Flunssakauden hittituote: inkiväärimehu

Syksyllä ennen pm:iä olin yhdessä tilaisuudessa, jonne oli hommattu paikalle baari. Koska kisat lähestyivät en lätrännyt viinojen kanssa, mutta intouduin kokeilemaan drinksujen alkoholittomia versioita. Suosikikseni pääsi mukavan kirpakka drinkki, jonka salaiseksi aseeksi osoittautui inkivääri. Baarimikko valotti mielellään drinkin sisältöä, ja kertoi inkiväärin olevan drinkissä mehun muodossa. Näytti vielä pullonkin ja kertoi sitä olevan ihan tavallisissa ruokakaupoissa. Ja että inkivääriä on tosi haastavaa itse mehustaa, mikä käy järkeen.

Tästä intoutuneena etsin pullon lähimmästä suuremmasta ruokakaupasta ja ryhdyin laittamaan siitä esimerkiksi aamusmoothieen. Siitä tulee ihanan raikas maku, ja kivasti boostia vastustuskyvylle näin flunssakautena. Olen vaahdonnut tästä koko talven lähipiirilleni ja yllättävän harva - itseni mukaan lukien - on ikinä kuullutkaan inkiväärimehusta, joten päätin vaahdota siitä täälläkin. Itselläni tämä on päässyt keittiön vakiovarustukseen!

Talvitreeniä

Taisin viime talvenakin kirjoitella joulutreeneistä, jotka silloin koostuivat juoksentelusta auringonpaisteessa ja heppailusta pakkasessa. Tänä jouluna suuntasin välipäiviksi ja uudeksivuodeksi Tahkolle talvimaisemiin panostamaan talvilajeihin. Harrastin kutakuinkin vuoropäivinä murtomaahiihtoa ja laskettelua, mikä toimi loistavasti. Erityisesti vapaan tyylillä hiihtäminen otti aimo harppauksia eteenpäin, kun sitä teki vähän enemmän. Parilla viimeisellä lenkillä en enää edes horjunut kuin humalainen! Oivallista kestävyystreeniä se myös oli, kuin myös koko kropan lihaskuntoa. Lenkeillä otetut selfiet oli sen verran järkkyjä ettei niitä tohdi julkaista, mutta tässä muuta fiilistelyä talvimaisemista.

Rinteet huippukunnossa ja sininen hetki tuolihississä.

Mökkielämää: takkatuli ja villasukat.

Nyt odotan sitten innolla tämän vuoden winter pentathlonia! Meitsi on tikissä.

Panostus yöelämään

... tai pikemminkin sen puuttumiseen. Eli hyvään uneen.

Olen jo pitkään harkinnut pimennysverhoja, ja kun tässä syksyllä kohdalle osui hyvännäköiset verhot kerrankin tarjouksessa, tartuin tähän. Sopivatkin vielä kuin nakutettu, ei siis tarvinnut ryhtyä mihinkään ompelupuuhiin (tai potea huonoa omatuntoa siitä ettei aio ryhtyä niihin, jos ihan rehellisiä ollaan). Olen ollut jopa vähän yllättynyt siitä kuinka hyvät ne ovatkaan olleet. Kuten useimmat ihmiset, niin nukun kyllä valoisassakin riittävän väsyneenä varsinkin päikkäreitä, mutta ainakin oma subjektiivinen tuntemus on että olen nukkunut paremmin öisin pimeämmässä. Jossain metsän keskellähän moisia ei edes tarvitsisi, mutta ainakin omassa pihassani on valoja jotka väistämättä valaisevat sisällekin. Ehdoton suositus siis pimennysverhoille!

Autenttinen kuva pian heräämisen jälkeen

Toinen, vielä suurempi panostus on ollut uusi sänky. Siitäkin olen haaveillut ja puhunut pitkään, ja nyt sain sen osittain synttärilahjaksi, jolloin oli mahdollisuus panostaa vähän kunnollisempaan sänkyyn. Vanha oli jostain teinivuosilta ja auttamatta aikansa elänyt, vaikka ihan mukava olikin. Mutta uusi on kyllä sellainen prinsessasänky että! On ihana kiivetä (kyllä, se on niin korkea että hobitin täytyy kiivetä sänkyyn mikä hassulla tavalla tuntuu superylelliseltä) sänkyyn ja tuntea että sänky oikeasti joustaa oikeista paikoista ja tukee sieltä mistä pitää. Itselläni esimerkiksi on jo luonnostaan melko leveät hartiat, jotka varsinaisesti eivät ole kaventuneet uinnin lisääntymisen myötä. Uusi sänky on hartioiden kohdalta pehmeämpi, joten olkapää uppoaa sinne mukavasti jolloin rintakehä ei painu ihan kasaan kuten vanhassa sängyssä. Sellainen champagne problem on leveämmän sängyn myötä kuitenkin ilmennyt, että jos nukun sängyn toisella puolella niin on turkasen pitkä matka kömpiä sammuttamaan herätyskelloa yöpöydällä...

Ihana kesä!

Näin pimeyden keskellä alkaa viimeistään miettiä mennyttä kesää suurella haikeudella. Tänä vuonna kuitenkin ei ole pelkästään kyse siitä että aika kultaisi muistot, vaan kesä oli oikeasti ihana! Ensinnäkin shortsikelejä oli jo toukokuussa ja niitä jatkui vielä elokuullekin, eli kesä tuntui tosi pitkältä. Toisekseen pidin oikeasti kunnollisen loman ja pääsin harvinaisen hyvin irti arjesta ihan kotimaassakin, niin että loma oli oikeasti palauttava.

Juhannuksen jälkeen totesin että olen ihan loppu, joten suuntasin ensimmäisellä lomaviikolla viikko juhannuksen jälkeen - kuurattuani auton, kämpän ja jääkaapin kesäkuntoon ja pakattuani auton täyteen kesävermeitä ja treenikamoja - yksin mökille. Nukuin, penkkiurheilin (yleisurheilun EM-kisat osuivat aika sopivasti tähän), luin dekkaria ja söin karkkia. Eli en tehnyt mitään. Ensimmäisen viikon jälkeen otin kurssin Tahkon mökkiä kohti ja aloin siellä pikkuhiljaa liikuskelemaan. Pitkiä lenkkejä siskon Seppo-koiran kanssa, elämäni ensimmäiset tenniksenpeluut ja muuta hidastempoista peruskuntoliikuntaa ihan oman fiiliksen mukaan ja omaehtoisesti. Seuraavalla viikolla otin jo vähän juoksua ja uintia mukaan kuvioihin, ja vasta viimeisellä viikolla aloin tehdä kovempia treenejä. Kaikki tämä höystetyllä hyvällä ruualla, perheen seuralla ja makoisilla yöunilla. Ja ilman siirtyilyä paikasta toiseen, jumahdin siis Tahkolle monipuolisten harrastusmahdollisuuksien äärelle, mikä oli aika nerokas veto vaikka itse sanonkin.

Nautin siis täysin rinnoin stressittömästä elämästä ja otin kyllä ilon irti kesäidyllistä. Vai kuulostaako kovin rankalta elämältä kesän tekemiset, lainattuna kesän facebook-postauksesta: "Kesä ja loma❤
Kun viikot ja päivät ei kulu töissä ja treeneissä niin kummasti ehtii vähän muutakin. Uida Saimaassa. Saunoa mökillä. Käydä Maidenin keikalla. Lukea dekkarin. Nukkua. Tehdä päiväretken Ypäjälle parhaan kaverin kanssa. Käydä pitkällä kävelyllä Sepon kanssa. Kiivetä Tahkovuorelle siskonpoika kantoliinassa lisäpainona. Pelata tennistä ekaa kertaa ikinä ja olla siinä paljon vähemmän huono kuin luulin. Testata uusia biisejä karaokessa. Syödä vatsan kipeäksi mansikoista. Siivota Hobittimobiilin. Katsoa huonoja leffoja. Hypätä esteitä Laava Liitokaviolla. Olla pukematta pitkiä housuja muuten kuin pakon edessä. Opetella uusia lettejä omaan ja siskon tukkaan. Joogata ja jumpata terassilla. Syödä illallista huvimajassa. Soudella Saimaalla ja Syvärillä."

Tässä kesäinen kuvapläjäys keskelle pimeyttä!

Yllättävän vähän lavastettu fiiliskuva

Finnderbyn viimeinen linja

Mökkirannan maaginen auringonlasku

Mokoma koira huijasi olevansa ihan loppu lenkin loppupuolella vain saadakseen hirveät hepulit kun päästiin omaan pihaan

Terassijumppaa

Vapise Serena Williams!

Tahkovuori ja rakas nyytti lisäpainona.

Seuraavaa ihanaa kesää odotellessa! Yritetään löytää näitä hetkiä keskellä talvellakin, jooko?

SM-kisat 2016

Nyt on tämänkin kauden SM:ät kisattu! Avataan aluksi hieman ennakkoasetelmia: naisten sarjassa meitä oli vain neljä kisaajaa, minkä perusteella oli tietysti hyvä tavoitella vähintään mitalia, mieluummin hopeaista siinä ennakkosuosikin takana. Tämän perusteella vietin edeltävällä viikolla yhden illan listaamalla erinäisiä vitamiinipurkkeja siltä varalta että joutuu dopingtestiin :D

Aamu alkoi tavalliseen tapaan uinnilla Mäkelänrinteen uintikeskuksessa. Tein aikalailla samanlaisen verryttelyn kuin PM-kisoissa, joissa se oli havaittu toimivaksi. Olin lähdössä reunaradalla hallitsevan suomen mestarin vieressä, joten tiesin että toisia on taas vaikea seurata ja kannattaa keskittyä omaan juttuun. Ensimmäiset 50m uin ehkä vähän keskittymättömästi kruisaillen, toiselle sitten ryhdistäydyin. Muistan ajatelleeni 100m kohdalla että kumman kevyesti menee, ei vielä hapota, ja ne hapot iskivät sitten aika tarkkaan 105m kohdalla. Jaksoin kuitenkin maaliin ja olin ihan tyytyväinen aikaan, 2:54,3 eli vain vähän jäätiin siitä Bornholmin ennätysuinnista. Etukäteen oli vähän hirvittänyt että entä jos uin taas sinne vanhaan tasoon yli kolmeen minuuttiin, joten oli kiva huomata että onnistuin vakiinnuttamaan tasoni noille tienoille. Maalissa oli kyllä taas järkyttävät hapot, jotka onneksi vähän huuhtoutuivat pois kevyen loppuverran aikana. Kuitenkin siinä vaiheessa kun pääsin suihkuhuoneeseen ne tulivat yllättäen takaisin :D Jälkihiki on tuttua, mutta jälkihapot oli uusi kokemus!

Uinnin jälkeen olin siis aika loppu, ja naureskelinkin itselleni että mikä ihmeen 5-ottelija kuvittelen olevani jos olen jo yhden lajin jälkeen ihan hajalla. Hyvä kun jaksoin kiivetä portaat toiseen kerrokseen kisiksellä. Miekkailun aikana onneksi siitä kuitenkin elvyin. Miekkailun verra jäi ehkä vähän tavanomaista lyhyemmäksi, ja aloitin kisan häviämällä sisäiset matsit sekä siitä seuraavat. Jotenkin se kuitenkin lähti siitä rullaamaan, ja ilokseni laskin jossain vaiheessa että nyt on koossa saman verran voittoja kuin PM-kisoissa ja matseja on vielä rutkasti jäljellä. Hyvä fiilis ja keskittyminen kantoi loppuun asti ja tein elämäni parhaan miekkailutuloksen, jossa oli selkeästi yli puolet voittoja ja 215p. Jes! Kisan taso ei ehkä ollut maailmanluokkaa, mutta usein ne ennalta helpot vastustajat ovat olleet minulle niitä vaikeimpia. Nyt onnistuin kivasti keskittymään tekemiseen hyvällä maltilla mikä kantoi hedelmää. Tässä vaiheessa olin jaetulla toisella sijalla tismalleen samoilla pisteillä kovaa uineen mutta heikommin miekkailleen tytön takana eli hyvissä asetelmissa.

Miekkailun jälkeen koitti sitten ehkä päivän jännittävin osuus, nimittäin hevosten arvonta... Ja niinhän siinä kävi että sain hevosen jonka tiesin olevan sieltä vaikeammasta päästä tarjolla olevaa valikoimaa. Toki kyvykäs hevonen eli ei mitenkään mahdoton tehtävä. Keravalle päästyä ja radan kävelyn ja yhteisen verryttelyn jälkeen olin ensimmäinen radalla hevosten hyppyjärjestyksestä johtuen. Ykkösestä mentiin kunnialla yli, ja ihan hyvässä laukassa kohti kakkosta. Tulin sinne itse vähän huonolla askeleella, ja ehdin huokaista helpotuksesta että kiltti heppa hyppäsi silti, kunnes hevoselle taisi tulla pieni uskonpuute ja sukellettiin keskelle okseria eikä meikäläisellä ollut mitään mahiksia pysyä kyydissä. Heppa otti siinä tilanteessa hatkat, itse kampesin salamana pystyyn, totesin että esteen hajoittamista en olisi voinut tämän perusteellisemmin suorittaa, ja lähdin pinkomaan pollen perään. Polle oli kuitenkin sen verraan kiihdyksissään että ei heti antanut kiinni. Kun se lopulta pysähtyi lähelleni nenä kohti aitaa se vielä käänsi siitä verkkaisesti ahteriaan minua kohti, jolloin katsoin viisaammaksi vielä kerran kiertää sen etupuolelle turvallisen välimatkan päästä ja sille jutellen. Mikään 5-ottelukisa ei ole sen arvoinen että saa kaviosta naamaan. Ratahenkilökuntana oleva kaveri punttasi minut kyytiin, ja saatoin vihdoinkin huokaista kun ajanotto keskeytettiin. Tässä vaiheessa älysin että peukaloa vähän jomottaa ja sanoinkin kaverille että taidan tarvita sitten jäitä. Kun päreiksi pistämäni este sitten oli saatu rakennettua uudestaan lähdin uudelleen matkaan ja päästiin kakkosesta yli asti. Jatkoin rataa päättäväisesti kunnes ennen viitosestettä tuomaristo vihelsi taas: maksimiaika oli ylittynyt. Nolla pistettä ratsastuksesta. Tässä vaiheessa sapetti aika rankasti, ja pyydän anteeksi jos joku paikalla ollut havaitsi kuinka epäurheilijamaisesti sadattelin puoliääneen itsekseni.

Kohtalokas kakkosokseri

Ei auta itku markkinoilla, nöyrästi katsoin miten muut tytöt ratsastivat täydet pisteet ja totesin että sinne meni se mitali. Luovutin hevosen seuraavalle ratsastajalle, kehotin ratsastamaan paremmin kuin minä ja lähdin kylmäämään peukaloa. Toivottavasti ansaitsin myös niitä menetettyjä urheiluhenki-pisteitä karjumalla radan reunalla saman hevosen seuraavalle ratsastajalle epävarmuuden hetkellä "JATKA! LAUKKA!!!" ja kaveri selvitti radan kunnialla maaliin, mikä lämmitti mieltä.

Taisin mainita jollekin että nyt voin sitten hölkätä sen CE:n läpi... CE-paikalle siirtymisen jälkeen kokeilin miten sujuu aseen ottaminen kipeällä peukalolla ja kyllähän se vähän arkoi. Tunnustan että mielessä kävi että taidan jättää sen viimeisen lajin väliin, mitä järkeä lähteä kipeällä kädellä ja rääkkäämään itseään juoksuradalle jossa on karmea mäki. Onneksi valmentaja osasi taas sanoa juuri oikeat sanat puhelimessa että nyt vaan Saskia meet ja teet sen. Tiesin myös että jos joku muu olisi samassa tilanteessa jättänyt leikin kesken olisin vähintään hiljaa mielessäni tuominnut aika rankasti. Ei siis muuta kuin radalle. Lähtöasetelma oli toki masentava, ero seuraavaan tyttöön oli joku 5min :D Lähdin aika rauhassa matkaan ja tein nousujohteisen juoksun, jolla en kyllä ottanut ihan kaikkea irti itsestäni. Rata oli yllättävän kiva, vain kerran hirvitti että pysynkö pystyssä jyrkässä alamäessä happoisilla jaloilla. Jäi hyvä mieli että jaksoin tsempata viimeisenkin lajin läpi, ja itse asiassa ammuinkin ihan hyvin, vain viimeinen ammunta oli vähän heikompi. Ilmeisesti rento ote aseesta toimi kun ei pystynyt kovasti tukemaan peukalolla :D

Kaikki ratsastaa joskus nollat, on tunnettu totuus 5-ottelupiireissä. Harmi vain että se osui samalle päivälle kun ui hyvin ja teki elämänsä parhaan miekkailun, eli ainekset oli kasassa tosi hyvään kisaan. Neliotteluennätys sentään jäi käteen, mutta se tuntui kyllä aika laihalta lohdulta siinä vaiheessa. Seuraavana aamuna marssin pitkällisen mietinnän jälkeen lääkäriin näyttämään sitä peukaloa, mutta se on jo ihan oman postauksensa ansaitseva tarina...

Less is more

Mikä siinä onkin, että englanninkieliset kliseet mukamas toimivat niin hyvin otsikkoina?! Myönnän, että otsikoinnissani on ehdottomasti parantamisen varaa :D

Joka tapauksessa, on aika raportoida uusista tuulista meikäläisen treenissä. Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, että voisi olla kiva jos olisi oma valmentaja. Olisi kiva saada urheilijana se kokemus siitä että joku muu vastaa tekemisistä. Juttelin tästä yhden valmentavan kaverin kanssa jo viime syksynä, mutta silloin hommaa ei vielä saatu tulille.

Nyt kuitenkin sattui hyvä tilaisuus, ja tosiaan saatettiin alkusyksystä alulle valmennussuhde yhden kaverin kanssa. Etukäteen ihan suoraan sanoen hirvitti kovasti, pystynkö antamaan niin paljon lankoja käsistäni. Ettäkö antaisin jonkun muun päättää menemisistäni? Miten saan jonkun muun määräämät treenit sopimaan omiin aikatauluihini? Entä jos se käskee treenaamaan ihan liian kovaa ja homma menee ihan päin peetä?

Muutaman viikon kokemuksella voin nyt sanoa, että kannatti. Olen saanut hommasta irti juuri sitä mitä lähdin hakemaan: joku muu, joka on vähän oman elämäni ulkopuolella näkee juuri minun kokonaisuuteni paljon selkeämmin kuin minä itse, ja omaa ammattitaitonsa ja näkemyksensä avulla paremmat edellytykset saada se peräänkuulutettu kokonaisuus toimimaan. Valmentajani tuntee historiani 5-otteluajalta aika hyvin mikä myös varmasti auttaa asiaa. Niinpä ollaan lähdetty liikkeelle selkeällä suunnitelmalla: treenataan vähemmän ja pysytään terveenä enemmän.

Tähän asti tuntuu tosi hyvältä. Vähäisempi treeni antaa enemmän aikaa hoitaa elämän muut osa-alueet kunnialla ja silti palautua riittävästi. Olen myös tänä aikana ensimmäistä kertaa miesmuistiin onnistunut torjumaan puhkeamassa olevan flunssan! Kummasti auttaa, kun kroppa ei ole koko ajan siellä selviytymisen äärirajoilla ylirasitustilassa.

Yksi rasitusta vähentävä tekijä on ollut myös se pelätty vastuun luovuttaminen jollekin toiselle. Ennen piti aina suunnitella koko viikon treenit ja menemiset itse, nyt joku muu vastaa suuresta osasta sitä ja itse voin keskittyä toteutukseen. Olen myös pystynyt lopettamaan sellaisen loputtoman ylimääräisen itsensä kuulostelun: "pitäisikö tänään tehdä aamujumppa vai olenko liian väsynyt tulenko tästä kipeäksi vai kehittääkö tämä en nyt tiedä onko tämä järkevää aargh". Jos ohjelmassa lukee jumppa, teen sen aamujumpan luotten siihen että se tukee kokonaisuutta. Yksinkertainen on kaunista.

PM-hopeaa Bornholmista

Pitkästä aikaa päästiin kunnolla kisaamaan, kun koitti PM-kisojen aika! Pohjoismaiden mestaruuksista kisattiin tänä vuonna Bornholmin paratiisisaarella Tanskassa. Oikeasti, minne ikinä katsoikaan saarelta niin näki horisontin, itse saarella jokaisella takapihalla kasvoi omena- ja viikunapuita, ja ilmasto oli sellainen madeiralaisen lämmin ja aina paistaa aurinko. Paratiisi siis. Miljöössä ei siis ainakaan valittamista, ja olin heti kättelyssä ihan myyty ja tosi iloinen että lähdin reissuun vaikka vähän tyyriimpi olikin kuin mennä laivalla Ruotsiin.

Reissu tosin alkoi vähän vähemmän paratiisimaisissa tunnelmissa, kun lähdin perjantai-aamuna aamuneljältä kohti lentokenttää. En raaskinut pyytää keneltäkään kyytiä tuohon aikaan, vaan bongasin bussin 415N jolla pääsin suoraan kentälle. Bussi oli kuitenkin varsinainen kulttuurielämys: olin niiden erittäin harvojen joukossa, joka a) oli selvinpäin b) ei pukeutunut opiskelijahaalareihin c) oli jo nukkunut ne vähäiset yöunensa. Matkalla ohiteltiin toinen toistaan surullisempia vantaalaisia ostareita. Aikamoista.

Pienten haasteiden jälkeen (lento Köpiksestä Bornholmiin oli myöhässä, mutta onneksi päästiin loungeen tankkaamaan kunnollista aamupalaa) päästiin siis perille, syömään, nukkumaan päikkärit ja kevyelle lenkille. Lenkillä ihmeteltiin joukolla miten voi olla mahdollista jos juoksee samaa polkua ensin yhteen suuntaan ja sitten takaisin, että molempiin suuntiin on alamäkeä?! Juoksu tuntui siis harvinaisen kevyeltä, mikä kertoi jotain siitä että valmistelut olivat olleet aika onnistuneet. Illalla vielä miekkojen tsekkaus, koeratsastusvideoiden katsominen ja kisapäivän aikataulun kertaaminen ja unten maille.

Hobitit ja horisontti.

Herätys kisapäivänä viiden jälkeen tuntui huomattavasti inhimillisemmältä kuin edellisen päivän kolmen jälkeen-herätys. Aamiaistankkauksen jälkeen sullouduttiin bussiin joka vei meidät kohti ensimmäistä lajia, uintia. Uintiallas oli jännä, kovin matala ja tasareunainen mikä kielii nopeudesta, mutta vesi oli suolaista! Jännää. Totuttelin tähän ja tein hyvän verryttelyn suunnitelmani mukaan. Oma eräni oli ensimmäinen, joten aika nopeasti oli aika mennä vaan starttipallille. Viereisellä radalla lähti tyttö jonka ennätys oli paljon kovempi kuin itselläni, ja alussa vähän ihmettelin että minne muut oikein jäivät. Toisella puoliskolla tyttö tuli odotetusti ohi, mutta jatkoin oman uintini tekemistä juurikaan huomioimatta mitä muut tekevät. Maaliin tulin eräni toisena, ja kaverit huutelivat että hyvin tehty. Itse olin ihan että joojoo mutta miten se aika?! Lopulta joku armollisesti huusi että se oli 2:53. En ollut uskoa korviani ja oli ihan pakko varmistaa että oikeastiko?! Kun vakuuttivat että kyllä, 2:53 taisin innostuksissani pärskyttää kuin Manadou ikään... Olisin ollut ihan tyytyväinen johonkin 2:58 aikaan, mutta 53! Ja seitsemän sekunnin ennätysparannus! Voi jumpe! Taitaa käydä selväksi, että olin ihan sairaan tyytyväinen ja ylpeä itsestäni.

Uinnin jälkeen siirryttiin miekkailuosioon. Tavaomaisen lämmittelyn jälkeen aloitettiin perinteisesti ns. sisäisillä matseilla, eli miekkailuparin kanssa otettavilla matseilla. Näistä onnistuin nipistämään ensimmäisen, mutta sen jälkeen olikin ihan katastrofialku. Jotenkin onnistuin paineistamaan itseni niin että vaan heiluin alueella enkä saanut mitään järkevää aikaiseksi ja muut tytöt napsivat pistot helpohkosti. Onneksi älysin reagoida tähän ennen kuin ihan liikaa aikaa oli mennyt, poistuin salista hetkeksi, nollasin tilanteen ja korjasin asenteeni. Tämän jälkeen alkoi jo sujua vähän paremmin. Otettiin ensin yksi kierros niin että kaksi pistoa yhdellä kiinnityksellä ja sitten toinen yhden piston kierros. Tällä toisella kierroksella onnistuin vähän seivaamaan tilannetta niin ettei tulos ollut ihan hävettävän huono, vaikka se aika surkeaksi jäikin. 10 voittoa 20 tappiota ja 173 pistettä. Ei voi mitään. Miekkailuosiossa hämminkiä aiheutti myös superhidas tulospalvelu ja vähän myös kuhnastelevat tuomarit, mutta lopulta saatiin kuin saatiinkin kaikki matsit miekkailtua ja pisteet oikein.

Ridakamat päälle ja siirtyminen ratsastuspaikalle, jossa hevoset jo odottelivat meitä ja päästiin kävelemään rata. Rata oli sellainen 100-105cm, varsin suoraviivainen. Arvonnan tuloksena minulle tuli se ainut hevonen josta ei ollut videota edellisen päivän koeratsatsastuksesta. Omistaja kuitenkin kertoili auliisti hevosesta, että se on ihan kokenut, ei ehkä tykkää sporrasta, suhteellisen herkkäsuinen ja oli ottanut eilen yhden puomin. Olin toisena vuorossa kiivetä selkään. Onneksi saatiin ratsastaa ilman kisatakkia, hepparaukka hikoili verryttelyssä aikalailla vaikka annoinkin sen kävellä aika paljon. Se tuntui sileällä ihan mukavalta, mitä nyt vähän pohkeen takana kun olin jättänyt ne sporrat yleisestä neuvosta pois, mutta esteillä se tuntui aina jotenkin hämmästyneeltä eikä oikein vetänyt esteelle. Sain sen kuitenkin kaikesta yli, vaikka esim. viimeinen isompi pysty ei todellakaan ollut kovin kaunis suoritus. Onneksi valmentajalla oli hyvä pelisilmä, tokaisi vaan "Hyvä Saskia, nyt radalle" niin etten jäänyt sitä miettimään sen enempää. Ensimmäinen ratsastaja oli mokannut jo alkuradasta, joten pääsin aika nopeasti aloittamaan oman suoritukseni. Koko radan ajan oli sellainen olo estettä kohti että heppa ei aio mennä, mutta päättäväisellä ratsastuksella sain sen kaikesta yli puhtaasti. Tyylipisteitä ei onneksi ole jaossa, voin nimittäin kertoa että sitä jalkaa tuli käytettyä ihan koko rahan edestä. Toivottavasti näytti siistimmältä kuin tuntui. Mukavaa oli, kun näin "oikeissa kisoissa" voi vaan antaa ratansa jälkeen hevosen takaisin omistajalle joka huolehtii siitä, ja voi keskittyä itsestään huolehtimiseen. Sama hevonen meni vielä yhdellä ruotsalaispojalla supersiistin radan.

Viimeinen laji oli tietysti ampumajuoksu, jossa naiset kisasivat ensimmäisessä erässä. Kun lähdin verryttelemään olin hetken vähän kauhuissani, eilinen keveys oli tipotiessään ja juoksu tuntui megaraskaalta. Kokeneemmat kaverit lohduttivat että kyllä fiilis paranee kun lähdet juoksemaan kovempaa, ja onneksi se piti paikkansa. Juoksurata oli ihan kiva, ruoholla juostiin kahta kenttää ympäri pienillä lisäkrumeluureilla. Shoot-in aikana ampumaradan ympäristössä oli uskomaton härdelli, mutta jollain ihmeen ilveellä onnistuin kanavoimaan kaiken häiriön omaan tekemiseen rakentavasti: "minä keskityn nyt tähän omaan juttuuni, muista piittaamatta, katsotaan sitten maalissa mihin se riitti". Ensimmäinen ammunta meni ihan hyvin, ja ohittelin alkumatkalla hitaampia juoksijoita. Toisessa ammunnassa en yhtään tiedä mitä tapahtui, en vaan kerta kaikkiaan osunut siihen tauluun. Toinen juoksukierros oli myös jotenkin tuskainen, kun on vetänyt ensimmäisen kierroksen ehkä vähän liian kovaa ja on vielä monta jäljellä... Onneksi kaveri tuli tässä sopivasti ennen puoltaväliä ohi, ja liimauduin siihen peesiin. Tässä vaiheessa onneksi muistin myös ajatella hyvää juoksutekniikkaa, mikä varmasti auttoi. Onnistuin myös kasaamaan itseni erinomaisesti, ja kolmas ammunta meni hyvin. Samoin neljäs. Viimeisen kierroksen loppupuolella joukkuekaverit huusivat äänensä käheäksi kannustaen minua, kun meitä oli kolme tyttöä aika lähekkäin tulossa maaliin. Tällä kannustuksella sain itsestäni puristettua viimeisetkin voimat, ja maalissa tehtiin taas kuolemaa. Onneksi huomasin videokameran kuvaavan minua, joten onnistuin pitämään homman jotenkin kasassa sen hetken, ennen kuin menin teltan taakse jännittämään tuleeko oksennus... Taas kerran sitä kyseenalaistaa miksi itseään rääkkää noin :D

Tässä vaiheessa jo kaverit väittivät että laskelmiensa mukaan minulle olisi tulossa PM-hopeaa, enkä taas ollut uskoa korviani. Olin taas tehnyt omaa juttuani ihan laput silmillä enkä ollut tilanteista juurikaan tietoinen. Loppuverran ja nopean suihkun jälkeen uupuneet ja nälkäiset urheilijat siirtyivät illalliselle, jonka tiedettiin huipentuvan jäätelöbuffaan. Lopulta koitti palkintojenjaon aika, ja totta todellakin, kaulaani pujotettiin painava hopeamitali! Voi sitä onnen määrää.

Seuraavana päivänä tulostaulukoita tavaillessa huomattiin kuitenkin, että tässä on nyt jotain mätää. Hetken aikaa luulin jo että mitali himmenee, mutta loputtomien tarkistuslaskentojen jälkeen vain pronssi vaihtoi omistajaa, mikä sekin tietysti oli ikävää. Senpä takia en viitsinyt heti hirveästi huudella ennen kuin tulokset olivat varmasti oikein, ja kieltämättä vähän haalisti riemua. Avoimessa sarjassa voiton ja kolmossijan muuten vievät saksalaiset, itse olin yhden pisteen erolla neljäs. Niin ja siis PM-voitto meni harvinaista kyllä Tanskaan.

Fakta kuitenkin on, että tein elämäni kisan! Koko päivänä oli vain kaksi huonompaa hetkeä, se miekkailun alku ja yksi huono ammunta, muuten oli erinomaista suorittamista omalla tasolla ja sen ylikin. Olen itse erityisen iloinen kokonaisuudesta, miten onnistuin olemaan niin keskittynyt koko päivän, ja se selkeästi kantoi hedelmää. Seuraavana aamuna heräsin pohkeet ja takapuoli aivan jumissa, ihan kuin olisi tullut urheiltua tai jotain. Palauttelupäivä meni ihanan sightseeing-retken merkeissä, ja jotenkin onnistuttiin taas löytämään lounaspaikka jossa oli jälkkäriksi jäätelöbuffa. 5-ottelijat olivat onnellisia.