Ensin oli vuorossa siis New York City, reissu jota oltiin suunniteltu pitkään ja hartaasti äitini kanssa (suunnittelun kesto johtui osin siitä, ettei keksitty minne ihmeeseen reissattaisiin yhdessä äidin kanssa kun äiti halusi tehdä jonkun reissun kaikkien lastensa kanssa... eka idea oli että lähdettäisiin Islantiin vaeltamaan, ja tästä oltiin molemmat ihan fiilareissa kunnes tajuttiin että äiti luuli että käveltäisiin OMIN JALOIN ja mä luulin että istuttaisiin mukavasti islanninhevosten selässä. Jouduttiin siis hylkäämään se idea, mutta onneksi keksittiin NYC). Ensimmäinen viikko oli tosi ihanaa: käveltiin Central Parkissa, shoppailtiin ihan mielettömästi, käytiin museossa, syötiin hyvin, turisteiltiin oikein olan takaa ja imettiin itseemme jenkkikulttuuria. Loppuviikosta alkoi sitten kuulua vähän ikävempiä uutisia kivasta pikku Sandy-myrskystä, joka kyllä sitten vähän pilasi loppuloman. Jumissa New Yorkissa kuulostaa huomattavasti hauskemmalta kuin se oikeasti on siinä vaiheessa kun suihku on jääkylmä, hotellissa ei ole valoja, hissiä tai puhelinverkkoa ja joudut kävelemään muutaman kilsan läpi liikennevalottoman Manhattanin saadaksesi aamukahvia, ja kaiken lisäksi ei ole varmaa tietoa pääsetkö kotiin sieltä lähimpään viikkoon. Lopulta monien vastoinkäymisten jälkeen päästiin Helsinki-Vantaalle, mutta siinä vaiheessa kun iskän veljeltään lainaama auto hajosi kesken kotimatkan aloin tosissaan pohtia voiko vitutukseen kuolla (Anskun ammatilliseen tietoon perustuva vastaus oli, että ei välittömästi). Laukkua jouduinkin sitten odottamaan vielä neljä päivää, jolloin pesin vaatteet, pakkasin uudelleen ja lähdin kohti Hollantia.
Hollannissa oli tosi surrealistinen fiilis, kaikki oli ihan niin kuin ennenkin, ja itsekin toimin ihan niin kuin vuosi sitten, onnistuin jopa letittämään hevosen ihan siististi kauheassa kiireessä. Oli kiva nähdä joitakin tuttuja nuoria heppoja jotka olivat edistyneet tosi paljon vuoden aikana. Kaikista ihaninta oli kuitenkin nähdä rakkaita ystäviä vuoden tauon jälkeen! Tosin se jota kaikkein eniten menin tapaamaan ei ollut siellä enää, vaan oli omistajiensa luona valmistautumassa lähtemään jenkkeihin :´( Hevosten kanssa ammatimaisesti toimineena TIEDÄN, ettei niihin pidä rakastua, mutta minkäs teet kun yksi niistä antaa hyvänyönsuukkoja ja halauksia, loukkaantuu jos et ehdi viettämään päivittäisiä hellittelyhetkiä niin ettei päästä sua karsinasta ennen kuin olette pussailleet kylliksi, nousee keskellä yötä kuullessaan sun äänen ja on kaiken lisäksi varmaankin paras hevonen jota ikinä olet ratsastanut. Onneksi se menee hyvälle ratsastajalle ihan taianomaisen hienoon paikkaan, joten varmaan saadaan kuulla siitä vielä.
 |
| Rakas, on ikävä! |
Näin jälkikäteen huvittaa, että vaikka olin vain semisti töissä ja vain muutaman päivän, silti kädet turposivat varmaan pari kokoa, laihduin varmaan pari kiloa ja jalat on täynnä epämääräisiä mustelmia. Ah hevosenhoitajan elämän ihanuutta :D Ajoin myös jopa ison hevosauton kisoista kotiin, oli tosi pelottavaa pimeässä vuoden tauon jälkeen, mutta selvisin!
Nyt pitäisi sitten taas saada otetta elämästä, päästä takaisin treenin makuun, saada gradu tosissaan vireille, ehtiä tehdä vähän töitäkin ja muuta mukavaa. Tänään on ensimmäinen viisiottelukoulun ratsastustunti jota odotan ihan mielettömän innokkaana! Päästäänköhän jo hyppäämään? Valitettavasti Anskukin potee karseata flunssaa vaikka ei sitä edes ole itselleen ansainnut niin kuin eräät Hollannissa riekkuneet, toivottavasti tervehtyisi illaksi sen verran että pääsisi tunnille! (Taas hevosenhoitajamoodissa olevana melkein neuvoisin, että Red Bullin ja Buranan avulla selviää mistä vaan, mutta se lienee aikalailla epäammattimaista :D)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti