Kaikilla on huonoja päiviä

Tapasin tässä taannoin vanhoja opiskelukavereita, joita tulee nähtyä ihan liian harvoin.  Näiden ihmisten kanssa tuli joskus vietetty paljon aikaa, mutta nykyään seurataan kai toistemme elämää lähinnä somen kautta. Small talkin lomassa pari mimmiä sitten totesi, että Saskian elämä on sellaista jollaiseksi kuvittelen oman elämäni sitten kun se on täydellistä.

Lemppari salipaita.

Onneksi en jäänyt tilanteessa ihan niin sanattomaksi kuin näin jälkikäteen voisi kuvitella, vaan totesin että hei eihän se ole mitään todellista! Ihanaa että joku ajattelee noin, mutta itse yritän ainakin pitää mielessä sellaista medialukutaitoa, että muistutan itseäni niistä realiteetetista joita ei somemaailmassa tuoda esiin. Kenenkään elämä ei ole täydellistä ja kaikilla on huonoja päiviä! Lisäksi kaikkihan valitsee mitä siellä somessa julkaisee, ja useimmilla se julkaisukynnyksen ylittävä sisältö on sitä viikon parasta antia. Siihen väliin mahtuu paljon muutakin.

Paska viikko, vielä paskempi päivä ja kaunis auringonlasku viime talvena

Itse kuulun myös niihin jotka arvostavat sitä kun joku uskaltaa tuoda ilmi niitä huonompiakin hetkiä, koska vertaistuki on yllättävän arvokasta. On tosi inhimillistä että tuntuu lohduttavalta että jostain muustakin tyypistä tuntuu tältä, jos itsellä on synkkä hetki. Itse kuitenkin tykkään myös inspiroitua niistä muiden täydellisistä hetkiä, kunhan muistaa olla lannistumatta niistä. Kaikilla on se oma juttu jossa ne on ihan ylivertaisia, joku jaksaa treenata vähän keskivertoa enemmän kun taas joku toinen saattaa pitää kunnialla kahta kakaraa hengissä ja täysjärkisinä, ja kolmas vetää ammattitaidolla aamuvuoroja duunissa. Olkaa hei ylpeitä niistä omista jutuista älkääkä takertuko siihen mitä muut tekee paremmin!

Rekvisiittana lainakoira

Kesätreenejä

Kesälomassa on se hyvä puoli, ettei juurikaan tarvitse laittaa energiaa arkisiin asioihin kuten työntekoon, vaan voi keskittyä treenailuun hyvällä omallatunnolla. Itse olen viettänyt aktiivilomaa Tahkon mökillä. Tässä siis pitkästä aikaa treenikuulumisia yhden kesäviikon treenien muodossa:

Ma: viikon aloitus altaassa. Uin easy-hard-vaihteluita eikä oikein kulkenut. Iltapäivällä pulahdin myös Syväriin, (joka oli jääkylmä), kun lähdettiin rannalle muun muassa visiteeraavaan Anskun kanssa. Illemmalla sitten salille, jossa paukuttelin menemään kyykkyenkat. Tahko Span sali on yllättävän erinomainen ja hyvinvarusteltu. Lisäbonuksena siellä saa useimmiten treenailla yksin, jolloin voi laittaa omat musat kajareista ja popitella menemään täysillä. Kyykkyenkkojen taustalla soi Keliksen Bossy.

Ti: samanlaista settiä kuin eilen eli uintia ja salia. Uinti kulki jo paremmin, kun uin kovia finstoja. Lisäksi koutsailin siskoa joka on myös uinut ahkerasti lomalla ja kehittynyt huikeasti. Sisko tosin meinasi kuolla nauruun kun harjoiteltiin rennompaa käsivetoa uimalla Tarzania... Penkistä ei ihan noussut enkat tänään. Kun treenaa kaksi kertaa päivässä on kiva että edes se toinen treeni kulkee!

Ke: kun treenailee fiiliksen eikä säiden mukaan menee välillä vähän pieleen. Tänään sitten juostiin kaatosateessa. Eteisessä kenkiä pukiessa törmäsin siskoon jolla oli samanlaiset suunnitelmat joten lähdettiin sitten yhdessä. Tämä tarkoitti minulle mukavan iisiä vauhtia, joten juoksin loppuun vielä parin kilsan ylimääräisen loppulenkin, yhteensä joku vajaat kymppi. Iltapäivällä paukautin Kuopioon miekkailemaan, mikä oli tosi hauskaa pitkästä aikaa.

To: salille kävellen. Siellä tänään takajalkoja niin että tuntuu. Se on kumma miten salilla fiilikset vaihtelee jatkuvasti siitä että olenpa vahva ja lihaksikas siihen että tekee täysin kuolemaa. Molemmat tuli koettua taas tänään.

Pe: treenikaveri Heli saapui seuraksi muutamaksi päiväksi. Käytiin uimassa, itse uin pitkästä aikaa kunnon pitkän treenin, 4km. Illalla vielä kävellen syömään.

La: yllätin itseni täydellisesti lähtemällä pienelle vaellukselle. Olen aina vihannut kävelyä, tai ainakin hevosenhoitaja-vuosieni jälkeen mutta näköjään ne traumat alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Käveltiin tosi mäkisenä tunnettu retkilatu-reitti, 20,0km ja aikaa käytettiin 4t 10min. Oivallista peruskuntotreeniä! Tuloksena noin tsiljoona hyttysenpuremaa pohkeissa.

Seppo-koira pääsi vaellukselle mukaan. Seppoa voi seurata fb:ssä sen omalla Seppothedog-sivulla ja instagramissa nimellä seppothedogofficial!

Su: aurinkoinen vapaapäivä! Meni pikkuisen paljon paremmin putkeen säiden mukaan treenaaminen ja eläminen loppuviikosta. Täydellinen päivä kaikin puolin! Illansuussa vielä käveltiin leikkipuistoon siskonpojan kanssa.

Tällä viikolla tuli itse asiassa yllättävänkin paljon ihan pitkää peruskuntotreeniä. Lisäksi muutamat kehonhuoltosessiot ja mahtavaa seuraa, niin mikäs tässä on elellessä. Toivottavasti muillakin on yhtä ihanaa!

Ei enää Kohti Rioa

Rio oli ja meni, ilman meikäläistä. Lienee aika tehdä jonkilainen tilannekatsaus ja miettiä avoimesti blogin tulevaisuutta. Vaikka tässä on neljä vuotta hehkutettu Kohti Rioa meiningillä, niin ei kyllä harmita. Enemmän harmittaa niiden kavereiden puolesta, joilla ihan aidosti oli edellytykset päästä kisoihin ja sitten homma kaatui erinäisiin vastoinkäymisiin viime keväänä. Tarkoitus on olla näille hyvä treenikaveri ja pitää hurjasti peukkuja kohti Tokion olympialaisia 2020.

Olisiko Kohti Tokiota sitten sopiva uusi nimi blogille? Njaah, tuskin. Tuntuu vähän yliampuvalta. Never say never, mutta ihan realistisesti uskon sen olevan omalla kohdallani liioittelua. Ehkä simppeli Saskian 5-ottelublogi olisi osuva.

Mitä sitten jäi käteen neljän vuoden projektista? Ensinnäkin opin, että vaikka hesari tai kukalie väittääkin että Nykyaikainen 5-ottelu on helpoin laji päästä olympialaisiin Suomesta, sinne ei niin vain marssita. Oma kroppani ei selvästikään kestä sitä treeniä, mitä huipputasolle pääsy edellyttäisi, varsinkin kun ei voi olla täysipäiväinen urheilija. Ikä, elämäntilanne ja muut faktorit tulevat vastaan. Lisäksi olen oppinut urheilusta ja urheilemisesta ihan tajuttoman paljon. Juuri siitä, että huippu-urheilija elää 24/7 sen urheilun ehdoilla ja tekee ihan kaikki elämänvalinnat sen ehdoilla, alkaen siitä valvooko edes viikonloppuna edes puoleenyöhön. Ja on silti inhimmillinen ihminen, joka saattaa treeniviikon päätteeksi tunnustaa olevansa ihan loppu, vaikka olet luullut että se pystyy ihan mihin vaan.

Kuitenkin se tärkein asia, joka käteen jäi on koko joukko ihania ystäviä, joista en aio luopua mistään hinnasta. 5-ottelukavereiden kanssa ollaan läpieletty erinäiset sairastelukierteet, laatta lentää-treenit, ennätystehtailut, metsään menneet kisat ja niin paljon muuta. Vaikka yhteiselo on keskittynyt urheiluun, on tuossa aika paljon pohjaa ystävyyssuhteille myös urheilun ulkopuolella. Toivottavasti nämä ihmiset pysyvät elämässäni aina.

Sen verran moni on kuitenkin sanonut ihan päin naamaa että toivoo minun jatkavan blogia, että sen ehdottomasti teen. Päivitystahti saattaa olla vähän verkkainen, mutta jotain tulen ehdottomasti tänne raapustelemaan. Eiköhän uusi nimikin tästä pikkuhiljaa selkiydy. Kuulemisiin!

Hevoshaaste

Facebookissa on viime aikoina hevosihmisten keskuudessa kiertänyt hevoshaaste. Haasteessa ideana on viidessä päivässä kertoa viidestä elämänsä tärkeimmästä hevosesta ja haastaa samalla viisi kaveria tekemään sama. Tämä oli yllättävän kiva haaste, oli hauskaa kaivella mielen syövereitä ja muistella niitä itselleen tärkeitä nelijalkaisia. Niinpä ajattelin jakaa sen myös teille, tämä ehkä valottaa jonkin verran myös omaa ratsastushistoriaani. Varoitus megapitkästä tekstistä, eli jos heppajutut eivät kiinnosta niin jätä tämä teksti suosiolla väliin!

1/5
Johan se hevoshaaste osui omallekin kohdalle, kiitos vaan haastajille! Moni on tehnyt tämän kronologisessa järjestyksessä, mutta itse halusin aloittaa siitä kaikkein rakkaimmasta.

Ori VDL Dogan (ChinChin – Darco – Quidam de Rewel, s. 2003) tuli elämääni siinä vaiheessa (kesä 2010), kun jo tiesin että hevosia tulee ja menee, eikä niihin kannata sen suuremmin kiintyä. Eipä kuitenkaan mennyt kauaakaan kun tämä ihana mies sulatti sydämeni, ja loppu onkin sitten oikein ällösiirappista tarinaa kuin huonosta ponikirjasta ikään. Vuosi 2011 oltiin Doganin kanssa aina yhdessä, missä päin Eurooppaa ikinä oltiinkaan. Se murjotti jos jokapäiväiset pusuttelutuokiot jäivät väliin, nousi keskellä yötä nukkumasta jos kuuli ääneni, alkoi ontumaan aina kun olin lähdössä takaisin Suomeen ja oli paras ystäväni. Meistä tuli melkein konsepti jonka kaikki tiesi, ”Saskia and her big friend” tai Saskia ja sen pojat, jos mukaan laskettiin myös toinen ”mun oreista”, Michael Braun.

Onnekseni se oli aina sen verran pulska että se oli ikuisella laihdutus- ja kuntoilukuurilla, ja niinpä ratsastinkin sitä tosi paljon. Jos se oli paras hevonen joka pomollani Robertilla oli ikinä ollut, oli se myös paras hevonen jota itse olen ikinä ratsastanut. Vaikka se olikin hitaan näköinen, se oli salamannopea ja mielettömän esteälykäs, ja toi yleensä kisoista kasapäin rahaa ja ruusukkeita kotiin. Ponit olivat Doganin heikkous. Yksi riitaisa hetki meidän suhteessa oli kun ratsastin sen Italiassa kisojen välipäivänä, ja se nousi hirnuen pystyyn joka ikisen kerran kun se näki pienen ravurin juoksevan aluetta reunustavaa rataa. Lopulta oli pakko ratsastaa kuin vihainen saksalaismies ja pistää ori niin pieneen pakettiin käden ja jalan väliin ettei se enää päässyt siitä riehumaan, ja lopulta malttoi käyttäytyä.

Edelleen heikkoina hetkinä googlailen Doganin tuoreita kisatuloksia ja kuvia, ja ikävöin sitä ainakin viikoittain. Nykyään Dogan elää jenkeissä hulppeaa hevosenelämää amatööritytön ratsuna Candice Kingin tallissa, ja epäilemättä köyhdytti uuden omistajansa isäpappaa ainakin sen verran kuin moni pulittaa aika hulppeasta omakotitalosta pääkaupunkiseudulla.

2/5
Stacey oli minun onnellinen hevostalli.net-tarinani. Syksyllä 2008 olin päättänyt panostaa ratsastukseeni seuraavan vuoden aikana ja hankkia vuokrahevosen, jolla pääsisin hypäämään. Eräs tyttö oli silloin lähdössä vuodeksi ausseihin ja etsi pätevää tyyppiä pitämään tammastaan huolta sen aikaa, ja parin koeratsastuskerran jälkeen todettiin että tästä voisi tulla kaikille hyvä diili. Alussa tosin kuvittelin että liikuttaisin sitä pari kertaa viikossa, mutta loppupeleissä se oli käytännössä kuin oma melkein vuoden ajan, ja hyvä niin.

Staceylla oli maailman huonoin työmoraali, se pelkäsi kaikkea ja kielsi aina kun pystyi. Alussa sen säpsyily raivostutti, sileällä ei oikein synkannut ja hypätessä yhteisen sävelen löytyminen vei aika kauan. Vuoden loppua kohti meistä oli tullut hyvät kaverukset, hevosen ylälinja oli kehittynyt kivasti sitkeän sileätyöskentelyn ansiosta, hypätessäkin alkoi kulkea ja en enää edes huomannut sen säpsyilyä, ihan niin kuin Mia oli luvannut (en uskonut silloin alussa :D). Staceyn kanssa käytiin Eholla viikoittain hyppäämässä kunnolla, ja hyppäämiseen tuli rutkasti lisää varmuutta kun kotonakin pääsi treenaamaan puomeilla vaikka joka päivä. Ja oli kiva kisatakin kunnollisemmin, vaikka tulokset eivät olleetkaan kovin kummoisia.

Edelleen yksi ikimuistoisimmista ratsastusretkistäni on uudenvuodenaattona 2009-2010 vaihteessa, kun vein kaverit lentokentälle viideksi ja menin sitten siitä suoraan ratsastamaan Tuusulaan. Hevosella oli tosi hölmistynyt ilme kun pölähdin talliin klo 05.15 ja aloin laittaa satulaa selkään, mutta talvinen maastolenkki kuutamossa oli aika taianomainen.

Stacey myytiin harrastekäyttöön kun omistaja halusi itselleen nuoremman kisatykin. Niin ja ollaan edelleen kavereita ja käyn silloin tällöin nostalgisoimassa Tuusulassa liikuttamassa vanhaa Dolly-ponia ja nuoriherra Coblaa jos tarvii.

3/5
Aviator eli Avis oli aluksi minulle esteratsu ja loppupeleissä hyvä kaveri. Aluksi tehtävänanto sen omistajilta oli hypätä sillä, myöhemmin se sitten laajeni vähän ja siinä vaiheessa kun liikutus alkoi olla enimmäkseen maastoköpöttelyä ei enää oma aika ja kiinnostus riittänyt. Siskoni Anna käy vieläkin liikuttamassa sitä ja hyvä niin.

Aviksen kanssa oli hauskaa. Sen ja oman ratsastusurani huippuhetkiä on kun voitettiin pronssia sennuderbyssä Soukassa. Taidettiin käydä myös Markun kurssilla ja kai hypätä joku 110-luokkakin Evitskogissa. Aviksen mielestä oli hauskaa vasta kun edessä oli oikeita esteitä, ja se olikin hypätessä ihan eri hevonen kuin sileällä. Sillä oli ollut entisessä elämässään aika suuria haasteita henkisellä puolella, ja niinpä sen kanssa mentiin aina aikalailla hevosen ehdoilla.

Yksi hauska tempaus oli kotitallilla kun olin tainnut istua koko konin selässä vasta pari kertaa, ja joku tallin tyypeistä piti omat viisikymppisensä tallilla. Rodeohärkäkilpailun (tietysti!) lisäksi näytösnumeroina piti olla gp-koululiikkeitä ja huippulännenratsastusta, mutta molemmat joutuivat perumaan. Niinpä minua pyydettiin jospa voisin vaikka ratsastaa vasta sitten kun kaikki vieraat ovat paikalla enkä etukäteen niin kuin oli suunniteltu, ja vaikka ottaa pari hyppyä. Onneksi järkevästi rakensin itselleni idioottivarman tehtävän, koska isäntä oli tietysti nauttinut jo vähän virvokkeita ja touhukkaana nosti esteitä aika reippaalla kädellä. Kun okserit alkoivat olla reilu 120 piti viheltää peli poikki hyvän sään aikana :D 

4/5
Näin St Patricks Dayn kunniaksi otetaan vähän Irlannin muistoja!
Pepsi oli pieni tumma (pepsinvärinen) tamma, jolla oli se jokin Fun Factor. En edelleenkään oikein osaa sanoa miksi se oli niin hauska, mutta meillä vaan synkkasi. Se oli yksi niistä jota ratsastin paljon Irlannin vuoteni aikana, ja hyppäsinkin jonkin verran. Ja se oli ihan megasöpö! Ja kiltti ja ihana. Pepsin suurin oppi taisi kuitenkin olla tulla sinä päivänä kun se myytiin, silloin viimeistään opin sen ettei hevosiin pidä kiintyä. Surullisinta taitaa olla se, että nuo ovat ainoat surkeat kuvat jotka minulla siitä on :D

Pepsi veli Cola (luovaa nimenantoa meillä...) oli ensimmäinen vauvahevosprojektini. Se tuli meille nelivuotiaana niin että sen selässä oli oltu, ei paljon muuta tehty, ja sitä oli kohdeltu vähän kovin käsin. Ratsastin sitä yhden kesän, ja omistajan tavoite oli myydä se loppukesän huutokaupassa. Aluksi sitä oli haastavaa käsitellä maasta kun se pelkäsi, ja kentän ympäri ravaaminen oli megavaikeaa kun se tahtoi poistua tallille päin. Sen kanssa opin nuoren hevosen kanssa työskentelystä tosi paljon: käytiin ensimmäsitä kertaa kokeilemassa kisapaikalla oloa, vieraassa paikassa hyppäämistä ja opeteltiin kulkemaan pohjeavusta eteenpäin suorana. Colasta viimeistään opin kuinka palkitsevaa projektinomainen hevosen kanssa työskentely voi olla, kun omasta työstään saa parin kuukauden kuluttua kiitoksen kun hevonen menee kaupaksi ja omistaja on tyytyväinen.

Ehkä samalla voisi mainita näin sidelinena hevosen, joka opetti ennen kaikkea ratsastuksesta ja pitkäjänteisyydestä. Ja joka opetti minut hengittämään. Daisy oli 5v tamma, jonka piti olla kiva ja järkevä, ”she’s hunted and all!”. Paskanmarjat, se oli kauhea. Iso ja honkkeli ja hermostunut ja ei ihan se penaalin terävin kynä. Ikinä en ole inhonnut ratsastamista, mutta tuon hevosen kanssa välillä inhosin. Mikään ei toiminut, se vaan riuhtoi päätä epätasaisessa ravissa ja kuumeni ja säpsyi, eikä laukannut vasenta laukkaa. Muutaman kuukauden ajan raviympyröitä siinä yhdessä kulmassa tasaisella kädellä sisäpohjetta käyttäen ja hokien HOOOOOOOOOO, ja vähän kraniosakraaliterapiaa niin että se sai kroppansa järjestykseen, ja lopulta palaset alkoivat loksahdella kohdilleen. Loppukesästä hypätiin vieraassa paikassa maastoesteitä ja työskenneltiin pellolla rennosti ilman ongelmia, mitä en olisi ikinä alussa uskonut.

Ja ihan pakko mainita Simba, sydäntenmurskaajaori (i. Heartbreaker) joka hyppäsi kuin kumipallo. Yksi kauneimmista hevosista ikinä ja vaan kaikin tavoin erityislaatuinen.

5/5

Lopulta on pakko palata aikojen alkuun ja Soukan talleille ponivuosiin. Ansku ennusti että Notte löytyisi minunkin listaltani, ja kyllähän tuolle kimoruunalle on annettava se kunnia mikä sille kuuluu

Notella oli enemmän kykyä kuin halua, ja siltä opinkin rutkasti päättäväisyyttä. Sen kanssa pääsin ensimmäistä kertaa kisaamaan kunnollisemmin. Ensimmäisissä tallin ulkopuolisissa kisoissa Gumbölessä se pukitti pikku-Saskian kaksi kertaa alas jo verryttelyssä, mutta rata päästiin lopulta läpi ihan kohtuullisella tuloksella. Kävin sillä parit tuntsarimestaruudet, ja yksi tärkeimistä ruusukkeistani edelleen on sijoittuminen kieltäjä-pukittelija-Noten kanssa tervetuliaisluokassa Takkulassa. Sen kanssa pääsin myös Ponimeetingiin Ypäjälle, mikä oli kerrassan huikea kokemus. Viikon ainut kielto taisi tulla kisaradalta jollain derbykentän haudalla, muuten poni teki koko viikon työtä käskettyä, hypättiin siihenastisen elämäni isoimpi esteitä ja opittiin megapaljon!

Erinomainen viikonloppu

Mistä tietää ettei ole lifestyle-bloggari? Siitä kun ehtii kirjoittaa ihanasta viikonlopusta vasta loppuviikosta...

Oli siis mahtava viikonloppu! Koska lauantaina oli töitä, niin lasken viikonlopun alkaneeksi vasta la-iltapäivästä. Ehdin ottaa kodin kaaosta vähän haltuun, ennen kuin oli aika valmistautua illalliselle. Oli nimittäin vihdoinkin aika Anskulta saamalleni synttäri-illalliselle Lehtovaarassa! Ollaan suunniteltu sinne menoa ikuisuudet, mutta nyt vihdoinkin saatiin aikaiseksi. Illan pukukoodiksi valittiin töölö, jota toteutin Calvin Klein-mekolla ja vintage-käsilaukkulla. Hienoissa mekoissamme sitten nautittiin ihan mahtavasta ruoasta! Tarinaan siis liittyy se, että kotimatkani kisikseltä kulkee Lehtovaaran ohi, ja usein nälissäni katselen ikkunasta sisään kun fiinit ihmiset nauttivat hyvää ruokaa, ja suuntaan kotiin paistamaan jauhelihaa. Nyt sitten istuttiin itse siinä ikkunan luona fiinisti ja oli ihanaa! Tosin mentiin sitten vielä yhdelle lasilliselle hipsteripaikka Linkoon, jonne meidän töölö-teema ei istunut ollenkaan :D

Onnellinen ilme ennen pääruokaa

Hyvien yöunien ja kevyen aamupalan jälkeen suuntasin lenkkipolulle. Oli ihanaa juosta kevyt lenkki päivänvalossa, ja pohjatkin olivat ihan kohtuullisessa kunnossa monen suojapäivän jälkeen. Hietaniemen hautausmaan luona olin ihan varma että jopa aurinko ihan pikkuisen lämmitti nenänpäätä!

Kunnollisen brunssin jälkeen oli sitten aika lähteä Pirkkolaan uintitreeneihin. Oli mahtavaa uida kunnon ohjattu treeni pitkästä aikaa, ja ensimmäistä kertaa ikinä sunnuntaitreenin metrimäärät kipusivat yli kolmeen tonniin. Mahtihyvä fiilis!

Sepolla on rakkauskohtaus, mikä vaikeuttaa venyttelemistä

Kotona ruoan jälkeen tuli vielä siskolta viesti, että sämpylöitä olisi tarjolla. Joten pakkohan se oli lähteä niitä maistelemaan ja Seppoa halailemaan. Jokseenkin täydellinen sunnuntai, sanoisin!

Arkikuvahaaste

Minutkin haastettiin facebookissa velloneeseen arkikuvahaasteeseen, ja kun arki pääsiäisen jälkeen lopulta koitti, otin haasteen vastaan ja toteutin sen. Ihan hauska idea sinänsä, ollaankin monta kertaa Anskunkin kanssa juteltu siitä kuinka arkijutuista tulee ihan liian harvoin otettua mitään kuvia, niitä on aina vaan spessummista tilanteista. Nyt oli sitten hyvä tekosyy dokumentoida arkeakin. Itse en sentään lähtenyt sille linjalle että teen kollaasin ja kerron kaiken päivästäni, jotain voi sentään jättää mysteeriksikin!

Tässä siis loppuviikkoni kuvina:

Keskiviikkoaamuna autossa aamutreenin jälkeen matkalla töihin. Aamupalasmoothie nautitaan ajansäästösyistä autossa...

Normitorstai kisiksellä. Ampuminen taitaa olla paljon coolimman näköistä kuin mitä se oikeasti on, varsinkin kun laseraseista puhutaan...

Perjantaisin kerään yleensä auton (jota nykyään kutsutaan hobittimobiiliksi) täyteen hobittiystäviä (joukkoon mahtuu myös yksi pitkäjalka) ja suunnataan yhdessä Keravalle heppailemaan. Maailman paras tapa lopettaa työviikko!

Joskus arkeen kuuluu juhlaakin. Lauantaina juhlittiin kaverin kolmekymppisiä Beverly Hills 90210-teemalla, ja asu oli sen mukainen. Eli aika järkyttävä, meikkiä myöten :D Omaan arkeeni tosin kuuluu se, että join tasan yhden viinilasillisen (useimmiten en sitäkään) ja sen jälkeen pelkkää vettä, ja puolenyön aikaan haukottelin niin leveästi, että lähdin kotiin nukkumaan. Kävellen.

Pilatesrulla on tärkeä osa arkeani. Tuon pikku pötkylän kanssa tulee vietettyä iltaisin aikaa monta kertaa viikossa, mikä auttaa huomattavasti sitä että seuraavanakin päivänä kykenee suorittamaan. Suosittelen!

Anskuni

Koska tällä viikolla oli Anskun synttärit, ja ensi viikolla on Ystävänpäivä, enkä ole nähnyt Anskua ikuisuuksiin, aion kirjoittaa Anskusta!

Ansku on ihana. Kiltti ja kaunis ja kunnollinen. Ja ylivertaisuudestaan huolimatta ihanan inhimillinen, esim. puolitoista vuotta sitten suunniteltu blogikirjoitus siitä, kuinka me tunnetaan, jonka Ansku lupasi kirjoittaa, on vielä näkemättä. (Muuten kutakuinkin täydellisessä ihmisessä tällainen saamattomuus on ehdottomasti positiivinen asia). Teaserina voin mainita, että ollaan tavattu varhaisteineinä tallilla, ja  Anskun mielestä mä olin tosi kamala enkä itsekään tainnut hirveesti Anskua arvostaa :D

Ansku on paras ystäväni. Vaikka Anskun kanssa ei näkisi puoleen vuoteen (tapahtunut useasti erinäisten ulkomaillaolojen yhteydessä), voi aina jatkaa suoraan siitä mihin jäätiin, ihan kuin oltaisi nähty eilen. Kaikista parasta Anskussa on se, että Ansku ei ikinä tuomitse. Vaikka Ansku itse on perinjuurin sovinnainen ja kunnollinen, voin aina kertoa omista ei-aina-niin-kunnollisista seikkailuistani tai suunnitelmistani ilman minkäänlaista guilt trippausta.

Urheilijana Anskun vahvuus on kropassa, joka on fyysisesti tajuttoman lahjakas. En ole ikinä tavannut toista ihmistä joka kiinteytyy viikottaisen (siis yhden kerran viikossa!) ratsastunnin avulla, eikä liho millään muulla kuin syömällä puoli vuotta lähes pelkästään olutta, creme fraichea ja sipsejä. Heikkous on sitten ehkä kokemattomuus, kun ei oikein tiedä miten käsitellä niitä omia rajoja ja mennä fyysisille epämukavuusalueille.

Anskusta ja minusta on olemassa ehkä kolme yhteiskuvaa, tässä Karlovy Varin kylpyläkaupungista laatuotos vuodelta 2009: