Viisiotteluarkea

Hitaasti mutta varmasti viisiottelu valtaa suurempaa ja suurempaa osaa elämästäni. Naureskelinkin maanantaina viikkoa suunnitellessani, että nää lajiharjoituksethan vie niin paljon aikaa etten ehdi treenaamaan... Valitettavasti siis viisiottelutreeneissä painopiste on vieläkin eniten uuden oppimisella, eli fyysisesti en saa niistä kovin isoja tehoja irti. Poikkeuksena tähän on uinti, jossa treenit (yksinkin toteutetut) on kerta kerralta rankemmat. Jee sanon minä!

Tämä viikkokin alkoi kokonaisella neliottelupäivällä. Käytiin aamulla uimassa Jessican kanssa, ja sain kauheat mummoraivarit Töölön uimahallissa. Missä vaiheessa mummelit on muuttuneet söpöistä ja pullantuoksuisista niin radikaalisti, että ne on oppineet ihan rehellisesti v*ttuilemaan kilteille urheilijatytöille?! Lisäksi halli on aina ihan täysi, ollaan yritetty vaihdella ajankohtia mutta aina ne mummot on vallanneet tilan. Nyt pidän kyllä vähän taukoa siitä hallista.

Pyykkipäivän ja päikkäreiden jälkeen oli aika suunnata kohti Kisistä ja seuraavia treenejä. Ensiksi vuorossa juoksuammunta, jossa lauantain maraton vähän painoi jalkaa kun olin treenannut sunnuntainakin. Ampumiset meni kuitenkin kohtuullisesti, pikkuhiljaa alkaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus että saan sen 50s aikana kaikki 5 osumaa :) (Vaikka sunnuntaiaamun treeneissä aseiden säädöt oli jotenkin vinksallaan niin että oltiin kaikki ihan hiilenä kun kukaan ei osunut minnekään...) Sen jälkeen piti odotella seuraavia treenejä, ja käytettiin aika tehokkaasti venyttelemällä. Kuuden aikaan alkoi miekkailu, tein ensin itsenäisesti jalkatyötä ja pistoharjoituksia (kuolettavan tylsää tehdä tätä yksin), sen jälkeen otin muutaman ottelun. Miekkailu on kyllä meidän lajeista tällä hetkellä mulle pahin pakkopulla: olen auttamattoman huono, enkä saa siitä minkäänlaisia fyysisiä tai henkisiä kicksejä saatikka sitten onnistumisen elämyksiä. Sitkeästi yritän kuitenkin raahautua harjoituksiin, jotta kehitystä tapahtuisi, mutta taidan vetää rajan yhteen kertaan viikossa, rajansa silläkin mihin kaikkeen itsensä pakottaa.

Tiistaiaamuna menin vielä ratsastamaan hepat, ja näin oli reilu vuorokauteen mahdutettu kaikki lajit. Tein A:lla vähän samankaltaista juttua kuin perjantaina Keravalla, menin silloin hieman etupainoisella Merlotilla ja tehtiin vaan puomeja, tarkoituksena saada hevonen nopeaksi ja lyhyeksi ja käyttämään kintereitään. Verryttyään A:kin tuntui oikein hyvältä kun ratsatin sitä tehokkaasti kättä kohti ja tein puolipidätteitä. Taas pointsit Essille hyvistä oivalluksista!

Viime aikoina itseäni ja heppoja on ilahduttanut  kevätaurinko ja hyvät hankitreenit!

Itsensä voittaja: Pää edellä kohti pelkoja

Alkuviikko meni rattoisasti noroviruksen parissa... Loppuviikosta pääsin onneksi treenaamaan normaalisti, ja voi mitä mahtitreenejä olikaan viikonloppuna luvassa! Torstaina oli pieni takaisku, kun vakio aamubalance oli muutettu hotpilatekseksi. Tulipahan sitäkin kokeiltua.  Lauantaina salilla oli hyvinvointipäivä, johon en valitettavasti mahtunut mukaan, mutta pääsin silti kokeilemaan saunajoogaa. Tästä lajista olin kyllä kerrasta ihan myyty: ihanaa rentoutua ja tehdä lempeästi hyvää keholle saunan lauteilla istuen! Toivottavasti pääsen kokeilemaan tätä uudestaan, olisi mahtavaa oppia sen verran että osaisi tehdä itsekseen. Tsekatkaa lisää tästä lajista osoitteesta saunayoga.com :) Myöhemmin oli sitten BodyAttack-maratonin aika. Nähtävästi valmistelut oli menneet aikalailla putkeen: kevyt viikko alla, kunnon pastatankkaus ja vielä ennen tuntia banaani ja myslipatukka, ja treenin aikana Fenix piristävää juomaa ja Gatoradea veden lisäksi. Puolitoista tuntia tiukkaa cardiota meni nimittäin hujahtamalla ohi, ja oli niin kivaa ettei oo tosi! Tiedättekö sen tunteen kun puoltoista tuntia on hymy naamalla ja hoet itsellesi "I'm so happy right now!"?

Tänään oli sitten adrenaliinipiikkien aika, niinkuin luitte Anskun postauksesta. Ensin oli tosihyvät uintitreenit, ja sitten tosiaan piti hypätä pää edellä veteen. En muista milloin olisin pelännyt yhtä paljon kuin nyt, kun seisoin altaan reunalla hyppyasennossa tuijottaen vedenpintaa ja käskien jalkojani olemaan tärisemättä ja itseäni hengittämään. Lopulta totesin että ellen nyt heti tee sitä, en tule ikinä siihen pystymään, ja annoin mennä. Ja voi sitä onnistumisen riemua kun tajusin onnistuneeni, ilman että mitään pahaa tapahtui! Ei muuta kuin ylös ja heti uudestaan, ja uskaltauduin hyppäämään jo korokkeeltakin asti. Tekniikkaa pitää vielä hioa, nyt menen kädet edellä suoraan pohjaan, mutta ei enää hirvitä. Suurin viisiottelupelko on nyt voitettu, ja olo on kuin olisin jo voittanut ne olympialaiset!

ps. Juuri nyt herättelen vanhoja uimatraumoja katsomalla tappajahaita :D
pps. Tuo ihme merkki sunnuntain kohdalla tarkoittaa uutta juttua HeiaHeiassa, sain nimittäin mitalin siitä että olen tämän vuoden puolella harrastanut kymmentä eri liikuntalajia. Monipuolisuus kunniaan!

Uimahyppytraumoja voittamassa

Kun aloitimme viisiottelukurssin, suurin pelkoni oli uima-altaaseen pää edellä hyppääminen. Vanha, 20 vuotta sitten tapahtunut ikävä uimakoulumuisto oli edelleen vahvana takaraivossa, ja ahdistus pelkästä uimahalliin menosta suuri. Siitä hetkestä on tultu monta harppausta eteenpäin, ja vaikka uiminen on minusta tällä hetkellä yksi kivoimmista lajeista, on altaaseen hyppääminen tuntunut edelleen pelkona takaraivossa.

Kuva: www.photocase.com

Tänään oli se hetki, jolloin oli lähdettävä voittamaan omia pelkoja. Kun kuulin, että joudun hyppäämään pää edellä altaaseen, pulssi nousi ja jalat alkoivat täristä. Nousin hyppykorokkeelle, ja yhtäkkiä olo meni aivan kamalaksi. En ikinä pystyisi hyppäämään. Peruutin muutaman askeleen altaan reunalta takaisin päin ja kyyneleet tuliva silmikulmiin. Samaan aikaan nouseva paniikki aiheutti kyyneleitä ja itkua, ja toisaalta tilanteen absurdius sai minut hihittämään. Kuinka ihmeessä on mahdollista, että yksi ikävä kokemus uimahallissa kuusi vuotiaana saa minut 26 vuotiaana itkemään?

Sain kuin sainkin lopulta itseni rohkaistumaan ja hyppäsin altaan laidalta pää edellä altaaseen. Toistin saman muutaman kerran. Muut hihkuivat riemusta, kun saivat onnistumisen kokemuksia. Minä purin ahdistuneena hammasta ja pakotin itseni hyppäämään uudestaan ja uudestaan. Lopulta oli aika nousta korokkeelle uudestaan. Hyppäsin taas, hieman huonon hypyn, mutta selvisin siitä. Ja hyppäsin korokkeelta vielä uudestaan. Selvisin hengissä. Uintitreenien jälkeen olo oli edelleen ahdistunut, mutta pieni helpotuksen fiilis silti tuli. Ehkä tästä vielä selvitään? Matka altaan reunalta veteen on vielä pitkä.

Kuva: Wodumedia.com

Oman kehon kuuntelemisen vaikeudesta

Nyt seuraa taas päiväkirjamainen vuodatus, jossa on ihan liikaa kysymysmerkkejä ja huutomerkkejä... Tiedän että moni kamppailee aivan päivastaisten ongelmien kanssa, mutta kuinka vaikeaa onkaan olla treenaamatta? Kaikki meistä potevat flunssaa ja muita pöpöjä silloin tällöin, jotka kaatavat meidät sängyn pohjalle. Tällöin ei tietenkään tulisi mieleenkään lähteä liikkumaan, mutta mites sitten parantumisvaiheessa, kun ei enää ole niin kipeä että pitää olla pois töistä/koulusta?

Itselläni on treenaamaan lähteminen niin selkärangassa, että siitä irti päästäminen on ihan mielettömän vaikeaa. Kuinka vaikeaa voi olla tajuta, että vaikka jaksaa istua ja ehkä kävelläkin, niin se ei välttämättä tarkoita että jaksaa treenata?! Parhaimmillaan olen jopa mennyt salille asti, kunnes aulassa tajuan että tässä ei nyt ole mitään järkeä. Miksi siitä silti tulee huono omatunto kun jättää treenin välistä? Haloo!! Kun tervettä nuorta innokasta ihmistä, joka 98:na päivänä sadasta lähtee innoissaan treenaamaan, yhtäkkiä ei huvitakaan treenata, sille on olemassa joku syy! Miksi sitä on silti niin kauhean hankala kuunnella?! Joskus ihan oikeasti on parempi oman hyvinvoinnin kannalta nököttää sohvalla villasukat jalassa jätskipurkin ja kaukosäätimen kanssa, ja se on ihan normaalia! (huomaatteko, kuinka yritän vakuutttaa itseäni näistää asioista?:D)

Omalla kohdallani osasyy on varmasti hevosenhoitajataustassani. Siinä duunissa hevoset ovat aina ensi sijalla, ja niin kauan kuin olet tajuissasi ja kaikki raajat edes suunnilleen toimintakykyisiä, niin hommat hoidetaan, vaikka sitten särkylääkkeiden ja energiajuomien voimalla. Kuinka hankalaa voi olla tajuta, että tämä ei ole normaali menettelytapa? Jos ihmistä väsyttää ja heikottaa tai sattuu, se ei ole kunnossa!

Treenaamisessa on mielstäni parasta se, kun voi venyttää omia rajojaan ja kokea niitä "pystyinpäs!"-tunteita. Vaikeaa vaikuttaa olevan tajuta, että se, että puolikuntoisena pystyy normisuoritukseensa, ei ole rajojen rikkomista!

Kamppailevatko muut samanlaisen malttamattomuuden kanssa?

Back in the days, kun kaikkeen oli pystyttävä

Viikon treenit: hihityskuolemia

Viime viikko oli liikunnan kannalta melko viisiottelupainotteinen. Sen lisäksi suoritin kaikista viimeisen tenttini, nyt ei siis oikeasti ole enää jäljellä muuta kuin gradu valmiiksi (kunhan se tentti meni läpi...) :) Sen kunniaksi vietin kokonaisen liikunnattoman koulupäivän lauantaina, kummaa mitä kaikkea saakaan aikaiseksi kun ei ryntääkään treenaamaan! Pe-iltana kävi onneton sattumus, olin unohtanut kengät kotiin, joten jäi treenaamiset välistä. Hauskin treeni oli varmasti Sh'Bam-kokeilu! Ensin oli vähän vaivaantunut olo, mutta lopulta keskityin vaan omaan tekemiseen ja hauskanpitoon, ja onnistuin löytämään oikean "henkisesti kännissä"-olotilan. Ja repeiltiin kyllä pahasti ohjaajan huonoakin huonommille jutuille, jotka uppoaa muhun kuin veitsi voihin :D

Viikon suurin haaste oli sunnuntain uimatreenit. Viime treeneistä on aikaa, ja sinä aikana yksin treenatessa olen taas onnistunut tekemään asioita aikalailla väärin. Nyt palattiin sitten mun kohdalla ihan perusasioihin jotta sain asentoa ja rytmiä oikein päin. Tämä vaati aikamoista aivotyötä ja prosessointia, ja lopulta huomasin että keskityin niin kovasti käsiini ja niiden rytmiin ja asentoon ettei enää ollut hajuakaan missä kohdassa pitäisi ehtiä hengittää... Apua! Tässä vaiheessa en enää voinut tehdä muuta kuin yrittää olla kuolematta nauruun altaan syvässä päässä ja yrittää pärskiä takaisin kysymään lisäneuvoja :D Pitkästä aikaa oli nauruunkuolemis-hukkumiskuolema lähellä, ja taisin viihdyttää muitakin huvittuneella epätoivollani... Nyt pitää antaa tämän uuden asennon hautua ja käydä itsekseni treenaamassa H-I-T-A-A-S-T-I. Viikon paras onnistuminen oli juoksuammuntatreeneissä, kun tein oman ampumaennätykseni: 18s, uskomatonta!

Kisakalenteri

Noniin, nyt on sitten yhdelle yhteiselle tavoitteelle ihan konkreettinen päivämäärä! 2-3.3 järjestetään harjoituskilpailut eli Pentathlon Cup! Pikkuisen alkoi vatsapohjassa vääntää kun tämän kuulin, sitä ennen olisi nimittäin aika rutkasti vielä opittavaa, ei vähiten se pää edellä veteen hyppääminen... JAIKS! Ehkä tässä lähiakoina olisi hyvä tehdä joku kirjallinen tilannekartoitus missä ollaan nyt minkäkin lajin kanssa.

Toukokuussa on sitten seuraavat harjoituskisat, ja tiedossa on jo myös päivämäärä kauden päätavoitteelle: 14-15.9 SM-kisat! Eli nyt kaikki fanit raapustaa sen päivämäärän almanakkaan jotta muistatte tulla meitä kannustamaan :)

Auttaisikohan tällaiset motivaatiokynnet? :D Kuva kansaivälisen lajiliiton fb-sivuilta.

Aina ei voi voittaa: miekkailumokia

Jepp... aina ei mene meilläkään kuin Strömsössä. Tästä on jo aikaa, mutta sattui kerran että tultiin Anskun kanssa taas touhukkaana kisikselle miekkailutreeneihin. Puettiin innokkaasti kamppeet päälle ja järjestäydyttiin sitten muiden mukana riviin pistoharjoituksia tekemään, taisinpa olla jopa Anskua vähän edellä kun päästiin riviin eri aikaan. Anyway, teen (enemmän tai vähemmän) keskittyneesti pistoharjoituksia seinään ja valmentaja tarkkailee meidän tekemisiä ja antaa ohjeita, kunnes pysähtyy kohdalleni, tulee taakseni ja kuiskaa korvaani: Sulla on miekkailutakki väärinpäin. WHOOOOPS. Mikäs siinä, keräsin itseni ja kun tuli sopiva tilaisuus niin menin sitten hihitellen korjaamaan vaatetustani oikein päin. Samalla kun vaihdan vaatetta oikein päin Ansku tulee paikalle nauraen katketakseen: Arvaa mitä?! Se tuli kuiskaamaan mulle että mulla on takki väärinpäin! Siihen taisikin sitten mennä sen kerran keskittymiset... Mistä me oltais voitu tietää että niitä on erimallisia?!

Kuva fencing.fi. Tässä ei siis tuuleta kukaan meistä, siihen olisi vielä vähän matkaa...

Viimeisin sattumus kävi tänään, kun olin jättänyt oman miekkani kotiin kun en viitsinyt kanniskella sitä ympäri kaupunkia koko päivää muiden miljoonien treenikamojen lisäksi (sitäpaitsi mua pelottaa aina miekan kanssa julkisessa tilassa kulkiessa, että joku tulee pidättämään mut aseen luvattomasta hallussapidosta), joten jouduin käyttämään lainamiekkaa. Taas tunnin alussa keräilin touhukkaasti tavaroita, ja jouduin sitten tyytymään suorakahvaiseen miekkaan, mutta ajattelin ettei se nyt yhdellä kerralla mitään haittaa, ajattelematta sen kummemmin miekan ominaisuuksia. Alkuverkan ja jalkatyön jälkeen päästiin vihdoin pariharjoitteluosioon, ja tsempattiin taas Jessican kanssa täysillä. Taas valmentaja kulki katsomassa että tehdään oikein, ja meidän kohdalla se katseli hetken, näytti vähän ihmeelliseltä ja sanoi sitten: Suloista! Siis hä ?! Olin ihan että mikä nyt on suloista, kunnes se laittoi toisen miekan mun kokillia vasten: Sulla on lasten miekka. WHOOOOPS. Eihän nyt sitä siinä touhutessa älynnyt... Valmentaja parka, on sillä meidän kanssa välillä pokassa pitelemistä! (Vaikka tänään kyllä sekin nauroi mulle ihan ääneen)