SM-kisat 2016

Nyt on tämänkin kauden SM:ät kisattu! Avataan aluksi hieman ennakkoasetelmia: naisten sarjassa meitä oli vain neljä kisaajaa, minkä perusteella oli tietysti hyvä tavoitella vähintään mitalia, mieluummin hopeaista siinä ennakkosuosikin takana. Tämän perusteella vietin edeltävällä viikolla yhden illan listaamalla erinäisiä vitamiinipurkkeja siltä varalta että joutuu dopingtestiin :D

Aamu alkoi tavalliseen tapaan uinnilla Mäkelänrinteen uintikeskuksessa. Tein aikalailla samanlaisen verryttelyn kuin PM-kisoissa, joissa se oli havaittu toimivaksi. Olin lähdössä reunaradalla hallitsevan suomen mestarin vieressä, joten tiesin että toisia on taas vaikea seurata ja kannattaa keskittyä omaan juttuun. Ensimmäiset 50m uin ehkä vähän keskittymättömästi kruisaillen, toiselle sitten ryhdistäydyin. Muistan ajatelleeni 100m kohdalla että kumman kevyesti menee, ei vielä hapota, ja ne hapot iskivät sitten aika tarkkaan 105m kohdalla. Jaksoin kuitenkin maaliin ja olin ihan tyytyväinen aikaan, 2:54,3 eli vain vähän jäätiin siitä Bornholmin ennätysuinnista. Etukäteen oli vähän hirvittänyt että entä jos uin taas sinne vanhaan tasoon yli kolmeen minuuttiin, joten oli kiva huomata että onnistuin vakiinnuttamaan tasoni noille tienoille. Maalissa oli kyllä taas järkyttävät hapot, jotka onneksi vähän huuhtoutuivat pois kevyen loppuverran aikana. Kuitenkin siinä vaiheessa kun pääsin suihkuhuoneeseen ne tulivat yllättäen takaisin :D Jälkihiki on tuttua, mutta jälkihapot oli uusi kokemus!

Uinnin jälkeen olin siis aika loppu, ja naureskelinkin itselleni että mikä ihmeen 5-ottelija kuvittelen olevani jos olen jo yhden lajin jälkeen ihan hajalla. Hyvä kun jaksoin kiivetä portaat toiseen kerrokseen kisiksellä. Miekkailun aikana onneksi siitä kuitenkin elvyin. Miekkailun verra jäi ehkä vähän tavanomaista lyhyemmäksi, ja aloitin kisan häviämällä sisäiset matsit sekä siitä seuraavat. Jotenkin se kuitenkin lähti siitä rullaamaan, ja ilokseni laskin jossain vaiheessa että nyt on koossa saman verran voittoja kuin PM-kisoissa ja matseja on vielä rutkasti jäljellä. Hyvä fiilis ja keskittyminen kantoi loppuun asti ja tein elämäni parhaan miekkailutuloksen, jossa oli selkeästi yli puolet voittoja ja 215p. Jes! Kisan taso ei ehkä ollut maailmanluokkaa, mutta usein ne ennalta helpot vastustajat ovat olleet minulle niitä vaikeimpia. Nyt onnistuin kivasti keskittymään tekemiseen hyvällä maltilla mikä kantoi hedelmää. Tässä vaiheessa olin jaetulla toisella sijalla tismalleen samoilla pisteillä kovaa uineen mutta heikommin miekkailleen tytön takana eli hyvissä asetelmissa.

Miekkailun jälkeen koitti sitten ehkä päivän jännittävin osuus, nimittäin hevosten arvonta... Ja niinhän siinä kävi että sain hevosen jonka tiesin olevan sieltä vaikeammasta päästä tarjolla olevaa valikoimaa. Toki kyvykäs hevonen eli ei mitenkään mahdoton tehtävä. Keravalle päästyä ja radan kävelyn ja yhteisen verryttelyn jälkeen olin ensimmäinen radalla hevosten hyppyjärjestyksestä johtuen. Ykkösestä mentiin kunnialla yli, ja ihan hyvässä laukassa kohti kakkosta. Tulin sinne itse vähän huonolla askeleella, ja ehdin huokaista helpotuksesta että kiltti heppa hyppäsi silti, kunnes hevoselle taisi tulla pieni uskonpuute ja sukellettiin keskelle okseria eikä meikäläisellä ollut mitään mahiksia pysyä kyydissä. Heppa otti siinä tilanteessa hatkat, itse kampesin salamana pystyyn, totesin että esteen hajoittamista en olisi voinut tämän perusteellisemmin suorittaa, ja lähdin pinkomaan pollen perään. Polle oli kuitenkin sen verraan kiihdyksissään että ei heti antanut kiinni. Kun se lopulta pysähtyi lähelleni nenä kohti aitaa se vielä käänsi siitä verkkaisesti ahteriaan minua kohti, jolloin katsoin viisaammaksi vielä kerran kiertää sen etupuolelle turvallisen välimatkan päästä ja sille jutellen. Mikään 5-ottelukisa ei ole sen arvoinen että saa kaviosta naamaan. Ratahenkilökuntana oleva kaveri punttasi minut kyytiin, ja saatoin vihdoinkin huokaista kun ajanotto keskeytettiin. Tässä vaiheessa älysin että peukaloa vähän jomottaa ja sanoinkin kaverille että taidan tarvita sitten jäitä. Kun päreiksi pistämäni este sitten oli saatu rakennettua uudestaan lähdin uudelleen matkaan ja päästiin kakkosesta yli asti. Jatkoin rataa päättäväisesti kunnes ennen viitosestettä tuomaristo vihelsi taas: maksimiaika oli ylittynyt. Nolla pistettä ratsastuksesta. Tässä vaiheessa sapetti aika rankasti, ja pyydän anteeksi jos joku paikalla ollut havaitsi kuinka epäurheilijamaisesti sadattelin puoliääneen itsekseni.

Kohtalokas kakkosokseri

Ei auta itku markkinoilla, nöyrästi katsoin miten muut tytöt ratsastivat täydet pisteet ja totesin että sinne meni se mitali. Luovutin hevosen seuraavalle ratsastajalle, kehotin ratsastamaan paremmin kuin minä ja lähdin kylmäämään peukaloa. Toivottavasti ansaitsin myös niitä menetettyjä urheiluhenki-pisteitä karjumalla radan reunalla saman hevosen seuraavalle ratsastajalle epävarmuuden hetkellä "JATKA! LAUKKA!!!" ja kaveri selvitti radan kunnialla maaliin, mikä lämmitti mieltä.

Taisin mainita jollekin että nyt voin sitten hölkätä sen CE:n läpi... CE-paikalle siirtymisen jälkeen kokeilin miten sujuu aseen ottaminen kipeällä peukalolla ja kyllähän se vähän arkoi. Tunnustan että mielessä kävi että taidan jättää sen viimeisen lajin väliin, mitä järkeä lähteä kipeällä kädellä ja rääkkäämään itseään juoksuradalle jossa on karmea mäki. Onneksi valmentaja osasi taas sanoa juuri oikeat sanat puhelimessa että nyt vaan Saskia meet ja teet sen. Tiesin myös että jos joku muu olisi samassa tilanteessa jättänyt leikin kesken olisin vähintään hiljaa mielessäni tuominnut aika rankasti. Ei siis muuta kuin radalle. Lähtöasetelma oli toki masentava, ero seuraavaan tyttöön oli joku 5min :D Lähdin aika rauhassa matkaan ja tein nousujohteisen juoksun, jolla en kyllä ottanut ihan kaikkea irti itsestäni. Rata oli yllättävän kiva, vain kerran hirvitti että pysynkö pystyssä jyrkässä alamäessä happoisilla jaloilla. Jäi hyvä mieli että jaksoin tsempata viimeisenkin lajin läpi, ja itse asiassa ammuinkin ihan hyvin, vain viimeinen ammunta oli vähän heikompi. Ilmeisesti rento ote aseesta toimi kun ei pystynyt kovasti tukemaan peukalolla :D

Kaikki ratsastaa joskus nollat, on tunnettu totuus 5-ottelupiireissä. Harmi vain että se osui samalle päivälle kun ui hyvin ja teki elämänsä parhaan miekkailun, eli ainekset oli kasassa tosi hyvään kisaan. Neliotteluennätys sentään jäi käteen, mutta se tuntui kyllä aika laihalta lohdulta siinä vaiheessa. Seuraavana aamuna marssin pitkällisen mietinnän jälkeen lääkäriin näyttämään sitä peukaloa, mutta se on jo ihan oman postauksensa ansaitseva tarina...

Huikein treeniviikko ever!

Huhhuh! Viikon kestänyt "leiri" on nyt takanapäin, ja hengissä selvittiin! Voin kyllä turvallisin mielin todeta, etten ole ikinä treenannut näin paljon ja kovaa:

Käytännössä joka päivä tehtiin neljää lajia, eli ratsastus jäi pois, ja sunnuntaina myös miekkailu. Heti maanantaina otettiin luulot pois kevyellä lähes 6h treenipäivällä :D Aamulla uitiin ja tehtiin oheistreeniä, iltapäivällä juostiin, ammuttiin ja miekkailtiin. Tiistaiaamuna miekkailun ja uinnin jälkeen ensimmäistä kertaa ikinä epäilin etten ehkä pääsisi kaikkia kuutta porrasta ylös kodin rappukäytävässä, sen verran paljon sattui takalistoon!

Ehkä eniten on tänä kesänä yllättänyt juoksun määrä ja laatu. Kevyttä hissuttelua harrastetaan oikeastaan vain alku-ja loppuverryttelyssä, muuten juostaan kovaa ja oikein, ja tekniikkaa treenataan loputtomasti, joka ikisessä treenissä eikä vain kerran viikossa. Eronkin kyllä huomaa, kun askel rullaa kevyemmin ja tehokkaammin, mutta voin kertoa, että loppuviikosta olivat kyllä jalat aika loppu.

Uinnissa pääsin ihan uusiin kilometrimääriin. Aiemmin olen tainnut tasan kerran päästä yli kolmeen kilsaan suunnilleen venyttämällä loppuverryttelyä väkisin, mutta nyt tuli uitua reilusti päälle sen useampanakin päivänä peräkkäin. Yksi suuri ero oli tietysti kyllä jo verryttelyidenkin pituus, aiemman 300m tekniikkaverraa sijaan tein useimmiten sellaiset 500-600m, ja loppuverryttelykin satasen sijaan väh. 400m. Ensimmäisenä aamuna odotin koko treenin ajan milloin tulee käsky uida joku 10000x50m täysiä-setti, mutta sitä ei ikinä tullutkaan, eli treeni oli kyllä miellyttävän vaihtelevaa koko ajan.

Lenkkareiden väriloistoa. Huomaa taidokas tähtikuvio!

Viikon pahin takaisku koitti torstaina, kun ei-enää-kovin-tuorein jaloin tehtiin porrastreeniä, ja reaktioharjoituksissa sitten pää meni nopeammin kuin jalat, ja potkaisin epähuomiossa porrasta täysiä. Ei edes voimasanoja päässyt siinä vaiheessa ja jatkoin kiltisti seinäpistoihin ja jalkatyöhön, mutta sen jälkeen kävin sitten hakemassa siihen jäitä vähäksi aikaa. Kylmäämisen jälkeen vapaamiekkailu sujui ihan hyvin ja loppuverrakin onnistuin, mutta kotiin lähtiessä oli varvas aikalailla turvonnut. Seuraavan päivänkin treenit meni ihan ok (ainut katari oli kun yritin tehdä uimahyppyä ottaen takajalalla tukea starttipallin tuesta, jolloin ponnistaa oikeastaan vain etujalalla, joka tietysti oli se kipeä jalka... Eihän sitä mitään tullut, ehdin ajatella AU ja sitten läsähdin täydellisen "magaplasan" veteen :D Lienee tarpeetonta mainita, että se kova 25m ei mennyt hirveän kovaa :D ), mutta illalla totesin että ehkä nyt kuitenkin käyn näyttämässä sitä, ja niinhän siinä kävi että diagnoosi oli "hyväasentoinen murtuma". Ehkä noloin tapa ever saada elämänsä ensimmäinen luunmurtuma!

Tai no, tunnustettakoon että perjantain juoksuammunnan olin ihan itku kurkussa. Ensin sen takia kun jalkoihin sattui juostessa niin paljon, kun varoin oikeaa jalkaa varpaan takia niin rojahdin varmasti joka askeleella vasemmalle jalalle, jonka lonkka ja penikka ei yhtään arvostaneet tätä. Ja sitten sen takia kun ampuminen meni niin huonosti, tuntui etten olisi osunut elefanttiinkaan, vaikka se olisi seissyt paikallaan. Näin jälkikäteen ajateltuna ehkä näillä asioilla oli jotain yhteyttä toisiinsa... Joka tapauksessa, olen aina ihmettellyt ihmisiä jotka itkevät treeneissä, yleensä vain puren hammasta ja yritän kovemmin, mutta nyt oli kyllä sen verran suuri väsy ja kaikki pahasti että ymmärrän näitä ihmisiä hivenen paremmin.

Iloiset leiriläiset

Lauantaina sitten levättiin (nukuin taas päikkäreitä telkkari huutaen täysillä urheilukisoja (pihtiputaan loikkakarnevaalit)), ja suunnuntaina vielä viikon viimeiset treenit. Jätin suosiolla juoksemiset pois ja keskityin ampumiseen. En usko että joudun montaa päivää lepäämään, mutta on typerää rasittaa jalan ulkosyrjää kohtuuttomasti varomalla varvasta juostessa. Ammunta sujuikin sitten oikein kivasti :) Siitä siirryttiin vielä suoraan uimaan, minkä jälkeen olikin treeniviikko purkissa.

Nuo kokonaismäärät ovat kyllä melkoiset, ja myönnän ihan suoraan, etten varmasti jaksaisi tuollaista tahtia koko ajan. Tuohon en edes ole laskenut mitään pikaisia kehonhuoltosessioita tai pyöräilyjä treeneihin. Nyt käytännössä en tehnyt muuta kuin treenasin, söin (tosipaljon!) ja nukuin (päikkärit joka päivä), eli ihan sellaista ammattiurheilijan elämää. Nyt elämä jatkuu vähän normaalimmalla tahdilla, ja viime viikon opit ja kehitys yritetään pitää mukana!

Ensiapua treenikassissa

Tekevälle sattuu, kaikkihan sen tietää. Urheilussa on aina omat riskinsä, kun tehdään kovaa ja nopeasti ja opetellaan uusia asioita. Nilkan nyrjähdys ei ole miekkailussakaan ihan harvinaista, mutta aina yhtä ikävää.

Taannoin sain vihdoinkin hankittua omaan treenikassiini vähän ensiaputarvikkeita, eli lähinnä kylmää ensi hätään. Vaikka kisiksellä saa jäitä alakerrasta, menee siinä kuitenkin muutama minuutti ennen kuin vikkeläjalkainenkaan treenikaveri juoksee niitä hakemaan vahtimestareilta. Omasta treenikassista pikakylmäpussin saa vamman päälle muutamassa sekunnissa, mikä voi nopeuttaa toipumisaikaa useita päiviä, ellei jopa viikkoja. Onneksi monella urheilijalla ja varsinkin valmentajalla on ensiaputaidot kohdallaan, ja kolme koota eli kylmä, koho ja kompressio tulevat lähes kaikilta ihan selkärangasta, mikä tuli todistettua taannoin kun kuukausikisassa meni jalka eräältä miekkailijalta.

Kylmäsuihke on puolestaan kätevää, jos esim. miekkailukisassa saa kovan iskun käteensä. Suihke ei tahraa paikkoja niin kuin geeli, ja ainakin purkin etiketin mukaan tämän käyttötarkoituskin on nimenomaan loukkaantumistilanteessa, eikä palautukseen kuten Ice Power-geeli.

Tietysti mukana voisi pitää vähän kattavampaakin tarvikemäärää (laastaria yms.), mutta en ole katsonut sitä tarpeelliseksi, kun liikuntapaikoissa kuitenkin on ensiaputarvikkeita. Ja tietenkin toivotaan, ettei näillekään tule käyttöä!

Jalkakipuja osa 173

Noniin, jokainen vuorollaan... Luulin päässeeni helpolla jalkakipujen osalta, kun monet kaverit ja Anskukin kipuilivat perusteellisesti jo vuosi sitten, eikä itsellä ollut mitään ongelmia. Viime syksynä oli kevyttä oireilua parin viikon ajan SM:ien aikaan, mutta se meni nopeasti ohi levolla ja kylmäyksellä. Tammikuun paukkupakkasilla juoksin kuitenkin sisäradalla, joka ilmeisesti oli melko kova, koska jalkani kipeytyivät siitä parin kerran jälkeen perusteellisesti. Siitä alkoi kipuilukierre, joka jatkuu edelleen.

Pahiten kipeytyy oikea säären sisäsyrjä säären alaosasta, eli periaatteessa voidaan puhua penikkakivuista. Veikkaan, että vasenkin on jonkin verran kipeä, mutta koska oikea on niin paljon kipeämpi, en juurikaan huomaa vasenta. Meillä on nykyään kaksi kertaa viikossa CE-treenit kisiksellä, eli tulee juostua sisällä kovemmalla pohjalla, mutta jalkani ovat aiemmin kestäneet sitä hyvin, joten en usko että sillä on kovin suurta merkitystä. Ulkona pyrin välttelemään kovia asvalttipohjia mahdollisimman paljon ja juoksemaan hiekkapohjilla.

Paras hoitomuoto on kokemukseni mukaan kylmäys, ja erityisesti kylmä-kuuma-vaihtelu. Perjantai-illan uintitreenin jälkeen olenkin ottanut tavaksi saunomisen sijaan olla jälleen kerran Oman Elämäni Teemu Selänne ja mennä neljä kertaa edetakaisin kylmäaltaan ja kuuman suihkun väliä. Kun ensimmäisen kerran menin kaksi kertaa kylmään, olin hämmästynyt sen välittömästä vaikutuksesta. Märskyn kylmäaltaasta pitää kulkea muutama porras alas takaisin suihkuun, ja ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen oikeaan jalkaan ei sattunut portaita alastullessa! Käsitin ensimmäistä kertaa miltä avantoa kivunlievitykseen käyttävistä tuntuu, kun kipu yhtäkkiä lakkaa. Enää vaikutus ei ole ihan yhtä suuri, mutta olen varma että siitä on silti suuri hyöty. Haaveissa onkin, että kisikselle ja Esportiinkin saataisiin kylmäaltaat!

Lisäksi pyrin kylmäämään koipea töissä paikallani istuessa ainakin pari kertaa päivässä. Kylmäpussi ei ole yhtä tehokas kuin kylmäallas, mutta on siitä varmaan jotain hyötyä. Ainakin se tuntuu hyvältä. Tämän lisäksi tulee luonnollisesti hyvä lihashuolto, eli pohkeiden venytttely ja hieronta.

Kipuilu ei varsinaisesti ole estänyt juoksemista. Ensimmäiset askeleet sattuvat eniten, sen jälkeen siihen tottuu, ja viimeistään vauhdin lisääminen saa kivut unohtumaan tyystin. Kovin paljon en kuitenkaan ole onnistunut juoksumääriä lisäämään huhtikuussa, kuten suunnittelin. Mieluummin jatkan samoilla määrillä, joilla pärjään, kuin lisään rutkasti vähäksi aikaa ja olen sitten ihan rampa. Toivottavasti jossain vaiheessa pääsisi kivuista taas eroon. Ainakin miekkailukenkien pitäisi mennä vaihtoon, siitä voisi hyvinkin olla apua että oikea jalka olisi vähän oikeammassa asennossa kuin vanhoilla kuluneilla kengillä... Pitäisi varmaan myös käydä pitkästä aikaa jalka-analyysissä tsekkaamassa ettie aikoinaan kadonnut pronaatio ole tullut takaisin ja kipeytä jalkoja. Tosin olen käsittänyt että juoksijan jalat eivät oikeastaan koskaan ole ihan kivuttomat... D Sen kanssa pitää vaan oppia elämään!

Uuteen nousuun

Kaksi viikkoa sitten puhkuin intoa hyvin sujuneen uintikuukauden jälkeen. Tarkoitus oli ottaa viikko vähän iisimmin ja sitten rynnätä juoksun kimppuun. No, suunnitelma ei ihan pitänyt.

Ensinnäkin tulin kipeäksi heti tiistaina. Ei mitään sen kummallisempaa kuin pientä lämpöä ja väsymystä, mutta kuitenkin niin että piti ottaa pari päivää vähän perusteellisempaa lepoa kuin olin suunnitellut. Urheilijakavereiden neuvo oli ettei ikinä kannata pitää mitään kevyempiä viikkoja, niistä tulee vaan aina kipeäksi :D

Tokenin sitten siitä kuitenkin ja kävin miekkailukisan, mutta sen jälkeen sunnuntaiaamuna kävin suorittamassa facebook-haastetta "hyppää esterata ilman satulaa" kaverin ponilla, ja suoritus ei mennyt ihan kuin strömsössä. Verkkasin ensin ihan satulan kanssa ja sujui tosi hyvin, sitten ilman satulaa muutama harjoitteluhyppy, kaikki hyvin. Kun sitten oli tarkoitus hypätä pieni rata sattui pieni kommunikaatiokatkos, poni hyppäsi vähän isomman hypyn ja pysähtyi sen jälkeen pää alhaalla, ja Saskia teki maaperätutkimusta olkapää edellä. Ensin nauratti, mutta nopeasti huomasin että olkapää olikin saanut kunnon tällin. Hyppäsin vielä vähän ja loppuverryttelin, mutta kotiin päästyäni alkoi olla vähän tukala olo, ja niinpä ajoin sitten Dextran päivystykseen tsekkaamaan, ettei ollut mitään kunnolla rikki. Ei onneksi ollut, kuulemma varsin tavallinen törmäysvamma jääkiekkoilijoille tuollainen kova töytäisy olkapäähän :D Onni onnettomuudessa siis etten lentänyt tuon korkeammalta, ja olen myös tainnut juoda lapsena niin paljon maitoa ettivät luut katkea yrittämälläkään!

Joka tapauksessa olkapää oli sen verran kipeä, että vietin sitten taas pari päivää sohvanpohjalla. Oli muuten veikeää silloin su-ma, kun paidanvaihto vastasi perusteellista liikkuvuus-maksimikestävyystreeniä, kun aikaa siihen meni noin vartti, ja syke oli koko ajan tapissa... Maksimaalinen voimantuotto vasemmalla kädellä oli luokkaa kraanan avaaminen, vesilasi oli jo ihan liikaa. Onneksi se kuitenkin lääkärin lupausten mukaisesti tokeni suhteellisen nopeasti, ja pääsin jo loppuviikosta varovaisesti liikkumaan.

Keskiviikkona tuli käytyä hieronnassa, ja Janne naureskeli olkapäälleni kun näytin, miten vain oikeanpuoleinen solisluuni erottui. Päätettiin sitten suosiolla keskittyä alakroppaan, mikä sai Jannen käyttämään ihan uusia (minulle siis) kidutusmetodeja lonkanseutuun. Nämä olivat sen verran kipeät, että taitavat tarvita vähän säännöllisempää käsittelyä jatkossa...

Perjantaina yritin ensimmäistä kertaa paluuta altaaseen, ja totesin että uintivedosta ei tule vielä yhtään mitään. Niinpä sitten potkin reilu tunnin verran ja tein erilaisia tekniikkaharjoituksia, kunnes meinasin kuolla tylsyyteen. Onneksi oli sentään uusia vesileluja joita testailla, eli snorkkeli ja räpylät! Sunnuntaina yritin uudestaan, ja liike oli jo paljon parempi, mutta kunnon uintivetoja en vieläkään pystynyt tekemään. Onneksi valmentaja taisi huomata kuinka tylsistynyt ja turhautunut olin, ja tuli teettämään erilaisia pystypotkuharjoituksia. Lopulta sain sitten potkimalla ihan hyvän treenin tehtyä.

Kaikista eniten kyllä harmittaa tyystin kadonnut juoksukehitykseni. Ennen tätä löysäilyä olin paremmassa juoksukunnossa kuin ikinä, ja nyt tuntuu että olen taantunut jonnekin viime marraskuun tasolle. Valmentaja ja kaverit lohduttivat että kaiken järjen mukaan sen ei pitäisi olla mahdollista, eli toivotaan että kunto ja hyvä fiilis tekevät nopean comebackin kun nyt pääsee kunnolla treenaamaan. Juoksukuukausi on sentään startannut ihan tunnollisesti: torstain CE, pe aamulenkki, la intervalleja ja su pidempi lenkki. Aamulla uskaltauduin jo salille, ja totesin, että lihaskunnosta sentään on tallella jotain. Eiköhän se tästä!