Keväällä tuli lähestyttyä omia lajeja vähän eri näkökulmasta, kun päädyin muun muassa altaan reunalle kello kädessä ja vaatteet päällä menemättä itse altaaseen ollenkaan. Kellottelin siis jonkin verran kaverille treenejä, ja opin kuinka haastavaa ninkin yksinkertaiselta kuulostava tehtävä on. Vaatii hurjaa keskittymistä muistaa ottaa kaikki toivotut väliajat ja pysyä laskuissa millon uimari tulee maaliin. Ei jäänyt yhteen kertaan ne kerrat kun jäin hölöttämään naapuriradan uimarin kanssa ja huomasin että oho tuolla se jo menee enkä ottanut sitä väliaikaa. Sitten pitäisi vielä ehtiä kirjoittaa ne ajat muistiin, kannustaa uimaria ja mielellään katsoa myös lähdöt. Onneksi uimari oli itse kokenut koutsi ja katsoi itse lähtönsä, siihen en olisi millään pystynyt ainakaan alkeellisella kännykkä-ajanotolla. Rispektini uintivalmentajia kohtaan nousi näiden kokemusten kautta ihan uudelle tasolle. Itselläni oli sentään vain yksi uimari kellotettavana eikä mitään ryhmää jossa kaikille pitää saada ajat. Oli silti kivaa kun uimari kiitti kauniisti jokaisen kerran jälkeen ja sanoi ettei millään olisi saanut itsestään samalla lailla irti yksin. Kyllä se apu altaan reunalla vaan auttaisi omissakin treeneissä aikalailla.
 |
| Homma hallussa. |
Toinen valmentajakokemus oli kun vedettiin ratsastusseuralle 5-ottelukokeilu. Omista alkuajoista alkaa olla jo sen verran aikaa, että oli kerrassaan ihastuttavaa huomata kuinka
hauskaa kokeilijoilla oli. Miekkailuvarusteiden pukeminen sai jo porukan hihttämään hallitsemattomasti, ja vapaamiekkailua sävyttivät äänekkäät naurunpurskahdukset. Tuli mieleen että miksei meillä enää ole noin hauskaa treeneissä?! Onhan meillä toki kivaa, mutta enää ei osata arvostaa miekkailuvarusteiden hauskuutta tai innostua ihan jokaisesta pistosta. Hyvä herätys siihen että muistaisi pitää sen ilon mukana tekemisessä.
 |
| Oi niitä aikoja |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti