PM-hopeaa Bornholmista

Pitkästä aikaa päästiin kunnolla kisaamaan, kun koitti PM-kisojen aika! Pohjoismaiden mestaruuksista kisattiin tänä vuonna Bornholmin paratiisisaarella Tanskassa. Oikeasti, minne ikinä katsoikaan saarelta niin näki horisontin, itse saarella jokaisella takapihalla kasvoi omena- ja viikunapuita, ja ilmasto oli sellainen madeiralaisen lämmin ja aina paistaa aurinko. Paratiisi siis. Miljöössä ei siis ainakaan valittamista, ja olin heti kättelyssä ihan myyty ja tosi iloinen että lähdin reissuun vaikka vähän tyyriimpi olikin kuin mennä laivalla Ruotsiin.

Reissu tosin alkoi vähän vähemmän paratiisimaisissa tunnelmissa, kun lähdin perjantai-aamuna aamuneljältä kohti lentokenttää. En raaskinut pyytää keneltäkään kyytiä tuohon aikaan, vaan bongasin bussin 415N jolla pääsin suoraan kentälle. Bussi oli kuitenkin varsinainen kulttuurielämys: olin niiden erittäin harvojen joukossa, joka a) oli selvinpäin b) ei pukeutunut opiskelijahaalareihin c) oli jo nukkunut ne vähäiset yöunensa. Matkalla ohiteltiin toinen toistaan surullisempia vantaalaisia ostareita. Aikamoista.

Pienten haasteiden jälkeen (lento Köpiksestä Bornholmiin oli myöhässä, mutta onneksi päästiin loungeen tankkaamaan kunnollista aamupalaa) päästiin siis perille, syömään, nukkumaan päikkärit ja kevyelle lenkille. Lenkillä ihmeteltiin joukolla miten voi olla mahdollista jos juoksee samaa polkua ensin yhteen suuntaan ja sitten takaisin, että molempiin suuntiin on alamäkeä?! Juoksu tuntui siis harvinaisen kevyeltä, mikä kertoi jotain siitä että valmistelut olivat olleet aika onnistuneet. Illalla vielä miekkojen tsekkaus, koeratsastusvideoiden katsominen ja kisapäivän aikataulun kertaaminen ja unten maille.

Hobitit ja horisontti.

Herätys kisapäivänä viiden jälkeen tuntui huomattavasti inhimillisemmältä kuin edellisen päivän kolmen jälkeen-herätys. Aamiaistankkauksen jälkeen sullouduttiin bussiin joka vei meidät kohti ensimmäistä lajia, uintia. Uintiallas oli jännä, kovin matala ja tasareunainen mikä kielii nopeudesta, mutta vesi oli suolaista! Jännää. Totuttelin tähän ja tein hyvän verryttelyn suunnitelmani mukaan. Oma eräni oli ensimmäinen, joten aika nopeasti oli aika mennä vaan starttipallille. Viereisellä radalla lähti tyttö jonka ennätys oli paljon kovempi kuin itselläni, ja alussa vähän ihmettelin että minne muut oikein jäivät. Toisella puoliskolla tyttö tuli odotetusti ohi, mutta jatkoin oman uintini tekemistä juurikaan huomioimatta mitä muut tekevät. Maaliin tulin eräni toisena, ja kaverit huutelivat että hyvin tehty. Itse olin ihan että joojoo mutta miten se aika?! Lopulta joku armollisesti huusi että se oli 2:53. En ollut uskoa korviani ja oli ihan pakko varmistaa että oikeastiko?! Kun vakuuttivat että kyllä, 2:53 taisin innostuksissani pärskyttää kuin Manadou ikään... Olisin ollut ihan tyytyväinen johonkin 2:58 aikaan, mutta 53! Ja seitsemän sekunnin ennätysparannus! Voi jumpe! Taitaa käydä selväksi, että olin ihan sairaan tyytyväinen ja ylpeä itsestäni.

Uinnin jälkeen siirryttiin miekkailuosioon. Tavaomaisen lämmittelyn jälkeen aloitettiin perinteisesti ns. sisäisillä matseilla, eli miekkailuparin kanssa otettavilla matseilla. Näistä onnistuin nipistämään ensimmäisen, mutta sen jälkeen olikin ihan katastrofialku. Jotenkin onnistuin paineistamaan itseni niin että vaan heiluin alueella enkä saanut mitään järkevää aikaiseksi ja muut tytöt napsivat pistot helpohkosti. Onneksi älysin reagoida tähän ennen kuin ihan liikaa aikaa oli mennyt, poistuin salista hetkeksi, nollasin tilanteen ja korjasin asenteeni. Tämän jälkeen alkoi jo sujua vähän paremmin. Otettiin ensin yksi kierros niin että kaksi pistoa yhdellä kiinnityksellä ja sitten toinen yhden piston kierros. Tällä toisella kierroksella onnistuin vähän seivaamaan tilannetta niin ettei tulos ollut ihan hävettävän huono, vaikka se aika surkeaksi jäikin. 10 voittoa 20 tappiota ja 173 pistettä. Ei voi mitään. Miekkailuosiossa hämminkiä aiheutti myös superhidas tulospalvelu ja vähän myös kuhnastelevat tuomarit, mutta lopulta saatiin kuin saatiinkin kaikki matsit miekkailtua ja pisteet oikein.

Ridakamat päälle ja siirtyminen ratsastuspaikalle, jossa hevoset jo odottelivat meitä ja päästiin kävelemään rata. Rata oli sellainen 100-105cm, varsin suoraviivainen. Arvonnan tuloksena minulle tuli se ainut hevonen josta ei ollut videota edellisen päivän koeratsatsastuksesta. Omistaja kuitenkin kertoili auliisti hevosesta, että se on ihan kokenut, ei ehkä tykkää sporrasta, suhteellisen herkkäsuinen ja oli ottanut eilen yhden puomin. Olin toisena vuorossa kiivetä selkään. Onneksi saatiin ratsastaa ilman kisatakkia, hepparaukka hikoili verryttelyssä aikalailla vaikka annoinkin sen kävellä aika paljon. Se tuntui sileällä ihan mukavalta, mitä nyt vähän pohkeen takana kun olin jättänyt ne sporrat yleisestä neuvosta pois, mutta esteillä se tuntui aina jotenkin hämmästyneeltä eikä oikein vetänyt esteelle. Sain sen kuitenkin kaikesta yli, vaikka esim. viimeinen isompi pysty ei todellakaan ollut kovin kaunis suoritus. Onneksi valmentajalla oli hyvä pelisilmä, tokaisi vaan "Hyvä Saskia, nyt radalle" niin etten jäänyt sitä miettimään sen enempää. Ensimmäinen ratsastaja oli mokannut jo alkuradasta, joten pääsin aika nopeasti aloittamaan oman suoritukseni. Koko radan ajan oli sellainen olo estettä kohti että heppa ei aio mennä, mutta päättäväisellä ratsastuksella sain sen kaikesta yli puhtaasti. Tyylipisteitä ei onneksi ole jaossa, voin nimittäin kertoa että sitä jalkaa tuli käytettyä ihan koko rahan edestä. Toivottavasti näytti siistimmältä kuin tuntui. Mukavaa oli, kun näin "oikeissa kisoissa" voi vaan antaa ratansa jälkeen hevosen takaisin omistajalle joka huolehtii siitä, ja voi keskittyä itsestään huolehtimiseen. Sama hevonen meni vielä yhdellä ruotsalaispojalla supersiistin radan.

Viimeinen laji oli tietysti ampumajuoksu, jossa naiset kisasivat ensimmäisessä erässä. Kun lähdin verryttelemään olin hetken vähän kauhuissani, eilinen keveys oli tipotiessään ja juoksu tuntui megaraskaalta. Kokeneemmat kaverit lohduttivat että kyllä fiilis paranee kun lähdet juoksemaan kovempaa, ja onneksi se piti paikkansa. Juoksurata oli ihan kiva, ruoholla juostiin kahta kenttää ympäri pienillä lisäkrumeluureilla. Shoot-in aikana ampumaradan ympäristössä oli uskomaton härdelli, mutta jollain ihmeen ilveellä onnistuin kanavoimaan kaiken häiriön omaan tekemiseen rakentavasti: "minä keskityn nyt tähän omaan juttuuni, muista piittaamatta, katsotaan sitten maalissa mihin se riitti". Ensimmäinen ammunta meni ihan hyvin, ja ohittelin alkumatkalla hitaampia juoksijoita. Toisessa ammunnassa en yhtään tiedä mitä tapahtui, en vaan kerta kaikkiaan osunut siihen tauluun. Toinen juoksukierros oli myös jotenkin tuskainen, kun on vetänyt ensimmäisen kierroksen ehkä vähän liian kovaa ja on vielä monta jäljellä... Onneksi kaveri tuli tässä sopivasti ennen puoltaväliä ohi, ja liimauduin siihen peesiin. Tässä vaiheessa onneksi muistin myös ajatella hyvää juoksutekniikkaa, mikä varmasti auttoi. Onnistuin myös kasaamaan itseni erinomaisesti, ja kolmas ammunta meni hyvin. Samoin neljäs. Viimeisen kierroksen loppupuolella joukkuekaverit huusivat äänensä käheäksi kannustaen minua, kun meitä oli kolme tyttöä aika lähekkäin tulossa maaliin. Tällä kannustuksella sain itsestäni puristettua viimeisetkin voimat, ja maalissa tehtiin taas kuolemaa. Onneksi huomasin videokameran kuvaavan minua, joten onnistuin pitämään homman jotenkin kasassa sen hetken, ennen kuin menin teltan taakse jännittämään tuleeko oksennus... Taas kerran sitä kyseenalaistaa miksi itseään rääkkää noin :D

Tässä vaiheessa jo kaverit väittivät että laskelmiensa mukaan minulle olisi tulossa PM-hopeaa, enkä taas ollut uskoa korviani. Olin taas tehnyt omaa juttuani ihan laput silmillä enkä ollut tilanteista juurikaan tietoinen. Loppuverran ja nopean suihkun jälkeen uupuneet ja nälkäiset urheilijat siirtyivät illalliselle, jonka tiedettiin huipentuvan jäätelöbuffaan. Lopulta koitti palkintojenjaon aika, ja totta todellakin, kaulaani pujotettiin painava hopeamitali! Voi sitä onnen määrää.

Seuraavana päivänä tulostaulukoita tavaillessa huomattiin kuitenkin, että tässä on nyt jotain mätää. Hetken aikaa luulin jo että mitali himmenee, mutta loputtomien tarkistuslaskentojen jälkeen vain pronssi vaihtoi omistajaa, mikä sekin tietysti oli ikävää. Senpä takia en viitsinyt heti hirveästi huudella ennen kuin tulokset olivat varmasti oikein, ja kieltämättä vähän haalisti riemua. Avoimessa sarjassa voiton ja kolmossijan muuten vievät saksalaiset, itse olin yhden pisteen erolla neljäs. Niin ja siis PM-voitto meni harvinaista kyllä Tanskaan.

Fakta kuitenkin on, että tein elämäni kisan! Koko päivänä oli vain kaksi huonompaa hetkeä, se miekkailun alku ja yksi huono ammunta, muuten oli erinomaista suorittamista omalla tasolla ja sen ylikin. Olen itse erityisen iloinen kokonaisuudesta, miten onnistuin olemaan niin keskittynyt koko päivän, ja se selkeästi kantoi hedelmää. Seuraavana aamuna heräsin pohkeet ja takapuoli aivan jumissa, ihan kuin olisi tullut urheiltua tai jotain. Palauttelupäivä meni ihanan sightseeing-retken merkeissä, ja jotenkin onnistuttiin taas löytämään lounaspaikka jossa oli jälkkäriksi jäätelöbuffa. 5-ottelijat olivat onnellisia.