Päivää ennen jouluaattoa iski räkätauti ja kuume. No, ei siinä mitään, tuumin, jouluna on hyvin aikaa levätä ja paranen varmasti pian. Välipäivinä suunnattiinkin Tahkolle ja hiihtelin jo siellä luullen olevani kunnossa. Kotiin palattuani kuume ja väsymys kuitenkin palasi. Ja sitä kestikin sitten vielä puolitoista viikkoa.
Lopulta tervehdyin ja ehdin treenailla pari viikkoa ennen alppireissua, ja siellä olin terve kuin pukki. Kotimatkalla lentokoneessa herättyäni päiväuniltani tunsin että on vähän outo olo. Ja siitä se sitten lähti, loputon kuumeilu. Alussa siihen liittyi myös muita normiflunssan oireita, mutta vielä niiden kadottua kuume jäi. Monta kertaa luulin jo olevani terve kun kuume hellitti pariksi päiväksi ja aloin (supervarovaisesti, lupaan!) treenata, vain huomatakseni että kuume teki taas comebackin. Lääkäristä sanottiin vain että turha tulla tänne, tsemppiä itsehoitoon. Taisi olla kolmas viikko kun vihdoin pääsin terveydenhoitajan pakeille, josta sitten sain edes sympatiaa. Otettiin verikokeet ja toivo oli korkealla että löytyisi jotain mille voisi tehdäjotain, mutta ei. Tulehdusarvot ei koholla, valkosoluarvot normaalit, hemoglobiini hyvä, nieluviljely negatiivinen... Kaikki hyvää ja normaalia. Eli virustauti, lepäile rauhassa. Kiitos.
Yli neljä viikkoa tuli sitten kuumeiltua. Ei sitä ikinä ollut kauhean paljon, mutta sen verran että oli kaikki veto poissa eikä uskaltanut treenata. Oman voinnin mukaan sain tehdä kevyttä liikuntaa, ja niinpä tulikin sitten käveltyä aika lailla. Rankinta ja raivostuttavinta ehkä oli epätietoisuus, kun ei osaa sanoa kuinka kauan tätä vielä kestää, yhdistettynä siihen että asialle ei todella voi tehdä mitään muuta kuin levätä. Yleensä menen sekaisin jo parista liikkumattomasta päivästä, nyt oli kyllä ihan rehellisesti psyyke koetuksella. Ja jotenkin tosi turhauttavaa, että maailma on täynnä sohvaperunoita, jotka eivät viitsi hilata ahteriaan liikkumaan, ja sitten ihminen joka ei mitään niin paljon haluaisi kuin liikkua, joutuu hillumaan sillä sohvalla viikkotolkulla.
Myöskin ihan rehellisesti voin sanoa, että en muista milloin viimeksi (jos koskaan) olen ollut näin huonossa kunnossa. Kevyt hölkkä puuskututtaa ja voimatasot on kadonneet. Nyt eletään toivossa että vanhoista pohjista olisi jotain jäljellä ja kunto nousisi takaisin nopeasti. Nyt olo on jo hyvä, toivottavasti sairastelut on nyt lopullisesti takanapäin. Mielestäni olen nyt sairastellut muutaman talven edestä, eli kaiken järjen mukaan pitäisi nyt olla monta vuotta terveenä?! Olen myös aina ihmetellyt kun kerrotaan että joku huippu-urheilija (esim. Iivo Niskanen) on sairastellut: miten niin sairastellut? Joko olet terve tai sitten olet kipeä! Nyt on sitten sellainen sairastelukin tullut koettua, ehkä siis olen taas hivenen enemmän wannabe-urheilija.
Se mitä näin pitkä sairastelu tarkoittaa, on väistämättä se että alkukausi on pilalla. Oli tarkoitus lähteä vähän isompiin kisoihin Sveitsiin reilu viikon kuluttua, mutta siitä ei kyllä nyt tule mitään. Harmittaa ihan kauheasti, koska olin syksyllä jo aika hyvässä kunnossa ja suunnittelin tätä kautta täyttä päätä. Tosiaan oli tarkoitus päästä kisaamaan isompia kisoja euroopassa. Nyt kaikki suunnitelmat on unohdettu ja yritän vain saada itseni kuntoon ensin. Kisoja alan miettiä sitten kun alkaa tuntua että sinne lähtemisessä olisi yhtään mitään järkeä. Onneksi kauden päätavoite eli PM:ät ovat vasta lokakuussa, eli siellä aion olla iskussa!
Tiedättekö kun joku kysyy että mitä kuuluu, ja siihen on ihan tajuttoman vaikea vastata, joten sanot vain välttelevästi "ihan hyvää" ja vaihdat puheenaihetta? Tässä nyt oli sitten vähän taustaa sille miksi ihan rehellisesti on kuulunut parempaakin. Pohjalta on suunta vain ylöspäin.
ps. Kuvituksena onnellisempia hetkiä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti