Ammunta vs. ampumajuoksu - kaksi eri lajia?

Viime aikoina olen huomannut yllättävän usein joutuvani selittelemään eri tahoille, kuinka ampumajuoksu eroaa lajina perinteisestä ammunnasta. Ajattelin siis avata tätä asiaa ja omaa ajattelutapaani siitä vähän laajemminkin.

Tunnustan heti kärkeen, että oma tietämykseni ammunnasta lajina on erittäin rajallista ja puutteellista, pahoittelut siitä. Se, minkä kuitenkin tiedän, on että pistooliammunnan lajeissa seistään paikallaan, mitään fyysistä lisärasitetta ei siis suorituksessa ole, ja suorituksesta mitataan tarkkuutta, ei aikaa. Ammunnassa on aikaa järjestellä vartalo optimaaliseen ampuma-asentoon, ja se on jopa välttämätöntä jos mielii osua optimaalisesti. Myös ajatukset ehtii keräillä rauhassa tarvittaessa, kun kello ei tikitä joka ikistä sekuntia. Toki näissäkin on jonkilainen aikarajoitus, mutta tarkoitus ei ole ampua mahdollisimman nopeasti vaan mahdollisimman tarkasti: kasi ei riitä, vasta kymppiin ollaan tyytyväisiä. Myöskin kun ammunta on se ainut suorite, voi suoritukseen valmistautua jo päivän aikana rauhallisella mielentilalla, kun ei tarvitse samalla valmistautua juoksemaan mahdollisimman kovaa.

Tässä näkyy hyvin vähän erilaisia variaatioita ampuma-asennosta.

Ampumajuoksussa taas aika on avainsana. Ensinnäkin kaikkien paitsi ensimmäisen ammunnan alla on 800m kisavauhtista juoksua, eli syke on n. 190. Tämä tarkoittaa jo sitä, että pitää hallita kroppaa ja hengitystä ihan eri olosuhteissa kuin tavallisilla sykkeillä ampuessa. Toiseksi myös ammunta pyritään suorittamaan mahdollisimman nopeasti. Ampumapaikalle saapuessa otetaan toki hyvä ampuma-asento, mutta sitä ei jäädä asettelemaan täydelliseksi, koska se veisi aikaa. Ajatukset pitää myös pystyä kasaamaan juoksun taktisesta ja itseään piiskaavasta moodista rauhalliseen ja keskittyneeseen ammuntamoodiin kuin napin painalluksesta, tähänkään ei ole koko päivää aikaa. Ennen kaikkea ero on ampumataktiikassa: ampumajuoksun ammuntaosuus suoritetaan enemmän rytmillä kuin tähtäämällä. Jos sykkeet tapissa jää tähtäilemään liikaa, ase heiluu väistämättä, ja tällöin saa jo laukauksen ajoituksessa olla tajutonta tuuriakin jos meinaa mihinkään osua. Tavoite on että ampumasuoritus olisi täysin automatisoitu, jotta se näyttäisi siltä kuin kone kävisi ampumassa viisi samanlaista laukausta tauluun, ilmekään ei värähdä. Ampumajuoksussa ei myöskään tavoitella niitä täydellisiä osumia: taulu rekisteröi yli seiskan osumat osumiksi, joten niihin tyydytään, kympeistä ei niin väliä, vaikka ei niistä toki haittaakaan ole.

Nämä ovat ne perustavanlaatuiset erot ammunnan ja ampumajuoksun välillä. Näin ollen jos meinaa ampumajuoksussa menestyä, kannattaa harjoitella nimenomaan ampumajuoksua eikä pelkkää ammuntaa. Ei siitä varmasti haittaakaan ole, mutta mestariampujakaan ei välttämättä menesty ampumajuoksun olosuhteissa. Ampumajuoksun ammuntaosuus on myös äärettömän herkkä laji: kaikki se, mitä juoksukierroksen aikana ja kisapäivänä aiemmin on tapahtunut, saattavat vaikuttaa ampumasuoritukseen. Joka ikisessä maailmancup-kisassa näkee useita maailmanluokan urheilijoiden epäonnistumisia ampumapaikalla, usein siksi että asettaa itselleen liikaa paineita. Toki muuten aseissakin on eroja, laserase pitää vain vienoa piip-ääntä eikä potkaise lainkaan, mutta tämä olisi ihan toinen teksti.

Koska laji on vasta muutama vuosi sitten otettu käyttöön nykyaikaisessa 5-ottelussa, treenimetodit maailmalla ovat vasta kehittymässä ja saattavat vaihdella suurestikin. Faktaa on esim. se, että Suomessa ei ole yhtäkään CE-valmentajaa. Vaikka olisi kuinka hyvä ampumavalmentaja, en usko että pystyy ansiokkaasti samaistumaan urheilijan CE-kokemukseen ja näin valmentamaan siinä lajissa, jos ei ole sitä ikinä itse tehnyt tai siihen erityisesti perehtynyt.

Omasta mielestäni on toisinaan mielenkiintoista vetää jotain parallelleja ampumahiihtoon. Ampumahiihdossa ammuntasuoritus on mielestäni huomattavasti lähempänä tavallista ammuntaa kuin ampumajuoksussa. Koska laukauksia tosiaan on rajoitettu määrä, pyritään siinä paljon enemmän täydellisyyteen kuin CE:ssä. Hiihtäen kovakuntoinen urheilija pystyy myös laskemaan sykettä eri lailla kuin juoksussa, koska alla on liukuvat sukset, jotka vievät himmaillessakin eteenpäin. Juostessa pitäisi himmata tosi paljon saadakseen sykettä merkittävästi alas ennen ammuntaa, mikä kostautuisi kokonaisajassa. Ampumahiihtäjät käsittääkseni myös harjoittelevat jonkinlaista ampumajuoksua kesäaikaan, mutta siinäkin on luonnollisesti aseena kivääri, eli ihan eri juttu. Se, mikä kuitenkin on jännä, on miten Kaisa Mäkäräinen saa kaikkien sympatiat jos ammunta joskus menee metsään, mutta ainakin 5-ottelupiireissä tuntuu siltä että yksi huonompi ampumajuoksu nimenomaan ammunnan osalta saa kaiken kritiikin osakseen, enkä nyt puhu itsestäni. Näin herkässä lajissa on mahdotonta onnistua joka kerta.