Kuten olette kuuleet ja ehkä huomanneetkin, niin inhoan ruoanlaittoa. Laitan ruokaa vain, koska kukaan muukaan ei sitä minulle tee ja on pakko syödä. Kun taannoin sitten kuulin bloggosfäärissä kulovalkean tavoin levinneestä kohureseptistä, jopa minäkin vähän innostuin.
Kaksi raaka-ainetta! Maailman helpoin! Hyvää! Terveellistä! Taikuutta! Liian hyvää ollakseen totta? Lopulta päätin koettaa tätä supersimppeliä urheilijaherkkua, ja joudun yhtymään ylistykseen: maailman helpoin kokkaus (helpompaa kuin voikkarin teko, verrattavissa pelkkään rahkapurkin avaamiseen), ja on hyvää, eikä tule paha mieli herkuttelusta. Halutessaan päälle voi vielä lykätä marjoja tai jotain, itse halusin lisukkeeksi vielä lasin maitoa. Namnamnam!
 |
| Jostain syystä kuva käyttäytyy oudosti... mutta kyllä siitä silti näkee mitä söin! |
Resepti löytyy miljoonan muun blogin lisäksi
täältä. Saman kirjoittajan toisesta blogista olen tainnut pihistää otsikonkin etuliitteen, tosin siinä yhteydessä taisi olla kyse lenkkareiden käytöstä, mikä on mulla melkolailla myöhäistä...
Sellainen varoituksen sana muuten vielä, että näiden paistuminen on ehkä epädramaattisinta mitä olen koskaan kokenut. Ehkä näin on vain omalla pannullani ja liedelläni, mutta kun taikinan kaataa pannuun, se ei pidä mitään ääntä tai muutenkaan muutu, kunnes se vain on valmis. Etkä voi itse vaikuttaa asiaan oikeastaan mitenkään. Kuinka voimaton olo siitä tuleekaan! Jos on yhtä kärsimätön kuin minä odotellessan taikinan kiinteytymistä pannulla, voi kaapia päältä viimeiset pehmeät omaan suuhun jo tässä vaiheessa. Vaikka ajatus raa'an kananmunan syömisestä onkin melko etovaa (mieleen tulee yläasteen kehonrakennusta aikoinaan harrastanut bilsanope ja sen protskusheikit nimeltään
Hulken i Burken), on taikina yllättävän hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti