tiistai 31. maaliskuuta 2015

Kerttula Memorial 2015

Viime lauantaina oli taas miekkailukisojen aika. Kyseessä olivat ne samat kisat joissa tein debyyttini vuosi sitten. Pohjilla olivat nyt kahden edellisen viikonlopun surkeat miekkailukokemukset ja torstain välistä jääneet treenit, kun yritin kaikin keinoin torjua orastavaa flunssaa...

En siis ollut mitenkään kovin korkeilla toiveilla lähdössä kisaamaan. Kisojen osallistumisluettelon katsominen ei paljon auttanut, kyseessä oli Suomen Cup-osakilpailu ja yksi vuoden isoimmista kotimaisista kisoista, eli taso oli tosi kova. Niinpä aika realistisilla (alhaisilla) toiveilla ja tavoitteilla lähdin matkaan.

Sain piston, wuhuu!! Kuva Tero Koski.
Kisa alkoi mukavasti vasta iltapäivällä, joten oli hyvin aikaa tehdä muitakin asioita aamupäivällä. Lounaan jälkeen sitten suuntasin kohti kisahallia verryttelemään. Perusteellisen verryttelyn jälkeen kisan alku harmittavasti venyi vähän kun järjestäjät halusivat saada miesten kisan ensin pois alta. Tuntui jo että ehti ihan jäähtyä siinä odotellessa, mutta yllättävän hyvin vire kuitenkin säilyi, ja ensimmäinen matsi meni ihan hyvin.

Kokonaisuudessaankin meni sitten ihan hyvin. Voittoja ei herunut, mutta päällimmäiseksi ei jäänyt sellaista epätoivon tunnetta kuin edellisinä viikonloppuina. Pari voittoa olisi pitänyt olla otettavissa, mutta ensi kerralla sitten. Nyt ei kuitenkaan missään matsissa tullut ihan satanolla turpaan, vaan sellaisia 5-3 hyviä matseja oli useita, enkä tehnyt mitään hirveän kauheita mokia. Paitsi yhden historian huonoimman flessin :D Tavoitteeseen kuitenkin päästiin, en ollut kisan viimeinen!

Kaveri sai piston (tämä oli vasta lämmittelyä), mutta muuten ihan dynaamisen näköinen flessiin lähtö :) Kuva Tero Koski.
Mietin jossain vaiheessa että onko ylipäätään järkeä lähteä nöihin karkeloihin. Fakta kuitenkin on, että tarvitsen rutkasti lisää kokemusta miekkailussa kilpailemisesta, jotta voisin pärjätä siinä lajissa myös 5-ottelun puolella. Fysiikkalajeissa pää kestää hyvin vaatia itseltään kovia suorituksia, mutta miekkailussa tarvitsen selkeästi lisää kovuutta ja varmuutta napsia niitä pistoja keneltä tahansa. Lisäksi kilpailutilanteessa näköjään kasaan itselleni ihan liikaa paineita, mikä näkyy sitten alisuorittamisena. Tähän ei auta muu kuin kilpaileminen, eli ne nöyryytykset on vaan kestettävä jotta joskus voisi sitten kehittyäkin. Nähdään siis varmaan SM:issä...

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Hyviä 5-ottelutuloksia viikonloppuna

Suomen naiset edustivat kunnialla viime viikolla kansaivälisillä kisakentillä! Kairossa käytiin kauden toinen WC-kisa, jossa Eevi Bengs selvitti hienosti tiensä finaaliin. Finaalissakin muut lajit sujuivat kunnialla, mutta CE:ssä kävi vähän kaisamäkäräiset ja ammunta meni pieleen, jolloin tuloskin jäi heikommaksi kuin yleensä. Huikea suoritus silti tuo finaalipaikka! Laura ja Ismo Salminen osallistuivat myös karsintoihin, mutta karsiutuivat finaalista. Voiton vei hallitseva olympiavoittaja Laura Asadauskaite, toinen oli USA:n Margaux Isaksen ja kolmas britti Freyja Prentice. Miehissä voitto meni Latviaan, ja Mexico vei pariviestin niukasti ennen Irlantia, joka uusi hienon kakkossijansa.



Samalla käytiin myös Swiss Women International-kisa, johon itsellänikin oli ollut tarkoitus osallistua ennen talven takaiskuja. Julia Hermans piti kuitenkin Suomen lippua korkealla sijoittuen hienosti seitsemänneksi!

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Oma energinen itseni!

Valo tunnelin päässä alkaa tosissaan kirkastua! Viime viikko oli jo erinomainen treeniviikko. Maanantaina tsemppasin vielä kunnon treenipäivän (aamulla sali ja uinti, illalla CE ja miekkailu), vaikka edellispäivän maratonmiekkailu vähän painoikin jaloissa.

Sitten pidin poikkeuksellisesti vapaapäivän tiistaina! Normaalisti lauantai on vapaapäivä, mutta nyt pari viikkoa tulee miekkailtua lauantaisin, joten pitää vähän sovittaa ohjelmaa jotta saa sinne mahdutettua myös lepoa. Vapaapäivä keskellä viikkoa oli itse asiassa mainio veto, rikkoi kivasti viikkoa. Aamulla oli vähän rauhaton olo, tuntui hassulta olla tekemättä kauheasti kaikkea tiistaina, mutta tein sitten vähän asioita ja chillailin. Iltapäivällä olin ihan raato, mutta seuraavana aamuna heräsin jo taas energiavarastot täytettyinä. Vapaapäivät on vaan niin tärkeitä, keskiviikon energiaa pursuava olotila oli taas siitä hyvä muistutus.

Post-run selfie nr 1. Keskiviikkoiltana puruin energiaa ja oli pakko päästä juoksemaan.
Siitä viikko sitten jatkui aika normimeinigillä. Oli vaan ihan mahtavaa tuntea kuinka kunto koko ajan kasvaa ja olen vihdoinkin oma energinen itseni! Lauantaina vedettiin miekkailussa pieni kuukausikisa oman seuran tyyppien kanssa, ja miekkailin ihan tajuttoman huonosti, mistä tietysti olin tosi kimpaantunut itselleni. Murjotin vielä miekkailun jälkeisen uintitreeninkin ajan, toivottavasti en ihan pilannut kaverin treeniä...

Post-run selfie nr 2 sunnuntain lenkin jälkeen. Olenpas mustanpuhuva!
Sunnuntaina kävin ensin päivällä vähän pidemmän juoksulenkin. Arvoin ensin että jaksankohan vielä juosta sitä pidempää lenkkiä, kunnes päätin että on se vaan jaksettava, ja ihan hyvinhän se loppupeleissä meni. Ilahduttavaa! Sitten vedettin kuukausikisameininkiä myös uinnissa, eli uitiin vapaavalintaisia matkoja kisana. Itse olin ajatellut vetää vain 50m, yritän vielä pitää vähän kohtuutta treenien maksimitasoissa ettei tule terveyden kanssa takapakkia. Innostuin kuitenkin uimaan myös 100m. Molemmilla matkoilla fiilis oli itse asiassa superhyvä, kello ei vaan tykännyt. Mutta kohtuutonhahan se olisi ollut että olisi tapahtunut mitään kehitystä tämän talven aikana. Vähän harmittelin hitauttani ensin, kunnes älysin kuinka iloinen oikeastaan olenkaan siitä että fiilis oli niin hyvä. Ja ennen kaikkea siitä, että SAAN TREENATA! Ihminen on onnellinen kun se liikkuu, ja olen jokaikinen päivä kiitollinen siitä, että olen kunnossa ja saan tehdä sitä mistä tykkään! Miekkailumustelmat ja penikkakivut on toisarvoisia asioita kun kroppa on pääpiirteittäin kunnossa!

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Hevoshaaste

Facebookissa on viime aikoina hevosihmisten keskuudessa kiertänyt hevoshaaste. Haasteessa ideana on viidessä päivässä kertoa viidestä elämänsä tärkeimmästä hevosesta ja haastaa samalla viisi kaveria tekemään sama. Tämä oli yllättävän kiva haaste, oli hauskaa kaivella mielen syövereitä ja muistella niitä itselleen tärkeitä nelijalkaisia. Niinpä ajattelin jakaa sen myös teille, tämä ehkä valottaa jonkin verran myös omaa ratsastushistoriaani. Varoitus megapitkästä tekstistä, eli jos heppajutut eivät kiinnosta niin jätä tämä teksti suosiolla väliin!


1/5
Johan se hevoshaaste osui omallekin kohdalle, kiitos vaan haastajille! Moni on tehnyt tämän kronologisessa järjestyksessä, mutta itse halusin aloittaa siitä kaikkein rakkaimmasta.

Ori VDL Dogan (ChinChin – Darco – Quidam de Rewel, s. 2003) tuli elämääni siinä vaiheessa (kesä 2010), kun jo tiesin että hevosia tulee ja menee, eikä niihin kannata sen suuremmin kiintyä. Eipä kuitenkaan mennyt kauaakaan kun tämä ihana mies sulatti sydämeni, ja loppu onkin sitten oikein ällösiirappista tarinaa kuin huonosta ponikirjasta ikään. Vuosi 2011 oltiin Doganin kanssa aina yhdessä, missä päin Eurooppaa ikinä oltiinkaan. Se murjotti jos jokapäiväiset pusuttelutuokiot jäivät väliin, nousi keskellä yötä nukkumasta jos kuuli ääneni, alkoi ontumaan aina kun olin lähdössä takaisin Suomeen ja oli paras ystäväni. Meistä tuli melkein konsepti jonka kaikki tiesi, ”Saskia and her big friend” tai Saskia ja sen pojat, jos mukaan laskettiin myös toinen ”mun oreista”, Michael Braun.

Onnekseni se oli aina sen verran pulska että se oli ikuisella laihdutus- ja kuntoilukuurilla, ja niinpä ratsastinkin sitä tosi paljon. Jos se oli paras hevonen joka pomollani Robertilla oli ikinä ollut, oli se myös paras hevonen jota itse olen ikinä ratsastanut. Vaikka se olikin hitaan näköinen, se oli salamannopea ja mielettömän esteälykäs, ja toi yleensä kisoista kasapäin rahaa ja ruusukkeita kotiin. Ponit olivat Doganin heikkous. Yksi riitaisa hetki meidän suhteessa oli kun ratsastin sen Italiassa kisojen välipäivänä, ja se nousi hirnuen pystyyn joka ikisen kerran kun se näki pienen ravurin juoksevan aluetta reunustavaa rataa. Lopulta oli pakko ratsastaa kuin vihainen saksalaismies ja pistää ori niin pieneen pakettiin käden ja jalan väliin ettei se enää päässyt siitä riehumaan, ja lopulta malttoi käyttäytyä.

Edelleen heikkoina hetkinä googlailen Doganin tuoreita kisatuloksia ja kuvia, ja ikävöin sitä ainakin viikoittain. Nykyään Dogan elää jenkeissä hulppeaa hevosenelämää amatööritytön ratsuna Candice Kingin tallissa, ja epäilemättä köyhdytti uuden omistajansa isäpappaa ainakin sen verran kuin moni pulittaa aika hulppeasta omakotitalosta pääkaupunkiseudulla.


2/5
Stacey oli minun onnellinen hevostalli.net-tarinani. Syksyllä 2008 olin päättänyt panostaa ratsastukseeni seuraavan vuoden aikana ja hankkia vuokrahevosen, jolla pääsisin hypäämään. Eräs tyttö oli silloin lähdössä vuodeksi ausseihin ja etsi pätevää tyyppiä pitämään tammastaan huolta sen aikaa, ja parin koeratsastuskerran jälkeen todettiin että tästä voisi tulla kaikille hyvä diili. Alussa tosin kuvittelin että liikuttaisin sitä pari kertaa viikossa, mutta loppupeleissä se oli käytännössä kuin oma melkein vuoden ajan, ja hyvä niin.

Staceylla oli maailman huonoin työmoraali, se pelkäsi kaikkea ja kielsi aina kun pystyi. Alussa sen säpsyily raivostutti, sileällä ei oikein synkannut ja hypätessä yhteisen sävelen löytyminen vei aika kauan. Vuoden loppua kohti meistä oli tullut hyvät kaverukset, hevosen ylälinja oli kehittynyt kivasti sitkeän sileätyöskentelyn ansiosta, hypätessäkin alkoi kulkea ja en enää edes huomannut sen säpsyilyä, ihan niin kuin Mia oli luvannut (en uskonut silloin alussa :D). Staceyn kanssa käytiin Eholla viikoittain hyppäämässä kunnolla, ja hyppäämiseen tuli rutkasti lisää varmuutta kun kotonakin pääsi treenaamaan puomeilla vaikka joka päivä. Ja oli kiva kisatakin kunnollisemmin, vaikka tulokset eivät olleetkaan kovin kummoisia.

Edelleen yksi ikimuistoisimmista ratsastusretkistäni on uudenvuodenaattona 2009-2010 vaihteessa, kun vein kaverit lentokentälle viideksi ja menin sitten siitä suoraan ratsastamaan Tuusulaan. Hevosella oli tosi hölmistynyt ilme kun pölähdin talliin klo 05.15 ja aloin laittaa satulaa selkään, mutta talvinen maastolenkki kuutamossa oli aika taianomainen.

Stacey myytiin harrastekäyttöön kun omistaja halusi itselleen nuoremman kisatykin. Niin ja ollaan edelleen kavereita ja käyn silloin tällöin nostalgisoimassa Tuusulassa liikuttamassa vanhaa Dolly-ponia ja nuoriherra Coblaa jos tarvii.


3/5
Aviator eli Avis oli aluksi minulle esteratsu ja loppupeleissä hyvä kaveri. Aluksi tehtävänanto sen omistajilta oli hypätä sillä, myöhemmin se sitten laajeni vähän ja siinä vaiheessa kun liikutus alkoi olla enimmäkseen maastoköpöttelyä ei enää oma aika ja kiinnostus riittänyt. Siskoni Anna käy vieläkin liikuttamassa sitä ja hyvä niin.

Aviksen kanssa oli hauskaa. Sen ja oman ratsastusurani huippuhetkiä on kun voitettiin pronssia sennuderbyssä Soukassa. Taidettiin käydä myös Markun kurssilla ja kai hypätä joku 110-luokkakin Evitskogissa. Aviksen mielestä oli hauskaa vasta kun edessä oli oikeita esteitä, ja se olikin hypätessä ihan eri hevonen kuin sileällä. Sillä oli ollut entisessä elämässään aika suuria haasteita henkisellä puolella, ja niinpä sen kanssa mentiin aina aikalailla hevosen ehdoilla.

Yksi hauska tempaus oli kotitallilla kun olin tainnut istua koko konin selässä vasta pari kertaa, ja joku tallin tyypeistä piti omat viisikymppisensä tallilla. Rodeohärkäkilpailun (tietysti!) lisäksi näytösnumeroina piti olla gp-koululiikkeitä ja huippulännenratsastusta, mutta molemmat joutuivat perumaan. Niinpä minua pyydettiin jospa voisin vaikka ratsastaa vasta sitten kun kaikki vieraat ovat paikalla enkä etukäteen niin kuin oli suunniteltu, ja vaikka ottaa pari hyppyä. Onneksi järkevästi rakensin itselleni idioottivarman tehtävän, koska isäntä oli tietysti nauttinut jo vähän virvokkeita ja touhukkaana nosti esteitä aika reippaalla kädellä. Kun okserit alkoivat olla reilu 120 piti viheltää peli poikki hyvän sään aikana :D 


4/5
Näin St Patricks Dayn kunniaksi otetaan vähän Irlannin muistoja!
Pepsi oli pieni tumma (pepsinvärinen) tamma, jolla oli se jokin Fun Factor. En edelleenkään oikein osaa sanoa miksi se oli niin hauska, mutta meillä vaan synkkasi. Se oli yksi niistä jota ratsastin paljon Irlannin vuoteni aikana, ja hyppäsinkin jonkin verran. Ja se oli ihan megasöpö! Ja kiltti ja ihana. Pepsin suurin oppi taisi kuitenkin olla tulla sinä päivänä kun se myytiin, silloin viimeistään opin sen ettei hevosiin pidä kiintyä. Surullisinta taitaa olla se, että nuo ovat ainoat surkeat kuvat jotka minulla siitä on :D

Pepsi veli Cola (luovaa nimenantoa meillä...) oli ensimmäinen vauvahevosprojektini. Se tuli meille nelivuotiaana niin että sen selässä oli oltu, ei paljon muuta tehty, ja sitä oli kohdeltu vähän kovin käsin. Ratsastin sitä yhden kesän, ja omistajan tavoite oli myydä se loppukesän huutokaupassa. Aluksi sitä oli haastavaa käsitellä maasta kun se pelkäsi, ja kentän ympäri ravaaminen oli megavaikeaa kun se tahtoi poistua tallille päin. Sen kanssa opin nuoren hevosen kanssa työskentelystä tosi paljon: käytiin ensimmäsitä kertaa kokeilemassa kisapaikalla oloa, vieraassa paikassa hyppäämistä ja opeteltiin kulkemaan pohjeavusta eteenpäin suorana. Colasta viimeistään opin kuinka palkitsevaa projektinomainen hevosen kanssa työskentely voi olla, kun omasta työstään saa parin kuukauden kuluttua kiitoksen kun hevonen menee kaupaksi ja omistaja on tyytyväinen.

Ehkä samalla voisi mainita näin sidelinena hevosen, joka opetti ennen kaikkea ratsastuksesta ja pitkäjänteisyydestä. Ja joka opetti minut hengittämään. Daisy oli 5v tamma, jonka piti olla kiva ja järkevä, ”she’s hunted and all!”. Paskanmarjat, se oli kauhea. Iso ja honkkeli ja hermostunut ja ei ihan se penaalin terävin kynä. Ikinä en ole inhonnut ratsastamista, mutta tuon hevosen kanssa välillä inhosin. Mikään ei toiminut, se vaan riuhtoi päätä epätasaisessa ravissa ja kuumeni ja säpsyi, eikä laukannut vasenta laukkaa. Muutaman kuukauden ajan raviympyröitä siinä yhdessä kulmassa tasaisella kädellä sisäpohjetta käyttäen ja hokien HOOOOOOOOOO, ja vähän kraniosakraaliterapiaa niin että se sai kroppansa järjestykseen, ja lopulta palaset alkoivat loksahdella kohdilleen. Loppukesästä hypätiin vieraassa paikassa maastoesteitä ja työskenneltiin pellolla rennosti ilman ongelmia, mitä en olisi ikinä alussa uskonut.

Ja ihan pakko mainita Simba, sydäntenmurskaajaori (i. Heartbreaker) joka hyppäsi kuin kumipallo. Yksi kauneimmista hevosista ikinä ja vaan kaikin tavoin erityislaatuinen.


5/5


Lopulta on pakko palata aikojen alkuun ja Soukan talleille ponivuosiin. Ansku ennusti että Notte löytyisi minunkin listaltani, ja kyllähän tuolle kimoruunalle on annettava se kunnia mikä sille kuuluu

Notella oli enemmän kykyä kuin halua, ja siltä opinkin rutkasti päättäväisyyttä. Sen kanssa pääsin ensimmäistä kertaa kisaamaan kunnollisemmin. Ensimmäisissä tallin ulkopuolisissa kisoissa Gumbölessä se pukitti pikku-Saskian kaksi kertaa alas jo verryttelyssä, mutta rata päästiin lopulta läpi ihan kohtuullisella tuloksella. Kävin sillä parit tuntsarimestaruudet, ja yksi tärkeimistä ruusukkeistani edelleen on sijoittuminen kieltäjä-pukittelija-Noten kanssa tervetuliaisluokassa Takkulassa. Sen kanssa pääsin myös Ponimeetingiin Ypäjälle, mikä oli kerrassan huikea kokemus. Viikon ainut kielto taisi tulla kisaradalta jollain derbykentän haudalla, muuten poni teki koko viikon työtä käskettyä, hypättiin siihenastisen elämäni isoimpi esteitä ja opittiin megapaljon!

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Taito ja tuuri kulkevat käsi kädessä

Kiitos kaikille edellisen blogitekstin sympatioista. Toivottavasti ei tullut välitettyä liian synkkää kuvaa, kyllä siellä tunnelin päässä on valoa ja viikon aikana se valopallo on jo huomattavasti suurentunutkin! Lisäksi tiedän että omat ongelmani ovat varsin heppoisia monen muun haasteisiin verrattuna, aika onnekkaita tässä loppupeleissä ollaan.

Joka tapauksessa pääsin jo aloittamaan kisakauteni. Viime viikonloppuna käytiin Helsingin kalpamaraton, johon osallistuin. Kevään miekkailut ovat tietysti jääneet pahasti vähiin, joten yritin kasailla oppeja takaisin päähän ja kroppaan miekkailemalla paljon viime viikolla. No, ihan niin lahjakas en ole että treenaamatta menestyisin, joten surkeastihan se meni. Toisaalta, jos treenaamatta menisi yhtä hyvin kuin treenaamalla, niin turhahahan se olisi treenata, joten sikäli lohdullista.

Vanha kuva, kuva Kalle Nuuja.
Kalpamaratonin idea on että kaikki ottelevat kaikkia vastaan kerran, tässä tapauksessa oteltiin kolmeen pistoon. Olin aika innoissani siitä että järjestelmä on todella 5-ottelumainen, kisaa kierretään joukkueittain ja matsit ovat lyhyitä. Järjestäjillä oli kuitenkin vähän haasteita saada miesten ja naisten kisaa vedettyä läpi samanaikaisesti, joten molemmat venyivät aika pahasti. Niinpä tuli sellaisia tilanteita että oli epätietoisena istuskellut yli tunnin ja yhtäkkiä piti olla alueella. Ei ollut mitään mieltä lämmitellä tunti toisensa jälkeen, siinä olisi vain väsynyt ihan totaalisesti, mutta ei se ihan kylmänä miekkailukaan kovin järkevää ole. Lopulta koko kisaan käytettiin yli 5h, ja kaikki olivat ainakin henkisesti aika loppu rupeaman jälkeen. Miesrukat miekkailivat 9,5h ja olivat myös fyysisesti ihan finaalissa sen jälkeen :D

Menestystä ei siis tullut, mutta sentään sellainen olo että pienellä tuurilla olisi muutamasta tasaisesta matsista voinut tulla voittokin. Kuitenkin, kuten yksi ystäväni viisasti sanoo, kun on tarpeeksi hyvä niin silloin yleensä käy myös hyvä tuuri. Turha siis marista siitä että onni ei ollut puolellani, ja kehittää niitä taitoja entistä kovemmin, jotta se tuurikin joskus olisi matkassa!

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

On kuulunut parempaakin

Olen lykännyt tämän tekstin kirjoittamista aika pitkään. Jostain syystä on aina helpompaa kirjoittaa saavutuksista ja ennätyksistä, kuin pukea sanoiksi sitä kun oikeastaan mitään ei tapahdu. Itse kuitenkin yleensä arvostan muiden blogeissa jos kerrotaan myös niistä vaikeista päivistä eikä vain ruusuilla tanssimisesta, joten päätin itsekin olla ihan rehellinen. Nyt kun suunta tuntuu jo taas olevan ylöspäin ja aurinko paistaa tuntuu helpommalta kirjoittaa myös vastoinkäymisistä.

Päivää ennen jouluaattoa iski räkätauti ja kuume. No, ei siinä mitään, tuumin, jouluna on hyvin aikaa levätä ja paranen varmasti pian. Välipäivinä suunnattiinkin Tahkolle ja hiihtelin jo siellä luullen olevani kunnossa. Kotiin palattuani kuume ja väsymys kuitenkin palasi. Ja sitä kestikin sitten vielä puolitoista viikkoa.


Lopulta tervehdyin ja ehdin treenailla pari viikkoa ennen alppireissua, ja siellä olin terve kuin pukki. Kotimatkalla lentokoneessa herättyäni päiväuniltani tunsin että on vähän outo olo. Ja siitä se sitten lähti, loputon kuumeilu. Alussa siihen liittyi myös muita normiflunssan oireita, mutta vielä niiden kadottua kuume jäi. Monta kertaa luulin jo olevani terve kun kuume hellitti pariksi päiväksi ja aloin (supervarovaisesti, lupaan!) treenata, vain huomatakseni että kuume teki taas comebackin. Lääkäristä sanottiin vain että turha tulla tänne, tsemppiä itsehoitoon. Taisi olla kolmas viikko kun vihdoin pääsin terveydenhoitajan pakeille, josta sitten sain edes sympatiaa. Otettiin verikokeet ja toivo oli korkealla että löytyisi jotain mille voisi tehdäjotain, mutta ei. Tulehdusarvot ei koholla, valkosoluarvot normaalit, hemoglobiini hyvä, nieluviljely negatiivinen... Kaikki hyvää ja normaalia. Eli virustauti, lepäile rauhassa. Kiitos.

Yli neljä viikkoa tuli sitten kuumeiltua. Ei sitä ikinä ollut kauhean paljon, mutta sen verran että oli kaikki veto poissa eikä uskaltanut treenata. Oman voinnin mukaan sain tehdä kevyttä liikuntaa, ja niinpä tulikin sitten käveltyä aika lailla. Rankinta ja raivostuttavinta ehkä oli epätietoisuus, kun ei osaa sanoa kuinka kauan tätä vielä kestää, yhdistettynä siihen että asialle ei todella voi tehdä mitään muuta kuin levätä. Yleensä menen sekaisin jo parista liikkumattomasta päivästä, nyt oli kyllä ihan rehellisesti psyyke koetuksella. Ja jotenkin tosi turhauttavaa, että maailma on täynnä sohvaperunoita, jotka eivät viitsi hilata ahteriaan liikkumaan, ja sitten ihminen joka ei mitään niin paljon haluaisi kuin liikkua, joutuu hillumaan sillä sohvalla viikkotolkulla.


Myöskin ihan rehellisesti voin sanoa, että en muista milloin viimeksi (jos koskaan) olen ollut näin huonossa kunnossa. Kevyt hölkkä puuskututtaa ja voimatasot on kadonneet. Nyt eletään toivossa että vanhoista pohjista olisi jotain jäljellä ja kunto nousisi takaisin nopeasti. Nyt olo on jo hyvä, toivottavasti sairastelut on nyt lopullisesti takanapäin. Mielestäni olen nyt sairastellut muutaman talven edestä, eli kaiken järjen mukaan pitäisi nyt olla monta vuotta terveenä?! Olen myös aina ihmetellyt kun kerrotaan että joku huippu-urheilija (esim. Iivo Niskanen) on sairastellut: miten niin sairastellut? Joko olet terve tai sitten olet kipeä! Nyt on sitten sellainen sairastelukin tullut koettua, ehkä siis olen taas hivenen enemmän wannabe-urheilija.

Se mitä näin pitkä sairastelu tarkoittaa, on väistämättä se että alkukausi on pilalla. Oli tarkoitus lähteä vähän isompiin kisoihin Sveitsiin reilu viikon kuluttua, mutta siitä ei kyllä nyt tule mitään. Harmittaa ihan kauheasti, koska olin syksyllä jo aika hyvässä kunnossa ja suunnittelin tätä kautta täyttä päätä. Tosiaan oli tarkoitus päästä kisaamaan isompia kisoja euroopassa. Nyt kaikki suunnitelmat on unohdettu ja yritän vain saada itseni kuntoon ensin. Kisoja alan miettiä sitten kun alkaa tuntua että sinne lähtemisessä olisi yhtään mitään järkeä. Onneksi kauden päätavoite eli PM:ät ovat vasta lokakuussa, eli siellä aion olla iskussa!


Tiedättekö kun joku kysyy että mitä kuuluu, ja siihen on ihan tajuttoman vaikea vastata, joten sanot vain välttelevästi "ihan hyvää" ja vaihdat puheenaihetta? Tässä nyt oli sitten vähän taustaa sille miksi ihan rehellisesti on kuulunut parempaakin. Pohjalta on suunta vain ylöspäin.

ps. Kuvituksena onnellisempia hetkiä :)

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Kehonhuoltolahjoja

Joulupukki muisti tänäkin vuonna minua liikunnallisilla joululahjoilla. Ensinnäkin sain uuden joogamaton vanhan täysin räjähtäneen Niken maton tilalle. Uusi matto on Casallin ja toivottavasti pysyy vähän paremmin kasassa kuin vanha. Itse asiassa joulupukille oli käynyt pieni prosessivirhe ja luokseni kantautui kaksikin joogamattoa, mutta virhe on sittemmin korjattu ja vain yksi matto jäi käyttööni. Uudella pehmeällä pinkillä matolla kelpaa käydä huoltamassa kehoa muuallakin kuin kodin pehmeällä villamatolla!


Toinen kehonhuoltolahja jota olin hartaasti toivonut oli piikkipallo. Tälle löytyy varmasti jotain ammattimaisempiakin nimikkeitä (pilatespallo?), mutta käytännössä se on piikkipallo. Olen aika varma että meidän koiralla oli joskus aika samannäköisiä leluja, ja tätäkin on pitänyt varjella Sepon hampailta jos ovat eksyneet samaan tilaan... Tämä pieni viattoman näköinen lelu on varsinainen kidutusväline. On tosi erikoista, että onnistuu itse aiheuttamaan itselleen niin paljon kipua että hengästyttää! Tällä siis hellästi pyörittelemällä lihasten päältä voi itse vähän hieroa lihaksiaan ja muita kalvokohtia. Oma erityisen kivulias kohtani on kylkiluiden päältä tai oikeastaan välistä. Kohta, josta ei oikeastaan edes tajua että siellä on lihaksia, mutta kyllä siellä selkeästi jotain ribsintapaista on kun sattuu niin sikana. Lonkissa ja vatsalihaksissa tuntuu siltä että siitä on hyötyä. Kehon takaosaa on vaikeampi käsitellä itse, itse en ainakaan vielä ole uskaltautunut niin rajuun käsittelyyn että olin pyöritellyt sen päällä maaten tai istuen. Ehkä vielä joskus... Joka tapauksessa tämä on hauska pieni kapistus jota on helppo käyttää ihan sohvalla maaten, jos ei jaksa tehdä muuta aktiivisempaa kehohuoltoa. Kiitos pukille!