Mikä meitä liikuttaa?

Kävin viime viikolla katsomassa Teemu Selänteestä kertovan elokuvan, ja elokuva sai minut miettimään huippu-urheilijan persoonallisuutta ja motivaatiorakennetta, ja mistä persoonallisuudenpiirteistä on hyötyä huippu-urheilussa (psykologi mikä psykologi, joku muu olisi ehkä jäänyt miettimään Teemu Selänteen upeaa uraa tai mielenkiintoista elämäntarinaa..). Urheilijoiden persoonallisuutta on tutkittu paljon, mutta tiettyä "urheilijapersoonallisuutta" ei ole tutkimuksissa löytynyt. Eikä mielestäni pidäkään löytyä. Sama asia kuin ihan missä tahansa ammatissa tai työtehtävässä - tietyistä persoonallisuuden piirteistä on hyötyä, mutta tarkkaa persoonallisuusprofiilia, joka olisi täysin vedenpitävä, on todella vaikeaa ja myös aika turhaa määritellä. Esimerkiksi jos työympäristö on äärimmäisen muuttuva ja siinä on hyvin vähän paikallaan pysyviä rakenteita, mutta työntekijä suosii todella stabiileja, vakaita ympäristöjä, hän joutuu olemaan töissä jatkuvasti epämukavuusalueellaan. Tämä taas vaikuttaa herkästi motivaatioon ja sitoutumiseen, mutta ei välttämättä ole este henkilön suoriutumiselle.

Kuva: www.mtv3.fi

Jos viedään tämä ajattelu vielä lähemmäs urheilua, lähdin pohtimaan minun ja Saskian eroja urheilijoina. Saskia on päässyt (joutunut) koekaniinikseni, kun olen opintojen ja töiden takia harjoitellut erinäisiä persoonallisuustestejä ja motivaatiokartoituksia, joten Selänteen innoittamana jäin miettimään sitä, mikä meitä motivoi ja mikä meidät saa liikkeelle. David McClelland (1961) jakoi motivaation synnynnäisiin ja opittaviin motivaatioihin, joista keskittyi opittavien motiivien tutkimiseen ja jakoi motiivit kolmeen kategoriaan:

1. Suoriutumisen tarve (need of achievement): tarve menestyä ja pyrkiä eteenpäin elämässä
2. Liittymisen tarve (need of affiliation): tarve ihmissuhteisiin ja halu olla ihmisten kanssa
3. Vallan tarve (need of power): halu vaikuttaa muiden tekemisiin ja saada muut tekemään asioita, mitä he eivät normaalisti tekisi

Näistä minulla korostuu vahvimmin liittymisen tarve - haluan olla muiden ihmisten kanssa, tehdä yhteistyötä, kuunnella ja minut saa työskentelemään parhaiten, jos pystyn työlläni auttamaan muita ihmisiä ja saan muilta kehuja ja sparrausta. Saskialla puolestaan suoriutumisen tarve korostuu vahvimmin. Suoriutumisen tarve jaetaan kahteen osioon - laatuhakuisuuteen ja tuloshakuisuuteen, ja näistä erityisesti tuloshakuisuus on se, joka vie Saskiaa eteenpäin. Tämä ei tarkoita sitä, että minä en milloinkaan haluaisi menestyä tai Saskia ei haluaisi olla muiden ihmisten kanssa - nämä vaan korostuvat meillä eri tavoin.

Saskia motivoituu siis parhaiten sillä, että hän menestyy, pärjää ja voittaa. Itselläni tulee mieleen teksti viime viikolta, jossa Saskia kertoo pohtineensa, että millä ihmeellä hän saa itsensä motivoitua kun SM-kilpailujen jälkeen ei ole koko syksylle kisoja. Näen Saskian saavan kierroksia ja intoa treeneissäkin sillä, että hän voittaa jonkun, oli se sitten parempi ammuntatulos, pari pistoa miekkailussa tai joku höntsäjuoksukisa. Toisaalta taas jokainen häviö tuntuu kaksin verroin pahemmalta kuin minulla. Minä puolestani saan itseni lähtemään treeneihin, jos tiedän että siellä on joku muukin treenaamassa. En ole kertaakaan mennyt aamulla yksin uimaan, mutta jos sovin jonkun kanssa uimatreenit aamulle, olen aivan varmasti uimahallissa juuri silloin kun pitääkin. Kun voitan tai pärjään jossain, isoin kiitos minulle on se, kun joku kehuu tai kommentoi suoritustani positiivisesti. Mutta jokaisen voiton jälkeen minua harmittaa se, että joku on hävinnyt minulle. Mitä läheisempi ihminen, sitä enemmän minua harmittaa hänen puolestaan. Muistan jo lapsena lautapelejä pelatessa, että minua aina harmitti häviäjän puolesta, ja tästä en ole vieläkään päässyt eroon. Ja veikkaanpa että tässä on myös yksi syy siihen, miksi en ole ikinä harrastanut mitään kilpaurheilua. Olen kilpailutilanteessa omalla epämukavuusalueellani - huolimatta siitä, voitinko vai hävisinkö.

Valmentaja Bobi antamassa kisojen jälkeen vinkkejä

Mitä tällä tekstillä haluan sanoa on se, että tietyn urheilijapersoonallisuusprofiilin määrittäminen ja etsiminen ei ole järkevää. Tärkeää on se, että tunnistaa itsessään omat keskeiset motivaattorit, mikä minua vie eteenpäin? Miksi menen treeneihin kerta toisensa jälkeen ja vietän kaiken vapaa-aikani treenatessa? Erityisesti silloin, kun treenimotivaatio tuntuu olevan kadoksissa, voi omien motiivien hahmottamisesta olla paljon hyötyä - esimerkiksi minä korkealla liittymisen tarpeella pyydän itselleni treeniseuraa. Saskian tapauksessa puolestaan tavoitteiden asettaminen ja kilpailutilanteiden keinotekoinenkin luominen, mikäli oikeita kisoja ei ole lähitulevaisuudessa näkyvissä, voi auttaa. Toki urheilussa on herkemmin niitä tilanteita, joissa suoritusmotivoitunut ihminen saa luonnostaan ruokittua motivaatiota, mutta itse olen sitä mieltä, että omaa motivaatiota pystyy myös tietoisesti lisäämään. Selänne-leffan jälkeen puhuin Saskian kanssa puhelimessa ja totesin: "Sä oot kyllä itseasiassa aika saman tyyppinen ku Teemu Selänne, teillä molemmilla on se oma juttu, jonka pystytte laittamaan ihan minkä tahansa asian eteen potematta siitä huonoa omatuntoa". Saskian mielestä se, että vertasin häntä Teemu Selänteeseen, oli about kauneinta, mitä kukaan on hänestä ikinä sanonut. Itse puolestaan olen tästä ominaisuudesta jopa kateellinen - jos joudun valitsemaan treenit jonkun sosiaalisen aktiviteetin edelle, minulla on aina huono omatunto.