtäämällä. Jos sykkeet tapissa jää tähtäilemään liikaa, ase heiluu väistämättä, ja tällöin saa jo laukauksen ajoituksessa olla tajutonta tuuriakin jos meinaa mihinkään osua. Tavoite on että ampumasuoritus olisi täysin automatisoitu, jotta se näyttäisi siltä kuin kone kävisi ampumassa viisi samanlaista laukausta tauluun, ilmekään ei värähdä. Ampumajuoksussa ei myöskään tavoitella niitä täydellisiä osumia: taulu rekisteröi yli seiskan osumat osumiksi, joten niihin tyydytään, kympeistä ei niin väliä, vaikka ei niistä toki haittaakaan ole.

Nämä ovat ne perustavanlaatuiset erot ammunnan ja ampumajuoksun välillä. Näin ollen jos meinaa ampumajuoksussa menestyä, kannattaa harjoitella nimenomaan ampumajuoksua eikä pelkkää ammuntaa. Ei siitä varmasti haittaakaan ole, mutta mestariampujakaan ei välttämättä menesty ampumajuoksun olosuhteissa. Ampumajuoksun ammuntaosuus on myös äärettömän herkkä laji: kaikki se, mitä juoksukierroksen aikana ja kisapäivänä aiemmin on tapahtunut, saattavat vaikuttaa ampumasuoritukseen. Joka ikisessä maailmancup-kisassa näkee useita maailmanluokan urheilijoiden epäonnistumisia ampumapaikalla, usein siksi että asettaa itselleen liikaa paineita. Toki muuten aseissakin on eroja, laserase pitää vain vienoa piip-ääntä eikä potkaise lainkaan, mutta tämä olisi ihan toinen teksti.

Koska laji on vasta muutama vuosi sitten otettu käyttöön nykyaikaisessa 5-ottelussa, treenimetodit maailmalla ovat vasta kehittymässä ja saattavat vaihdella suurestikin. Faktaa on esim. se, että Suomessa ei ole yhtäkään CE-valmentajaa. Vaikka olisi kuinka hyvä ampumavalmentaja, en usko että pystyy ansiokkaasti samaistumaan urheilijan CE-kokemukseen ja näin valmentamaan siinä lajissa, jos ei ole sitä ikinä itse tehnyt tai siihen erityisesti perehtynyt.

Omasta mielestäni on toisinaan mielenkiintoista vetää jotain parallelleja ampumahiihtoon. Ampumahiihdossa ammuntasuoritus on mielestäni huomattavasti lähempänä tavallista ammuntaa kuin ampumajuoksussa. Koska laukauksia tosiaan on rajoitettu määrä, pyritään siinä paljon enemmän täydellisyyteen kuin CE:ssä. Hiihtäen kovakuntoinen urheilija pystyy myös laskemaan sykettä eri lailla kuin juoksussa, koska alla on liukuvat sukset, jotka vievät himmaillessakin eteenpäin. Juostessa pitäisi himmata tosi paljon saadakseen sykettä merkittävästi alas ennen ammuntaa, mikä kostautuisi kokonaisajassa. Ampumahiihtäjät käsittääkseni myös harjoittelevat jonkinlaista ampumajuoksua kesäaikaan, mutta siinäkin on luonnollisesti aseena kivääri, eli ihan eri juttu. Se, mikä kuitenkin on jännä, on miten Kaisa Mäkäräinen saa kaikkien sympatiat jos ammunta joskus menee metsään, mutta ainakin 5-ottelupiireissä tuntuu siltä että yksi huonompi ampumajuoksu nimenomaan ammunnan osalta saa kaiken kritiikin osakseen, enkä nyt puhu itsestäni. Näin herkässä lajissa on mahdotonta onnistua joka kerta.

Oma energinen itseni!

Valo tunnelin päässä alkaa tosissaan kirkastua! Viime viikko oli jo erinomainen treeniviikko. Maanantaina tsemppasin vielä kunnon treenipäivän (aamulla sali ja uinti, illalla CE ja miekkailu), vaikka edellispäivän maratonmiekkailu vähän painoikin jaloissa.

Sitten pidin poikkeuksellisesti vapaapäivän tiistaina! Normaalisti lauantai on vapaapäivä, mutta nyt pari viikkoa tulee miekkailtua lauantaisin, joten pitää vähän sovittaa ohjelmaa jotta saa sinne mahdutettua myös lepoa. Vapaapäivä keskellä viikkoa oli itse asiassa mainio veto, rikkoi kivasti viikkoa. Aamulla oli vähän rauhaton olo, tuntui hassulta olla tekemättä kauheasti kaikkea tiistaina, mutta tein sitten vähän asioita ja chillailin. Iltapäivällä olin ihan raato, mutta seuraavana aamuna heräsin jo taas energiavarastot täytettyinä. Vapaapäivät on vaan niin tärkeitä, keskiviikon energiaa pursuava olotila oli taas siitä hyvä muistutus.

Post-run selfie nr 1. Keskiviikkoiltana puruin energiaa ja oli pakko päästä juoksemaan.

Siitä viikko sitten jatkui aika normimeinigillä. Oli vaan ihan mahtavaa tuntea kuinka kunto koko ajan kasvaa ja olen vihdoinkin oma energinen itseni! Lauantaina vedettiin miekkailussa pieni kuukausikisa oman seuran tyyppien kanssa, ja miekkailin ihan tajuttoman huonosti, mistä tietysti olin tosi kimpaantunut itselleni. Murjotin vielä miekkailun jälkeisen uintitreeninkin ajan, toivottavasti en ihan pilannut kaverin treeniä...

Post-run selfie nr 2 sunnuntain lenkin jälkeen. Olenpas mustanpuhuva!

Sunnuntaina kävin ensin päivällä vähän pidemmän juoksulenkin. Arvoin ensin että jaksankohan vielä juosta sitä pidempää lenkkiä, kunnes päätin että on se vaan jaksettava, ja ihan hyvinhän se loppupeleissä meni. Ilahduttavaa! Sitten vedettin kuukausikisameininkiä myös uinnissa, eli uitiin vapaavalintaisia matkoja kisana. Itse olin ajatellut vetää vain 50m, yritän vielä pitää vähän kohtuutta treenien maksimitasoissa ettei tule terveyden kanssa takapakkia. Innostuin kuitenkin uimaan myös 100m. Molemmilla matkoilla fiilis oli itse asiassa superhyvä, kello ei vaan tykännyt. Mutta kohtuutonhahan se olisi ollut että olisi tapahtunut mitään kehitystä tämän talven aikana. Vähän harmittelin hitauttani ensin, kunnes älysin kuinka iloinen oikeastaan olenkaan siitä että fiilis oli niin hyvä. Ja ennen kaikkea siitä, että SAAN TREENATA! Ihminen on onnellinen kun se liikkuu, ja olen jokaikinen päivä kiitollinen siitä, että olen kunnossa ja saan tehdä sitä mistä tykkään! Miekkailumustelmat ja penikkakivut on toisarvoisia asioita kun kroppa on pääpiirteittäin kunnossa!

Hevoshaaste

Facebookissa on viime aikoina hevosihmisten keskuudessa kiertänyt hevoshaaste. Haasteessa ideana on viidessä päivässä kertoa viidestä elämänsä tärkeimmästä hevosesta ja haastaa samalla viisi kaveria tekemään sama. Tämä oli yllättävän kiva haaste, oli hauskaa kaivella mielen syövereitä ja muistella niitä itselleen tärkeitä nelijalkaisia. Niinpä ajattelin jakaa sen myös teille, tämä ehkä valottaa jonkin verran myös omaa ratsastushistoriaani. Varoitus megapitkästä tekstistä, eli jos heppajutut eivät kiinnosta niin jätä tämä teksti suosiolla väliin!

1/5
Johan se hevoshaaste osui omallekin kohdalle, kiitos vaan haastajille! Moni on tehnyt tämän kronologisessa järjestyksessä, mutta itse halusin aloittaa siitä kaikkein rakkaimmasta.

Ori VDL Dogan (ChinChin – Darco – Quidam de Rewel, s. 2003) tuli elämääni siinä vaiheessa (kesä 2010), kun jo tiesin että hevosia tulee ja menee, eikä niihin kannata sen suuremmin kiintyä. Eipä kuitenkaan mennyt kauaakaan kun tämä ihana mies sulatti sydämeni, ja loppu onkin sitten oikein ällösiirappista tarinaa kuin huonosta ponikirjasta ikään. Vuosi 2011 oltiin Doganin kanssa aina yhdessä, missä päin Eurooppaa ikinä oltiinkaan. Se murjotti jos jokapäiväiset pusuttelutuokiot jäivät väliin, nousi keskellä yötä nukkumasta jos kuuli ääneni, alkoi ontumaan aina kun olin lähdössä takaisin Suomeen ja oli paras ystäväni. Meistä tuli melkein konsepti jonka kaikki tiesi, ”Saskia and her big friend” tai Saskia ja sen pojat, jos mukaan laskettiin myös toinen ”mun oreista”, Michael Braun.

Onnekseni se oli aina sen verran pulska että se oli ikuisella laihdutus- ja kuntoilukuurilla, ja niinpä ratsastinkin sitä tosi paljon. Jos se oli paras hevonen joka pomollani Robertilla oli ikinä ollut, oli se myös paras hevonen jota itse olen ikinä ratsastanut. Vaikka se olikin hitaan näköinen, se oli salamannopea ja mielettömän esteälykäs, ja toi yleensä kisoista kasapäin rahaa ja ruusukkeita kotiin. Ponit olivat Doganin heikkous. Yksi riitaisa hetki meidän suhteessa oli kun ratsastin sen Italiassa kisojen välipäivänä, ja se nousi hirnuen pystyyn joka ikisen kerran kun se näki pienen ravurin juoksevan aluetta reunustavaa rataa. Lopulta oli pakko ratsastaa kuin vihainen saksalaismies ja pistää ori niin pieneen pakettiin käden ja jalan väliin ettei se enää päässyt siitä riehumaan, ja lopulta malttoi käyttäytyä.

Edelleen heikkoina hetkinä googlailen Doganin tuoreita kisatuloksia ja kuvia, ja ikävöin sitä ainakin viikoittain. Nykyään Dogan elää jenkeissä hulppeaa hevosenelämää amatööritytön ratsuna Candice Kingin tallissa, ja epäilemättä köyhdytti uuden omistajansa isäpappaa ainakin sen verran kuin moni pulittaa aika hulppeasta omakotitalosta pääkaupunkiseudulla.

2/5
Stacey oli minun onnellinen hevostalli.net-tarinani. Syksyllä 2008 olin päättänyt panostaa ratsastukseeni seuraavan vuoden aikana ja hankkia vuokrahevosen, jolla pääsisin hypäämään. Eräs tyttö oli silloin lähdössä vuodeksi ausseihin ja etsi pätevää tyyppiä pitämään tammastaan huolta sen aikaa, ja parin koeratsastuskerran jälkeen todettiin että tästä voisi tulla kaikille hyvä diili. Alussa tosin kuvittelin että liikuttaisin sitä pari kertaa viikossa, mutta loppupeleissä se oli käytännössä kuin oma melkein vuoden ajan, ja hyvä niin.

Staceylla oli maailman huonoin työmoraali, se pelkäsi kaikkea ja kielsi aina kun pystyi. Alussa sen säpsyily raivostutti, sileällä ei oikein synkannut ja hypätessä yhteisen sävelen löytyminen vei aika kauan. Vuoden loppua kohti meistä oli tullut hyvät kaverukset, hevosen ylälinja oli kehittynyt kivasti sitkeän sileätyöskentelyn ansiosta, hypätessäkin alkoi kulkea ja en enää edes huomannut sen säpsyilyä, ihan niin kuin Mia oli luvannut (en uskonut silloin alussa :D). Staceyn kanssa käytiin Eholla viikoittain hyppäämässä kunnolla, ja hyppäämiseen tuli rutkasti lisää varmuutta kun kotonakin pääsi treenaamaan puomeilla vaikka joka päivä. Ja oli kiva kisatakin kunnollisemmin, vaikka tulokset eivät olleetkaan kovin kummoisia.

Edelleen yksi ikimuistoisimmista ratsastusretkistäni on uudenvuodenaattona 2009-2010 vaihteessa, kun vein kaverit lentokentälle viideksi ja menin sitten siitä suoraan ratsastamaan Tuusulaan. Hevosella oli tosi hölmistynyt ilme kun pölähdin talliin klo 05.15 ja aloin laittaa satulaa selkään, mutta talvinen maastolenkki kuutamossa oli aika taianomainen.

Stacey myytiin harrastekäyttöön kun omistaja halusi itselleen nuoremman kisatykin. Niin ja ollaan edelleen kavereita ja käyn silloin tällöin nostalgisoimassa Tuusulassa liikuttamassa vanhaa Dolly-ponia ja nuoriherra Coblaa jos tarvii.

3/5
Aviator eli Avis oli aluksi minulle esteratsu ja loppupeleissä hyvä kaveri. Aluksi tehtävänanto sen omistajilta oli hypätä sillä, myöhemmin se sitten laajeni vähän ja siinä vaiheessa kun liikutus alkoi olla enimmäkseen maastoköpöttelyä ei enää oma aika ja kiinnostus riittänyt. Siskoni Anna käy vieläkin liikuttamassa sitä ja hyvä niin.

Aviksen kanssa oli hauskaa. Sen ja oman ratsastusurani huippuhetkiä on kun voitettiin pronssia sennuderbyssä Soukassa. Taidettiin käydä myös Markun kurssilla ja kai hypätä joku 110-luokkakin Evitskogissa. Aviksen mielestä oli hauskaa vasta kun edessä oli oikeita esteitä, ja se olikin hypätessä ihan eri hevonen kuin sileällä. Sillä oli ollut entisessä elämässään aika suuria haasteita henkisellä puolella, ja niinpä sen kanssa mentiin aina aikalailla hevosen ehdoilla.

Yksi hauska tempaus oli kotitallilla kun olin tainnut istua koko konin selässä vasta pari kertaa, ja joku tallin tyypeistä piti omat viisikymppisensä tallilla. Rodeohärkäkilpailun (tietysti!) lisäksi näytösnumeroina piti olla gp-koululiikkeitä ja huippulännenratsastusta, mutta molemmat joutuivat perumaan. Niinpä minua pyydettiin jospa voisin vaikka ratsastaa vasta sitten kun kaikki vieraat ovat paikalla enkä etukäteen niin kuin oli suunniteltu, ja vaikka ottaa pari hyppyä. Onneksi järkevästi rakensin itselleni idioottivarman tehtävän, koska isäntä oli tietysti nauttinut jo vähän virvokkeita ja touhukkaana nosti esteitä aika reippaalla kädellä. Kun okserit alkoivat olla reilu 120 piti viheltää peli poikki hyvän sään aikana :D 

4/5
Näin St Patricks Dayn kunniaksi otetaan vähän Irlannin muistoja!
Pepsi oli pieni tumma (pepsinvärinen) tamma, jolla oli se jokin Fun Factor. En edelleenkään oikein osaa sanoa miksi se oli niin hauska, mutta meillä vaan synkkasi. Se oli yksi niistä jota ratsastin paljon Irlannin vuoteni aikana, ja hyppäsinkin jonkin verran. Ja se oli ihan megasöpö! Ja kiltti ja ihana. Pepsin suurin oppi taisi kuitenkin olla tulla sinä päivänä kun se myytiin, silloin viimeistään opin sen ettei hevosiin pidä kiintyä. Surullisinta taitaa olla se, että nuo ovat ainoat surkeat kuvat jotka minulla siitä on :D

Pepsi veli Cola (luovaa nimenantoa meillä...) oli ensimmäinen vauvahevosprojektini. Se tuli meille nelivuotiaana niin että sen selässä oli oltu, ei paljon muuta tehty, ja sitä oli kohdeltu vähän kovin käsin. Ratsastin sitä yhden kesän, ja omistajan tavoite oli myydä se loppukesän huutokaupassa. Aluksi sitä oli haastavaa käsitellä maasta kun se pelkäsi, ja kentän ympäri ravaaminen oli megavaikeaa kun se tahtoi poistua tallille päin. Sen kanssa opin nuoren hevosen kanssa työskentelystä tosi paljon: käytiin ensimmäsitä kertaa kokeilemassa kisapaikalla oloa, vieraassa paikassa hyppäämistä ja opeteltiin kulkemaan pohjeavusta eteenpäin suorana. Colasta viimeistään opin kuinka palkitsevaa projektinomainen hevosen kanssa työskentely voi olla, kun omasta työstään saa parin kuukauden kuluttua kiitoksen kun hevonen menee kaupaksi ja omistaja on tyytyväinen.

Ehkä samalla voisi mainita näin sidelinena hevosen, joka opetti ennen kaikkea ratsastuksesta ja pitkäjänteisyydestä. Ja joka opetti minut hengittämään. Daisy oli 5v tamma, jonka piti olla kiva ja järkevä, ”she’s hunted and all!”. Paskanmarjat, se oli kauhea. Iso ja honkkeli ja hermostunut ja ei ihan se penaalin terävin kynä. Ikinä en ole inhonnut ratsastamista, mutta tuon hevosen kanssa välillä inhosin. Mikään ei toiminut, se vaan riuhtoi päätä epätasaisessa ravissa ja kuumeni ja säpsyi, eikä laukannut vasenta laukkaa. Muutaman kuukauden ajan raviympyröitä siinä yhdessä kulmassa tasaisella kädellä sisäpohjetta käyttäen ja hokien HOOOOOOOOOO, ja vähän kraniosakraaliterapiaa niin että se sai kroppansa järjestykseen, ja lopulta palaset alkoivat loksahdella kohdilleen. Loppukesästä hypätiin vieraassa paikassa maastoesteitä ja työskenneltiin pellolla rennosti ilman ongelmia, mitä en olisi ikinä alussa uskonut.

Ja ihan pakko mainita Simba, sydäntenmurskaajaori (i. Heartbreaker) joka hyppäsi kuin kumipallo. Yksi kauneimmista hevosista ikinä ja vaan kaikin tavoin erityislaatuinen.

5/5

Lopulta on pakko palata aikojen alkuun ja Soukan talleille ponivuosiin. Ansku ennusti että Notte löytyisi minunkin listaltani, ja kyllähän tuolle kimoruunalle on annettava se kunnia mikä sille kuuluu

Notella oli enemmän kykyä kuin halua, ja siltä opinkin rutkasti päättäväisyyttä. Sen kanssa pääsin ensimmäistä kertaa kisaamaan kunnollisemmin. Ensimmäisissä tallin ulkopuolisissa kisoissa Gumbölessä se pukitti pikku-Saskian kaksi kertaa alas jo verryttelyssä, mutta rata päästiin lopulta läpi ihan kohtuullisella tuloksella. Kävin sillä parit tuntsarimestaruudet, ja yksi tärkeimistä ruusukkeistani edelleen on sijoittuminen kieltäjä-pukittelija-Noten kanssa tervetuliaisluokassa Takkulassa. Sen kanssa pääsin myös Ponimeetingiin Ypäjälle, mikä oli kerrassan huikea kokemus. Viikon ainut kielto taisi tulla kisaradalta jollain derbykentän haudalla, muuten poni teki koko viikon työtä käskettyä, hypättiin siihenastisen elämäni isoimpi esteitä ja opittiin megapaljon!