Maailman onnellisin pronssimitalisti!!

Eilen olin nukkumaan mennessäni kuolemanväsynyt, mutta niin innoissani etten silti meinannut saada unta. Tänään heräsin jo yhdeksän jälkeen leveä hymy naamalla. Voi että voi ihminen olla onnellinen!

Eilisen SM-päivän aamu alkoi aamupalalla. Olin pakannut kaikki kamat jo eilisiltana, eli kisa-aamulle jäi vain aamu-omeletti ja kahvi, hampaiden pesu ja eväiden pakkaus. Vaatteetkin olin laittanut valmiiksi esiin. Hyvissä ajoin ennen kahdeksaa saapui Anskun kyyti kyydissä muitakin viisiottelijoita ja niin alkoi kisapäivä Märskyyn siitymisellä. Märskyssä törmättiin muihin kisailjoihin, joukossa myös kisoihin saapuneet olululaiset, joista yhden olinkin tavannut jo keväällä, kun Kirsi Yrjölä oli tutustumassa meidän harjoituskisoihin startatessaan viisiottelutoimintaa Ouluun.

Uinnissa tein tavanomaisen kevyen lämmittelyn, pari starttiharjoitusta, ja sitten olikin jo ensimmäisen lähdön aika. Lähdöt oli jaettu mahdollisimman tasaisiin eriin ennätysten perusteella, ja itse olin toisessa erässä. Startti meni hyvin, ja matkalla ihmettelin vähän missä ihmeessä muut oikein viipyilevät, kun niitä ei näy rinnalla. Mitäs uivat niin hitaasti! Olin päättänyt uida koko matkan niin kovaa kuin jaksan ja osaan, mitä sitä turhaan säästelemään. Kerran tuli yksi parin sekunnin jäätyminen, ja skippasin kuperkeikkakäännöksen jotta sain yhden ekstra hengityksen, muuten painelin menemään, ja maalissa ihmettelinkin että olenkohan jo oikeasti maalissa vai olenko laskenut kierrokset väärin. Olin maalissa, ajalla 3:30.74!! Ennätys parani yli 7sek! Ei mennyt alle 3:30, mutta hitot jostain kymmennyksistä, olin tyytyväinen! Jokainen uinnista saatu piste oli plussaa, varsinkin kun monet jäivät nollille ja tiesin tarvitsevani jokaisen pisteen talteen miekkailua varten.

Banaani naamariin ja kisapäivä jatkui kohti kisistä ja miekkailua. Oltiin siellä tosi hyvissä ajoin ja tein taas normiverran, ja olin mielestäni superajoissa. Kuitenkin, siinä vaiheessa kun olin saanut vesipullot täytettyä ja kamat niskaan yms, olikin jo kisan aika, eli silti tuli vähän kiire, enkä ottanut yhtään lämmittelyottelua. Sain miekkailupariksini Eevin, hallitsevan viisiottelun Suomen mestarin,, mikä osoittautui olevan tosi hienoa, Eevi oli tosi kannustava koko ajan ja oli opettavaista seurata kokeneen kilpailijan työskentelyä, ei vähiten henkisellä puolella! Miekkailu alkoi ihan hyvin, kun sain pihistettyä yhden piston Eeviltä sisäisissä otteluissa, mutta sen jälkeen saimme vastaamme tosi tiukkoja vastustajia, ja pistot jäivät aikalailla vähiin. Tärkeintä itselleni oli, etten saa jäädä murehtimaan pistojen vähyyttä, vaan tsemppaan täysilä jokaiseen pistoon, ja aivan tarkoituksella en laskenut pistoja. Oteltiin ensin kaikki kaikkia vastaan kaksi pistoa, ja sitten koko kierros uudestaan yksi pisto kaikki kaikkia vastaan. Lopulta miekkailutulokseni oli 12 voittoa 27 tappiota. Sain joitain hyviä pistoja hyviäkin miekkailijoita vastaan, mutta niitä olisi ehdottomasti pitänyt saada lisää tutuilta treenivastustajilta. Väistöt eivät toimineet lainkaan niin kuin olisi pitänyt, ja tulos on sen mukainen. Eli ei hyvä.

Okseri, joka uskokaa pois, näytti paljon suuremmalta kun seisoin sen vierssä ja se ulottui minua vatsaan! Kuva Tero Koski.

Miekkailun jälkeen suoritettiin hevosten arvonta ratsastusta varten. Sääntöjen mukaan kisaa johtava urheilija suoritti arvonnan. Ja hyvin arpoikin, Eevi arpoi itselleen ja minulle saman hevosen, Lawrenza-tamman :) Jos olisin saanut toivoa ratsua, olisin toiminut juuri tätä heppaa, Laura on nimittäin ihan kone esteradalla ja hypännyt 130cm luokkia, eli tosi tykki meidän radalle! Ratsastus suoritetaan käänteisessä järjestyksessä, eli kisan johtaja ratsastaa viimeisenä. Meillä oli kaksi ratsastusryhmää, eli hevoset suorittivat radan kahdesti. Estekorkeus oli 105cm, 8 estettä, 9 hyppyä, ja rata oli rakennettu meille valmiiksi. Päästyämme Keravalle erittäin täyteen ahdetussa Golfissa (viisi ihmistä ja kolmen ihmisen viisiottelukamat täyttäisivät isommankin auton...) käveltiin rata ja laitettiin hevoset valmiiksi. Kävelytettiin niitä ensin maasta käsin, järjestäjät vahtivat silmä tarkkana kelloa ja kertoivat milloin saa nousta selkään, jotta jokainen ratsukko saa saman 20min verryttelyajan. Sääntöhän on 20min ja 5 hyppyä aikaa tutustua hevoseen. Koska verkkasimme ulkona ja kisasimme maneesissa, saimme säästää yhden verkkahypyn ykkösesteelle maeesissa niin halutessamme. Laura oli ihan tikkana! Käynnistin sen laukan huolella, jotta voisin vain ohjata ja sujua radan läpi ja yrittää olla säätämättä liikaa. Ja Laura teki duunia käskettyä, vaikka ehkä silti säädin vähän ja missasin yhden etäisyyden vikalle esteelle perusteellisesti, tamma toi meidät maaliin täysille pisteille! Ennakkoon olin vähän kavahtanut kakkosestettä, joka oli radan isoin okseri ja niinkin alkuradasta, mutta ratsatsin sinne huolellisesti ja taisin vaan hymyillä hypyn jälkeen, en keksi montaa kivempaa asiaa kuin liidellä hevosen kanssa esteen yli :) Oli niin kivaa kiskoa pitkästä aikaa ratsastus-kisakamppeet päälle ja ratsastaa kunnon kisarata! Ratsastuksen jälkeen oli megahyvä fiilis, nyt ei tarvitse enää kuin juoksennella vähän ja päivä on jo ollut superkiva, kyllä tää tästä!

Myllypurossa saimme sitten tietää CE-lähdöt, tämäkin suoritettiin kahdessa erässä, parhaat viimeisessä, ja olin onnistunut hilaamaan itseni tulostaulukossa tarpeeksi korkealle päästäkseni viimeiseen lähtöön. Naisten sarjassa Eevi johti, sen jälkeen nuori olululaistyttö, kolmantena Israelin vahvistus Noah, neljäntenä oululaisten Kirsi ja viidentenä minä. Noah ei luonnollisesti ulkomaalaisena ollut mukana mestaruuskisassa, eli siinä olin neljäntenä. Lähdöt suoritettiin myöskin takaa-ajona, eli kisaa johtava Eevi lähti ensimmäisenä, ja sitten pisteet muutettuna sekunneiksi seuraavat lähtivät matkaan. Sääntöjen mukaan ne kisaajat joiden handicap on yli 2min lähtevät kahden minuutin jälkeen yhdessä, ja ajat muunnetaan pisteiksi sitten maalissa. Odotellessamme omaa verraa ja lähtöämme Eevi neuvoi miten laskea ero edelliseen/seuraavaan, ja laskimme, että päästäkseni pronssille, minun pitäisi olla maalissa kokonaiset 2min 6sek ennen Kirsiä, mikä on noin lyhyellä matkalla varsin paljon. Pohdin, että ei se nyt mahdotonta ole, mutta ei silti ole reilua myöskän toivoa että toinen epäonnistuisi suortiuksessaan vain jotta minä voisin onnistua. Olisi siis laitettava kaikki peliin, ja tilasin kannustusjoukoilta olympia-aaltoja ja määrätietoista kannustusta koko juoksun ajalle. Valmistautumisessa ampumiset menivät tosi vaihtelevasti ja eivät kovin hyvin, mutta päätin, että sille ei nyt voi mitään, teen sen suhteen parhaani ja juoksen sitten sitäkin kovempaa. Kirkastin mieleeni sen mitalin ja shampanjapullon, ja päätin että paha olo ja jalkakipu (joka ei häipynyt viikon aikana) ovat nyt toisasteisia seikkoja. Ja ihan totta, lähtölinjalta maaliviivalle jalkaan ei sattunut hetkeäkään. Adrenaliini on aika vahvaa kamaa!

Onnistuin jättämään ampumiset hyvin omaan arvoonsa, koska en muista ampumisiani juuri ollenkaan. Keskityin vain tekemään omaa juoksuani, vilkuillen aina välillä että etäisyys Kirsiin kasvoi tasaisesti. Ansku teki muistiinpanoja niin ampuma-kuin kierrosajoistanikin, eli ehkä raportoin niistä takemmin myöhemmin. Sen sentään tiedän, etten jäänyt nollille kertaakaan, ja taisin sillä vetää vähän kaulaa oululaisiin. Juoksuni sankariksi nousi jälleen kerran Eevi, joka kolmannella juoksuosuudellani yhtäkkiä ilmestyi eteeni, ja käski "Saskia kom peesiin, nyt mennään!" ja juoksi edessäni kokonaiset kaksi kierrosta (juoksulenkkimme 800m oli kaksi koukeroista kierrosta jalkapallokentän ympäri) ja käytännöllisesti katsoen kiskoi minua perässään, varmasti uhraten omasta ajastaan huomattavasti ja motivoiden minua mielettömästi. Kun Eevi jäi maaliin Suomen mestarina (!), ammuin viimeisen ammunnan aikaan 23sek, ja totesin että nyt vaan juostaan maaliin. Oletteko koskaan juosseet 3200m niin kovaa kuin jaksatte? Se ei muuten oikeasti ole kivaa :D Varmasti puolet juoksusta haaveilin vain siitä hetkestä, kun saisin pysähtyä! Maalisuoralla tiristin itsestäni viimeisetkin mehut, ja maalissa vilkaisin kelloani, joka näytti n. 16min! Heittäydyin maahan kuolemaan ja yrittämään saada happea sisään kirveleviin keuhkoihini, ja Ansku ilmestyi vierelleni kello kädessä, kertoen että vaikuttaa siltä, että sain kurottua sen yli 2min 6sek kaulan. Missään vaiheessa en kuitenkaan halunnut riemuita ennen kuin tulokset oli laskettu ja viralliset, mutta niinhän siinä kävi, että sain SM-pronssia! Unbefreakinlievable!!!

Onnelliset mitalistit. Kuva Kirsi Yrjölä, Oulun Miekkailuseura.

Suuren maailman tuntua kisaan toi se, että Antidopingtoimikunta oli ilmestynyt paikalle ja ilmoitti maalissa testaavansa SM-voittajan ja kakkosen. Koska olin maalissa selvästi ennen lopullista kakkosta, ADT:n nainen seurasi minua jopa kun menin täyttämään vesipulloa! Tunsin itseni tosi urheilijaksi :D

Vielä palkintojenjako, ja sen jälkeen suuntasimme vanhempieni luokse, jossa odotti lämmin sauna, kylmä shampanja ja valmis ruoka. Kertasimme vielä Anskun, Jessican ja vanhempieni kanssa päivää, ja lopulta kolme väsynyttä mutta onnellista tyttöä pääsivät kotiin nukkumaan. Ansku taisi olla kaikista väsynein toimittuaan niin ansiokkaasti koordinaattorina koko päivän :)

Lisäanalyysejä varmaan seuraa, ja päivästä on niin rutkasti kuvamateriaalia, että siitä riittää pitkäksi aikaa. Voinhan mainita, että kisasta puuttuivat Eeviä mukaan lukematta kaikki muut kansainvälisen tason ottelijamme, mutta ihan sama, sain sen mitalin, eikä se suinkaan tullut ilmaiseksi!!

Kuva Oulun miekkailuseuran sivuilta, josta löytyy myös erinomainen artikkeli SM-kisoista!

SM2013: Tavoitteet

Tavoiteet on helpompi täyttää jos tietää mitkä ne ovat. Tunteet ennen SM:iä ovat hieman ristiriitaiset: toisaalta tietysti lähdetään tekemään uusia ennätyksiä ja hakemaan mitalia, shampanjaa, mainetta ja kunniaa, mutta toisaalta nämä ovat ensimmäiset SM-kisani, joten kaikki läpiviedyt suoritukset ovat plussaa. Enkä jaksaisi murjottaa koko syksyä jos asetan itselleni huikeat paineet ja odotukset enkä sitten täytäkään niitä. Niinpä jaoin tavoitteetkin kahteen osaan. Supertavoite on itselleni aidosti kova tavoite, ja jos pääsen yhteenkin näistä, aion olla jo tyytyväinen koko kisaan. "Tyytyväinen"-tavoite on taas realistisempi ja ympäripyöreämpi, johon pitää olla tyytyväinen, vaikka supertavoite jäikin täyttymättä.

Laji on niin arvaamaton, että pelkään että turha paineiden kasaus saattaa kostautua. Lajin luonteeseen kuuluu esim. se, että saatat saada arvonnassa hevosen jolla on huono päivä ja se suostuu liikkumaan vain ja ainoastaan takaperin tänään, tuloksena nolla pistettä (näin on kuulemma tapahtunut, sinne meni PM-mitali), saatat itse tehdä yhden pienen virheen ja unohtaa esteradan, tulos 0p (näinkin on kuulemma käynyt), saatat kompastua omiin jalkoihisi CE:n maalisuoralla (true story)... Mitä tahansa voi käydä kun on näin monta komponenttia, joten aion lähteä yrittämään parastani ja katsoa mihin se riittää. Perus kisaturistin fraasi, mutta minullepa ei ole kukaan kustantanut olympiamatkaa maailman toiselle puolen, joten ehkä näissä kisoissa vielä on varaa "kasvattaa kokemusta" saamatta kauheasti lokaa niskaan? :)

Tavoite on olla yhtä tyytväinen kuin olin tuossa hetkessä voitettuani mitalin :)

Uinti:
Supertavoite: alle 3min 30sek
Tyytyväinen: parantaa ennätystä (3:37,9)

Miekkailu:
Supertavoite: Saada keskimäärin puolet pistoista
Tyytyväinen: Olla hyytymättä ja antamatta kenellekään ilmaisia/tyhmiä pistoja

Esteratsastus:
Supertavoite: Täydet 1200 pistettä
Tyytyväinen: En tipu kahta kertaa/pääsen radan läpi :D

CE:
Supertavoite: kaikki ammunnat alle 30 sek, juosta lujempaa kuin viimeksi eli parantaa aikaa
Tyytyväinen: ehjä suoritus, jossa en luullut kuolevani ja sain kaikki 5 osumaa kaikilla kerroilla

Kuitenkin, en aio lähteä kisoihin luovuttamaan vaan yritän parhaani mukaan kaivaa ne kuuluisat (?) henkiset voimavarani jostain mielen perukoilta ja tehdä parhaani ja vielä vähän lisää. Päivääni luo mielenrauhaa se, että ihana Ansku on luvannut olla meidän kuski/urheilupsykologi/valokuvaaja/muonittaja/logistiikkapäällikkö, mikä tarkoittaa sitä että pitäisi voida oikeasti keskittyä vaan suorittamiseen. Shampanja on kylmässä ja suunnitteluexcel viimeistelyä vailla valmis, näillä eväillä ei voi kuin menestyä!

SM-viimeistelyt

Nyt tuleekin vähän niin kuin viikon treenit-postaus etukäteen, koska aion jakaa viimeistelyviikkoni suunnitelman. Herkistely on itselleni ihan uutta, joten ei ole tietoa mikä toimii omalle kropalle parhaiten. Parhaani yritän, katsotaan mitä siitä tulee! Tavoite on että kropan tila olisi suunnilleen tällainen lauantaina koko päivän:

Ja suunnitelma jolla sitä yritetään toteuttaa on seuraavanlainen:
Ma: juoksuammunta, vajaa 1h juoksentelua ja keskittymistä
Ti: Vajaan parin tunnin suht normaali miekkailutreeni
Ke: Kevyehkö uinti aamulla
To: Supernopeat oparit
Pe: Ratsastus

Lisäksi sapuskaa ja unta sekä vähän lihashuoltoa, niin olen ainakin tehnyt parhaani valmistelujen kanssa! Tosin nyt tiistaina olo on ihan katastrofaalinen, pohje kramppasi eilen ja tänään, ja tänään kipu siirtyi jo nilkkaankin, ja lisäksi heräsin tänään aamulla siihen että niksautin niskani jotenkin, ja nyt on koko niska-hartiaseutu niin jumissa ja kipeä ettei pää meinaa kääntyä... Ei muuta kuin Voltarenia kehiin niin toivottavasti tokenen!

Täysillä kohti SM:iä

Viime viikko oli viimeinen kunnon treeniviikko ennen SM-kisoja, ja tulikin treenattua sen mukaisesti. Keskityin treenaamaan erityisesti viisiottelua sekä sitä tukevia juttuja. Uintiahdistuksestani kirjoittelin jo erikseen, voisin vielä lisätä siihen aiheeseen että sunnuntain uintitreenit onman valmentajan kanssa pitkästä aikaa menivät hyvin, ja valmentaja lupasi että varmasti saan aikaani parannusta jos uin niin kuin uin treeneissä!

Viisiottelun lisäksi panostin lihaskuntoon, joka on jäänyt vähän vähemmälle huomiolle viime aikoina. Katsastin vihdoinkin uuden toimiston punttisalin, ja totesin sen oikein käyttökelpoiseksi! Sunnuntaina kävi niin, että laiskuudesta rankaistiin, kun päivällä auringonpaisteen aikaan laiskottelin sohvalla enkä jaksanut tehdä juoksutreeniä pois alta ennen uintia, ja sitten illalla kun oli juoksun aika olikin hyytävän kylmää, märkää ja pimeää. Saatiin silti kunnon treeni aikaan kun roudasin Jessican mukaani tekemään kunnon intervallitreenin. Nyt sitten herkistellen kohti ensi viikonloppua ja kauden huipennusta!

Poniratsastaja vol 2 - eli kuinka menetin sydämeni Brianille

Viime viikolla ennen ratsastustuntia menin tavalliseen tapaan maneesiin katsomaan hevoslistaa. Nimeni kohdalle oli kirjoitettu listaan Brian. Ensimmäinen ajatus oli, että ohoh, onko tänne tullut uusi hevonen? Kunnes tajusin viime keväästä viisastuneena vilkaista ponilistaa, ja niinhän siinä kävi, että olin saanut tunnille kovin soman Brian-ponin! Kysyin katsomon ponitytöiltä, että kukahan näistä mahtaa olla Brian. Brian osoittautui ehkä maailman söpöimmäksi pieneksi poniruunaksi, ja vaikka valmiiksi jo hieman hymyilytti, että miltähän me tullaan näyttämään, niin olin jo myyty. Kun pituutta on vähän reilut 170 cm niin jalat ovat väkisinkin melkoisen pitkän näköiset...

Oi Brian... <3 kuva täältä

 Ja eikun selkään! Tunti ratsastettiin maneesissa vesisateen vuoksi. Harjoituksena oli tehdä pitkän sivun alkuun voltti, ja sen jälkeen koko pitkä sivu avotaivutusta. Brian oli reipas, mutta tarvitsi silti aivan valtavasti jalkaa. Puoli tuntia kuluikin siihen, kun Essi kerta toisensa jälkeen huutaa "käytä sitä jalkaa!! ENEMMÄN!!". Jossain vaiheessa jalat olivat jo aivan maitohapoilla, mutta siinä vaiheessa kun poni alkoi hakea tuntumalle eikä vain taivuttanut kaulaansa mutkalle, alkoi jalan käyttö kannattaa. Essin tunneissa tykkään erityisesti kahdesta asiasta. Ensinnäkin Essi selittää todella hyvin, miksi asioita tehdään niinkuin niitä tehdään. Tällä tunnilla pohdimme hevosen luontaista tasapainoa ja sitä, mitä tarkoittaa se, kun hevonen ratsastetaan takaa eteen ja miten hevosen saa ratsastettua takaosan päälle. Toiseksi Essi oikeasti vaatii ratsastajaa ratsastamaan ja työskentelemään kunnolla. Tunneilla ei pääse livahtamaan sieltä, missä aita on matalin, vaan joutuu oikeasti hommiin. Tälläkin tunnilla jouduin ihan oikeasti käyttämään jalkaa ja siinä vaiheessa kun pohjeapu lopulta meni läpi, oli palkintona aivan mielettömän hyvän tuntuinen poni, joka kuunteli jokaista apua ja toimi kuin ajatus, ollen tasapainoinen ja takaosan päällä.

Kuva: Suvi Tuomela

Ainoa asia, joka jäi harmittamaan tunnin jälkeen oli se, että unohdin antaa Brianille omenan, vaikka olin varta vasten ottanut omppuja tallille mukaan. Pahus. Ensi keskiviikkona sitten :)

Siis kuka voi ihan oikeesti vastustaa ponia, jolla on timantti-sydänotsapanta?
 Kuva: Sofia Silvonen

Hallikauden aloitus ja uintiahdistus

Eipä ole vähään aikaan tullut kirjoitettua mitään uinnista. Olen koko kesän uiskennellut stadikalla pari kertaa viikossa rusketusta samalla parannellen. Eilen kun tein comebackin töölöön, maailman mummoimpaan uimahalliin, ja uinti tuntui sikahitaalta, tajusin kuitenkin että sitähän nimenomaan olen tehnyt: uiskennellut. Yhtäkkiä iski tajuntaan, että oikeasti kuolisin, jos yhtäkkiä joutuisin tekemään kunnollisia vetoja määrättyihin aikoihin! Olen kyllä tunnollisesti viettänyt aikaa altaassa, mutta aina vaan sen puolisen tuntia kerrallaan, enkä ole koko kesänä kunnolla harjoitellut harvoja voimakkaita käsivetoja, koska se on niin tylsää, enkä uinut kovaa sen pidempään kuin 25m, koska se on niin rankkaa. UISKENNELLUT siis! Kun sisäistin tämän, ja samalla sen että SM:iin on enää viikko, meinasi iskeä pieni paniikki. En kestä, jos en saa uintiaikaani mitään parannusta!

Perjantaina tein sitten paluun myös Märskyyn perjantai-illan vuorolle, todellinen hallikauden aloitusviikko (uimastadika oli auki viimeistä päivää viime su). Totesin että nyt on tartuttava härkää sarvista ja tiedettävä onko menty kauheasti taaksepäin vai missä mennään, joten pyysin kaveriani kellottamaan 50m. Ei tietenkään ollut kunnollista kelloa mukana, joten aika on varsin epätarkka, mutta meni sentään 50m pitkällä radalla aikaan 43sek, mikä on viitisen sekuntia nopeammin kuin viimeksi kun sitä on kellotettu :) Tosin aika on helmikuulta, eli voisi olla enemmänkin parannusta, mutta toisaalta taas pitkä rata on ainakin teoriassa hitaampi, kun ei saa vauhtia seinästä toista kertaa... vaikka omat kuperkeikkakäännökseni ovat kyllä vieläkin niin hitaita, että itse epäilen että pitkä rata olisi kuitenkin minulle nopeampi. Eniten kuitenkin lämmitti mieltä, kun uimavalmentajakaverini sanoi että tekniikka näyttää tosi hyvältä! Törmäsin vielä meidän uimavalmentajaan, joka antoi synninpäästön sanomalla että välillä tekee ihan hyvää keskittyä tekniikkaan ja uida chillimmin jonkin aikaa. SM:issä pitää sitten saada vaan hurja tsemppi päälle jotta saa rikottua ennätyksiä!

Näillä mennään.

Sairastumisen torjuntaviikko

Viime viikolla oli vihdoin kevyen viikon aika. Olin maanantaina ihan loppu fyysisesti, ja lopulta päätin suosiolla jättää treenit väliin, vaikka ampuminen olisikin ollut tärkeää. Tiistaiksi olo ei yhtään kohentunut, ja jollain maagisella maltilla sain itseni kerrankin olemaan järkevä ja päättämään, että lepään ENNEN kuin olen kunnolla kipeä. Keskiviikon hierontaa en silti viitsinyt siirtää, ja sunnuntain lihashuollon ja kahden päivän lepäilyn jäljiltä kroppa olikin kerrankin oikein hyvässä kuosissa! Noottia saivat oikeastaan vain pohkeet ja pakarat, niille siis lisää venyttelyä. Lisäksi Janne oli oppinut uusia olkapään manipulointitekniikoita, ja sovelsi niitä ihan fiilareissa :)

Torstain vielä lepäilin, mutta perjantaina oli päästävä ratsastamaan, minkä jälkeen sitten päätin että potentiaalinen tauti on lopullisesti kukistettu. Viikonloppuna palasin treenin pariin ensin aamulenkin ja sitten uimastadikan viimeisten auringonsäteiden muodossa. Muuten viikonloppu menikin Hevoset Stadikalla-tapahtumassa iloisissa merkeissä. Sunnuntai-iltana sain vielä itseni tekemään perusteellisen juoksutreenin, tekniikat ja intervallit ja kaikki, vaikka kuinka hävettikin pomppia hölmösti ja juoksennella edestakaisin rannan hiekkatiellä muiden lenkkeilijöiden joukossa. Liikuntamäärät jäivät kuitenkin sellaisiksi, että sain kuulla että oli "kivaa kun olit kipeenä viime viikolla, niin muillakin oli mahdollisuuksia johtaa HeiaHeian tilastoja!" Kiitti kaverit... :D

Vaikka on ihan kiva katsoa Thorkildsenia ja kumppaneitakin stadikalla, niin oli kyllä ilo katsoa hevosia siellä kerrankin! Sopivat sinne kuin nyrkki silmään!