Entäs sitten lautailu?

Olen siis laskenut pienestä pitäen, mutta lautailu on jäänyt pitkän tähtäimen tavoitteeksi: tavoitteena on oppia lautailemaan ennen kuin täytän 40. Harjoittelen säännöllisesti kerran neljässä vuodessa. Se on vaan niin hemmetin hankalaa! Viimeksi kun yritin (taisi olla vuosi 2009), päätin että se on nyt vain uusi liikerata, joka pitää iskostaa lihasmuistiin, ei sen kummempaa. Olin aika hyvässä kunnossa silloin (-kin;)), ja päätin että se ei ole sen vaikeampaa kuin mikään muukaan uusi liike.

Ongelmana on, että kun oppinut juuri sen verran, että saa käännyttyä kaatumatta, pitäisi sitten uskaltautua hissiin. Ja se sivuttain liukuminen on ihan mahdotonta, ja siihen vielä päälle se nolousaste, kun kaikki tuijottaa kun olet rähmälläsi starttipaikalla kerta toisensa jälkeen... Viimeksi onnistuin lopulta pääsemään pari kertaa vuoren huipulle sillä taktiikalla, että kanttasin täysillä vastaan ja roikuin käsivoimin hissikapulassa. Seurauksena oli muuten hyvästä lihaskunnosta huolimatta niin kipeät vatsalihakset, että heräsin yöllä joka kerta kun liikahdin!

Ihan tähän en edes tähtää, jos pääsisin rinnettä ylös ja alas kunnia tallessa olisin tyytyväinen! Kuva täältä. Hyvä Enni!

Seuraava haaste on sitten vauhti. Jotta kehittyisi yhtään eteenpäin niistä ensimmäisistä käännöksistä, pitäisi uskaltaa ottaa vähän enemmän vauhtia mukaan laskemiseen. Ja se meneekin ihan ok, kunnes olet kaatunut tismalleen samaan kohtaan ahteria noin 27 kertaa, ja se kohta alkaa olla aika samperin kipeä. Yleensä tässä vaiheessa meikäläisen kärsivällisyys loppuu ja v*tutusindeksi kipuaa sen verran korkealle, että painun kotiin hoitamaan mustelmiani ja egoani, ja uskaltaudun laudan päälle seuraavan kerran neljän vuoden kuluttua.

Kerran siskoni, joka on taitava lautailija, yritti opettaa vähän, ja päätettiin koettaa temppua jota oltiin nähty hiihtokoululaisten käyttävän. Eli otettiin toisiamme molemmista käsistä kiinni kasvokkain, ja tarkoitus oli ikään kuin pyöriä toistemme ympäri, niin että saisin koko ajan tukea siskon käsistä. Valitettavasti oppitunti ei mennyt ihan kuin strömsössä, nimittäin tukipilarini ei ikinä onnistunutkaan kääntymään paikallaan, vaan lähdimme molemmat liukumaan kohtisuoraan rinnettä alas toisiamme tuijottaen ja ääneen huutaen. Lopulta oli tehtävä päätös kaatua vapaaehtoisesti ennen kuin törmätä kehenkään, ja kaaduttiin päällekkäin minä alimmaisena, lyöden pääni sekä takaraivon jäähän ja otsan siskon päähän... Enpä tainnut tarvita juotavaa iltahumpalle lähtiessä sinä iltana, pää oli ihan tarpeeksi sekaisin jo muutenkin :D

Pitäisiköhän uskaltautua laudan päälle taas tänä talvena?