maanantai 30. kesäkuuta 2014

Huikein treeniviikko ever!

Huhhuh! Viikon kestänyt "leiri" on nyt takanapäin, ja hengissä selvittiin! Voin kyllä turvallisin mielin todeta, etten ole ikinä treenannut näin paljon ja kovaa:


Käytännössä joka päivä tehtiin neljää lajia, eli ratsastus jäi pois, ja sunnuntaina myös miekkailu. Heti maanantaina otettiin luulot pois kevyellä lähes 6h treenipäivällä :D Aamulla uitiin ja tehtiin oheistreeniä, iltapäivällä juostiin, ammuttiin ja miekkailtiin. Tiistaiaamuna miekkailun ja uinnin jälkeen ensimmäistä kertaa ikinä epäilin etten ehkä pääsisi kaikkia kuutta porrasta ylös kodin rappukäytävässä, sen verran paljon sattui takalistoon!

Ehkä eniten on tänä kesänä yllättänyt juoksun määrä ja laatu. Kevyttä hissuttelua harrastetaan oikeastaan vain alku-ja loppuverryttelyssä, muuten juostaan kovaa ja oikein, ja tekniikkaa treenataan loputtomasti, joka ikisessä treenissä eikä vain kerran viikossa. Eronkin kyllä huomaa, kun askel rullaa kevyemmin ja tehokkaammin, mutta voin kertoa, että loppuviikosta olivat kyllä jalat aika loppu.

Uinnissa pääsin ihan uusiin kilometrimääriin. Aiemmin olen tainnut tasan kerran päästä yli kolmeen kilsaan suunnilleen venyttämällä loppuverryttelyä väkisin, mutta nyt tuli uitua reilusti päälle sen useampanakin päivänä peräkkäin. Yksi suuri ero oli tietysti kyllä jo verryttelyidenkin pituus, aiemman 300m tekniikkaverraa sijaan tein useimmiten sellaiset 500-600m, ja loppuverryttelykin satasen sijaan väh. 400m. Ensimmäisenä aamuna odotin koko treenin ajan milloin tulee käsky uida joku 10000x50m täysiä-setti, mutta sitä ei ikinä tullutkaan, eli treeni oli kyllä miellyttävän vaihtelevaa koko ajan.

Lenkkareiden väriloistoa. Huomaa taidokas tähtikuvio!
Viikon pahin takaisku koitti torstaina, kun ei-enää-kovin-tuorein jaloin tehtiin porrastreeniä, ja reaktioharjoituksissa sitten pää meni nopeammin kuin jalat, ja potkaisin epähuomiossa porrasta täysiä. Ei edes voimasanoja päässyt siinä vaiheessa ja jatkoin kiltisti seinäpistoihin ja jalkatyöhön, mutta sen jälkeen kävin sitten hakemassa siihen jäitä vähäksi aikaa. Kylmäämisen jälkeen vapaamiekkailu sujui ihan hyvin ja loppuverrakin onnistuin, mutta kotiin lähtiessä oli varvas aikalailla turvonnut. Seuraavan päivänkin treenit meni ihan ok (ainut katari oli kun yritin tehdä uimahyppyä ottaen takajalalla tukea starttipallin tuesta, jolloin ponnistaa oikeastaan vain etujalalla, joka tietysti oli se kipeä jalka... Eihän sitä mitään tullut, ehdin ajatella AU ja sitten läsähdin täydellisen "magaplasan" veteen :D Lienee tarpeetonta mainita, että se kova 25m ei mennyt hirveän kovaa :D ), mutta illalla totesin että ehkä nyt kuitenkin käyn näyttämässä sitä, ja niinhän siinä kävi että diagnoosi oli "hyväasentoinen murtuma". Ehkä noloin tapa ever saada elämänsä ensimmäinen luunmurtuma!

Tai no, tunnustettakoon että perjantain juoksuammunnan olin ihan itku kurkussa. Ensin sen takia kun jalkoihin sattui juostessa niin paljon, kun varoin oikeaa jalkaa varpaan takia niin rojahdin varmasti joka askeleella vasemmalle jalalle, jonka lonkka ja penikka ei yhtään arvostaneet tätä. Ja sitten sen takia kun ampuminen meni niin huonosti, tuntui etten olisi osunut elefanttiinkaan, vaikka se olisi seissyt paikallaan. Näin jälkikäteen ajateltuna ehkä näillä asioilla oli jotain yhteyttä toisiinsa... Joka tapauksessa, olen aina ihmettellyt ihmisiä jotka itkevät treeneissä, yleensä vain puren hammasta ja yritän kovemmin, mutta nyt oli kyllä sen verran suuri väsy ja kaikki pahasti että ymmärrän näitä ihmisiä hivenen paremmin.

Iloiset leiriläiset
Lauantaina sitten levättiin (nukuin taas päikkäreitä telkkari huutaen täysillä urheilukisoja (pihtiputaan loikkakarnevaalit)), ja suunnuntaina vielä viikon viimeiset treenit. Jätin suosiolla juoksemiset pois ja keskityin ampumiseen. En usko että joudun montaa päivää lepäämään, mutta on typerää rasittaa jalan ulkosyrjää kohtuuttomasti varomalla varvasta juostessa. Ammunta sujuikin sitten oikein kivasti :) Siitä siirryttiin vielä suoraan uimaan, minkä jälkeen olikin treeniviikko purkissa.

Nuo kokonaismäärät ovat kyllä melkoiset, ja myönnän ihan suoraan, etten varmasti jaksaisi tuollaista tahtia koko ajan. Tuohon en edes ole laskenut mitään pikaisia kehonhuoltosessioita tai pyöräilyjä treeneihin. Nyt käytännössä en tehnyt muuta kuin treenasin, söin (tosipaljon!) ja nukuin (päikkärit joka päivä), eli ihan sellaista ammattiurheilijan elämää. Nyt elämä jatkuu vähän normaalimmalla tahdilla, ja viime viikon opit ja kehitys yritetään pitää mukana!

torstai 26. kesäkuuta 2014

Tavallista elämää

Hups, blogi on tainnut olla juhannuskoomassa! Viimeviikkoinen kuumeiluteksti toimi kun ennustus, joka toteutti itsensä, ja samana iltana puhkesi taas pieni kuume. Ja sitten olikin jo juhannus. Ja tämä viikko on mennyt ennennäkemättömien treenimäärien kimpussa, kun ollaan vedetty pienimuotoista viisiotteluleiriä. Anyway, viime viikolla tapahtui muun muassa seuraavaa:


Kävin Lintsillä. Voin pahoin, kiljuin riemusta ja söin popcornia. Oli kivaa.


Pikkuveli tuli kotiin maailmanympärysmatkaaltaan. Oltiin iloisia.


Juhannuksena oli kylmä. Siis tositosikylmä. Silti kivaa.


Ja viimeisimpänä muttei laisinkaan vähäisimpänä, elämässäni on koiranpentu Seppo. Seppo on nimetty suomalaisen olympiavoittajan mukaan, on siskoni koira, jolla on maailman terävimmät vauvahampaat joita se käyttää suurella rakkaudella ja innolla. Seppo on ihana.

Treenikuulumisia myöhemmin!

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Mistä näitä kuumeita oikein tulee?

Jo hyvän aikaa minulle on hoettu, että olen ihan liikaa kipeänä. Nykyään saan HeiaHeiasta hyvää staistiikkaa treeneistä, ja merkitsen sinne myös kaikki kipeänä vietetyt päivät. Taannoin tajusin, että olen viimeisen vuoden aikana ollut tasan kaksi kertaa kunnon flunssassa, sellaisessa räkätaudissa jota normi-ihmiset potevat. Kaikki muut ovat olleet sellaisia ärsyttäviä pikkukuumeita, jotka vievät kaikki voimat pariksi päiväksi, mutta eivät oireile millään muulla tavalla. Näistä tulee kuitenkin aina taukoja treeniin, mikä hidastaa kehitystä.


Osalle näistä löytyy suhteellisen looginen selitys, joihin usein liittyy ihan omaa hölmöyttä: en syönyt kunnolla rankan treenin jälkeen, palelluin perusteelliseti jossain, tms. Vähän turhan usein näitä kuitenkin ilmaantuu ihan ilman syytä. Kun treenaa kovaa, kroppa on koko ajan lievässä ylirasitustilassa, jotta se rasitustilan raja siirtyisi vähän ylemmäs koko ajan. Kuitenkin välillä sitten menee vähän yli, ja kroppa pyytää lepoa kuumeilemalla. Tai siis tältä se ainakin itsestäni tuntuu.

Joskus on voittajafiilis, joskus ei :/
Nyt alkaa kuitenkin pikkuhiljaa ärsyttämään tällainen. Olisi kiva voida ottaa kevyempi viikko pelkäämättä että siitä tulee kipeäksi, tai voida tehdä rankempi viikko pelkäämättä että kroppa reagoi siihenkin kuumeella. Syön nykyään terveellisesti, säännöllisesti ja tarpeeksi ja pidän huolta treenin, ruoan ja levon tasapainosta. Syön hitto soikoon tyrnimarjoja, eikös niiden avulla pitäisi kaikkien pöpöjen pysyä kaukana?! Ehkä olen vähän stressaava tyyppi, mutta sitä ei kyllä lopeta se että käskee itseään lopettamaan stressaamisen. Nykyään todella yritän toteuttaa sitä kuuluisaa kehon kuuntelua, ja levätä jos väsyttää. Usein vaan siinä vaiheessa se on selkeästi jo myöhäistä ja kuume iskee silti, mikä on masentavaa. Näin pahassa endorfiinikoukussa olevalle ihmiselle muutaman päivän lepo on täyttä tuskaa, kun kroppa ei saakaan niitä totuttuja endorfiinikicksejä ja alkaa tuntua siltä että tunnelin päässä on vain pimeää :D

Jos siis tiedät jonkun ihmerohdon joka pitää paholaisenkin loitolla tai muita terveenäpysymisnikejä, otan mieluusti vinkkejä vastaan!

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Tasa-arvoisesta urheilusta

Nyt puhutaan vähän asiaa.

Tällä viikolla Suomessa järjestetään suuri kansainvälinen tapahtuma, IWG-kongressi. IWG on lyhenne organisaationimestä International Working Group on Women and Sports, jonka pohjimmainen pyrkimys on "Empowering women - Advancing Sport". Organisaatio on perustettu Brightonissa 1994, jolloin luotiin dokumentti nimeltä Brighton Declaration. Allekirjoittamalla Brightonin julistuksen organisaatio sitoutuu sen arvoihin, eli edistämään tasa-arvoista urheilua. Yli 400 organisaatiota maailmanlaajuisesti on allekirjoittanut julistuksen. (Oma reaktioni tähän kylläkin on että VAIN 400 organisaatiota?! Entäs ne kaikki muut?!). Suomen Miekkailu- ja 5-otteluliitto allekirjoitti Brightonin julistuksen niinkin myöhään kuin 5.5.2014.

IWG-kongressin teemana on tänä vuonna Lead the change, Be the change
Tällä viikolla tasa-arvoinen urheilu on taas ollut pinnalla Yle Urheilun tekemän selvityksen tiimoilta. Selvityksen mukaan naisia syrjitään erityisesti seurojen ja liittojen päätöksenteossa. Naiset ovat jo urheilijoina päässeet pitkälle, mutta miehet istuvat edelleen rahakirstujen päällä niin urheiluorganisaatioissa kuin sponsoroivissa yrityksissäkin. Montako naispuolista urheiluvaikuttajaa osaat nimetä ihan lonkalta? Itselläni ainakin tulee vaan mieleen sellaisia nimiä kuin Aleksi Valavuori ja Tami Tamminen. Tässä täytyy kuitenkin antaa credittiä ainakin Ylen erinomaisille naispuolisille urheilutoimittajille, sekä sellaisille profiileille kuin Mikaela Ingberg ja Sari Multala, jotka tekevät erinomaista duunia näissä asioissa.

Samaan aikaan saadaan myös kuulla käsipalloliiton käsittämättömästä päätöksestä muuttaa naisten maajoukkue harrastusjoukkueeksi, siinä missä miesten maajoukkue jatkaa entiseen tapaan. En ole kovinkaan suuri käsipallofani tai tunne lajia kovin hyvin, mutta maallikolle tällainen päätös tuntuu kerrassaan raivostuttavalta. Jos rahaa ei ole, leikkauksia pitäisi tehdä huomattavasti järkevämmin kuin näin. Tästä muistuu mieleeni Mikael Källmanin, naisten jalkapallojoukkueen entisen päävalmentajan kertomukset siitä kuinka hänen alkuaikoinaan joukkuetta kohdettiin kutakuinkin harrastelijamaisena, ja kuinka vaikeuksia kuvaa hyvin esim. se, että naiset harjoittelivat miesten vanhoissa paidoissa. Tyttörukilla oli treeneissä tekemistä, kun tuuli tarttui Sami Hyypiän vanhaan paitaan vastatuulessa kuin jarruttava purje :D Onneksi naiset saavuttivat kovalla työllä menestystä (huomattavasti parempaa kuin miehet, saanen sanoa) ja arvostusta.

Kuva täältä.
Yleensä keskityn telkkarista Ylen erinomaiseen urheilutarjontaan, mutta viimeisen noin kuukauden aikana olen tainnut katsoa maikkarin Urheilu-uutisia kolme kertaa. Näistä kahdessa lähetyksessä ei mainittu sanallakaan mitään naisurheiluun liittyvää, yhdessä oli YKSI uutinen jossa mainittiin nainen, ja sekin käsitteli sitä kuinka Tanja Poutiaisen lopetettua menestystä odotetaan nyt Marcus Sandellilta ja Santeri Paloniemeltä. Tällainen uutisointi on mielestäni ala-arvoista. Ymmärrän, että kaupallisen kanavan on keskityttävä niihin lajeihin joita suuri yleisö haluaa nähdä, mutta jos puhutaan aina vain suurimmista lajeista ja miesurheilusta niin mistä kiinnostus mihinkään muuhun edes voisi syttyä?! Minä katson jatkossakin Yleä, thank you very much.

Tasa-arvoasioissa pienistä asioista tulee isoja asioita. Saavatko tyttöjoukkueet yhtä paljon ja hyviä harjoitusaikoja kuin poikajoukkueet? Puhuntaako alentavasti futisäideistä? Arvostetaanko miesvalmentajaa enemmän kuin naisvalmentajaa? Selostaako naislätkää asiantuntija vai näyttelijä?

Jotta ei ihan synkistyttäisi asian tiimoilta, niin onhan tänä vuonna tapahtunut tässä asiassa jotain hyvääkin: naiset saivat ensimmäistä kertaa kilpailla olympialaisissa mäkihypyssä!


Ei ole erikseen miesurheilua ja naisurheilua. On vain urheilua.

Alla hyödyllisiä linkkejä, jos asia kiinnostaa:
IWG: http://www.iwg-gti.org/
Brighton Declaration: http://www.iwg-gti.org/@Bin/22427/Brighton+Declaration_EN.pdf
Ylen Uutinen omasta tutkimuksesta: http://yle.fi/urheilu/karu_totuus_naisia_syrjitaan_hurjasti_suomen_urheilun_paattajina/7290270

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Pain means progress: vähän treenifilosofiaa

Pikkuveljeni kysyi varmaankin noin vuosi sitten, miten ihmeessä on mahdollista että sulla on taas lihakset kipeänä, vaikka treenaat ihan koko ajan. Kaiken järjen mukaanhan pitäisi olla niin hyvässä kunnossa, ettei saa lihaksia kipeäksi millään. Seuraavassa vähän valotusta tähän dilemmaan.

Ensinnäkin treeniin tulee normaali-ihmisellä väistämättä jonkinlaisia taukoja silloin tällöin. Työkiireitä, flunssia, perhejuhlia tai mitä tahansa, jonka takia ei pääsekään tekemään ihan viikon jokaista treeniä tai jopa joutuu sohvanpohjalle muutamaksi päiväksi. Tällainen pieni tauko saa heti aikaan sen, että kun palaat treenin pariin, lihakset kipuilevat tottumattomuuttaan. Esim miekkailu on laji, jossa viikonkin tauko aiheuttaa ainakin itselleni ihan infernaalisen jumituksen takalistoon.


Toisekseen, aina ei treenata samalla tavalla. Joskus tehdään iisimmin ja vaikka keskitytään oppimaan jotain, ja joskus tehdään täysiä. Molemmat saattavat aiheuttaa lihaskipuja: jos opit tekemään jotain erilailla (vaikka tekemään dynaamisempia syöksyjä miekkailussa, tai tekemään uintivetoja isoilla lihaksilla etkä pelkästään käsillä), lihakset reagoivat siihen. Ja täysiä-treeneissä tietenkin rasitus on suurempi, mihin kroppa reagoi. Treeniä tehdään yleensä jonkinlaisissa sykleissä, ei siis koko ajan samalla tavalla. Jos treenaa koko ajan samalla tavalla, kehitys väistämättä jossain kohdassa pysähtyy. Kropan on saatava välillä palautua, ja moni ripotteleekin treenikalenteriinsa vähän kevyempiä viikkoja. Tai sitten vaihdellaan, esim keskitytään takareisiin jonkin aikaa ja sitten etureisiin voimatreenissä. Kaikki tällaiset vaihtelut aiheuttavat erilaisia ärsykkeitä lihaksissa, mikä saa treenin tuntumaan.

Kolmanneksi, mitä paremmassa kunnossa olet, sitä rankempaa treeniä tehdään. Tuskin kenelläkään tavoitteellisesti treenaavalla on olemassa mitään sellaista tasoa, johon kehityksen annetaan pysähtyä. Myös Michael Phelps, Maria Sharapova ja Usain Bolt haluavat olla ensi viikolla vielä parempia kuin tällä viikolla. Kun siis joku sali-/juoksuohjelma alkaa tuntua helpolta, siitä tehdään rankempi. Ja se tuntuu. Ja kehittää.


Tässä piilee treenaamisen viehätyskin. Pain means progress, eli kipu tarkoittaa kehitystä. (Nyt siis huom, itsensä pitää tuntea ja osata erottaa ns. hyvä, kehittävä kipu ja huono, rikkova kipu. Jälkimmäistä kannattaa välttää jos mielii jatkossakin treenailla). Tottakai on kivaa kun treeni sujuu, mutta silloin haluaa taas hilata itsensä seuraavalle tasolle. Ja siihen vaaditaan paljon työtä ja vähän kipua! Kiteyttäisin ehkä asiaa niin, että se lihaskipu ei ole urheilijalle huono asia, vaan päinvastoin. Se on merkki siitä että kehitystä tapahtuu, ja siihen pyritään. Jos missään ei ole tuntunut vähään aikaan, kannattaa huolestua, tai yksinkertaisesti treenata kovempaa.

Olette ehkä huomanneet, että tuosta Pain means progress-fraasista on tullut jonkinlainen motto minulle. Se motivoi ensinnäkin tekemään täysillä, vaikka sattuu nyt ja tietää että huomennakin sattuu, ja toisekseen kestämään sen seuraavan päivän jumituksen. Tällä siis mennään eteenpäin!

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Viisiottelu-penkkiurheilua

Tänä viikonloppuna käydään tämän vuoden 5-ottelun maailmancup-finaalit Sarasotassa Floridassa. Eilen käytiin naisten kilpailu, tänään on miesten vuoro ja huomenna vielä pariviesti. Olen ollut itse pari päivää vähän kipeänä enkä ole päässyt treenaamaan, ja mikäs sen parempaa korviketta kuin penkkiurheilu! Tai no, ei oikeastaan, siitä tulee kauhea hinku päästä itse treenaamaan... Joka tapauksessa, seurasin päivällä tuloksia pentathlon.org:in tulosseurannasta, ja innostuin illalla katsomaan youtubesta UIPM-channelin livelähetystä naisten ratsastusosiosta ja ratkaisevasta CE:stä. Tällä kertaa finaalisssa ei valitettavasti ollut suomalaisia mukana.

Tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun pelkästään katsoin viisiottelua. Kun itse on kisaamassa, keskittyy kisaan ihan eri lähtökohdista kuin katsojana, ja aiemmin ei ole ollut mahdollisuutta seurata livenä isompiakaan kisoja. Niinpä nyt ihan yllätyin siitä, kuinka jännittävää olikaan seurata kilpailua. Tämähän on eriomainen yleisölaji! Olin varsin hyvin perillä ennakkoasetelmista iltapäivän tulosseurannan perusteella, joten jännitin asetelmien muuttumista. 


5-otteluratsastus on yleensä jo itsessään melko jännittävää seurattavaa, viisiottelijoiden ratsastustausta nimittäin vaihtelee aika lailla, ja vieras hevonen luo haasteita parhaimmillekin. Miekkailun voittanut ja hyvin uinut Ukrainan Viktoria Tereshuk johti kilpailua, mutta kohtasi järkyttävän huonon arpaonnen, ja sai ratsastuksesta pyöreät nolla pistettä, mikä pilasi hänen osaltaan koko kilpailun. Ihan uskomatonta, miten tilanteet muuttuvat niin nopeasti! Tereshukin kohtalona oli kirjava tosi pieni hevonen, joka näytti erittäin epäyhteistyöhaluiselta jo edellisen ratsastajan kanssa. Sääntöjen mukaan hevosten pitäisi olla keskenään mahdollisimman samanarvoisia, mutta tämä oli kyllä ehdottomasti huonommasta päästä. (Näin ruudun toiselta puolelta on helppo sanoa, että ratsastuksessakin olisi ollut parantamisen varaa: hölmöä olla ilman sporria tai raippaa tuollaisella hevosella, ja tehokkaat laukka-pysähdys-peruutus-laukka-siirtymiset verryttelyssä olisivat voineet pelastaa tilanteen ja saada hevosen ohjan ja pohkeen väliin, mutta kyllä hevonen silti oli vaikean näköinen.)

CE:hen lähdettiin tilanteesta, jossa  Unkarin Sarolta Kovacsilla oli 43sek etumatka ennen seuraavia lähtijöitä. Lopulta kuitenkin kävi juuri niin kuin itsekin uumoilin ja mitä koko kevään wc-kausi on ennustanut, ja Puolan Oktawia Nowacka vei voiton jokseenkin ylivoimaisesti. Toiseksi pinkoi maailmanlistan ykkösnainen ja hallitseva olympiavoittaja Laura Asadauskaite ennen Kiinan Qian Cheniä. Täydelliset tulokset täältä.

Lauantaipäivän penkkiurheiluriemusta vastasi puolestaan Ylen lähettämä Finnderby ja se, että ratsastusvalmentajamme Essi vei siinä voiton ainoalla nollaradalla! Huikean hienoa!

torstai 5. kesäkuuta 2014

Uintifiilareita

Pari viikkoa sitten uitujen harjoituskisojen jälkeen kaverit ihmettelivät, kun en ollut mitenkään supertyytyväinen tekemääni aikaan, joka kuitenkin oli yli 5sek parannus vanhaan ennätykseen. Nyt tämän uuden ennätyksen valossa sitä on ehkä vähän helpompi selittää. Vanha ennätys oli joulukuulta, jonka jälkeen olen tehnyt tosi paljon töitä uintini eteen, ja tiedän, että olen kehittynyt siitä selkeästi. Sitäpaitsi takaraivossa kummitteli se tälle vuodelle asetettu tavoite päästä alle 3min, ja 3:15 melkein vuoden puolivälissä ei ollut sitä silmällä pitäen ihan aikataulussa. Tosin varmasti itse tiesin parhaiten, kuinka väsynyt sinä kyseisenä sunnuntaina olinkaan, ja kuinka paljon paremmalta uinti tuntui viime jouluun verrattuna.

Järjestäytymässä eriin ja kuuntelmassa ohjeita ennen uintiosuutta toisena kilpailupäivänä Uppsalassa. Bongaa kaikista värikkäin uimalakki, se olen minä!

3:07 on jo ihan toista! En malttanut odottaa koko kisapäivän loppuun, vaan tämä piti raportoida heti eteenpäin, ja kuulemma valmentajakin oli ollut iloinen ja yllättynyt ajasta :) Nyt valmentajakin sanoi ääneen, että seuraava etappi on sitten päästä alle 3min. Nyt tuntuu siltä, että olisi kiva (ja suhteellisen realistista jopa) päästä siihen jo SM:issä elokuussa. Kuten mainitsin kisaraportissa, starttini oli hidas, eli siitä heti ainakin 0,5sek pois. Lisäksi tuntui siltä, että olisin voinut pistää voimaa peliin vähän aiemmin kuin nyt tein. Potkua kehittämällä saadaan varmasti pari sekuntia lisää kehitystä. Käännöksiä ja erityisesti liukuja ollaan treenattu antaumuksella loppukeväästä, ja ottamalla nämä opit entistä tehokkaammin käyttöön kisatilanteessa saadaan varmasti vielä hiottua sekunteja pois ajasta. Mahdollisuuksia siis on, ja varmasti tulen pääsemään alle sen 3min, nyt on enää ajan kysymys milloin! Eli stadikalla nähdään kesällä, pysykää poissa meikäläisen tieltä :D

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Tulosanalyysiä

Koska omalla kisakaudellani on viisiottelukisoja niin vähän, voi ja täytyy suorituksia analysoida vähän laajemmassa skaalassa. Jos kisoja olisi joka toinen viikko niin ei voi olettaa että kehityskäyrä osoittaisi aina ylöspäin, mutta kun kisoja on vain pari vuodessa ja olen näinkin uusi lajin parissa, pitää kaikissa kisoissa saada aikaan selvää kehitystä. Nyt voin onneksi hyvillä mielin todeta, että ne kaksi tärkeintä asetettua tavoitetta, eli uusi uintiennätys ja kokonaispistemäärän parantaminen, täyttyivät. Kilpailun ykkössija on siihen vain bonusta!

Koska tämä oli ensimmäinen kilpailuni uudella pistelaskusysteemillä, on vertailu vanhoihin kisatuloksiin vähän haasteellista. Muistin virkistykseksi, nykyään siis jaetaan vanhat pistemäärät neljällä, ja CE:hen (yleensä viimeinen laji) takaa-ajosysteemillä lähdettäessä yksi piste on yhtä kuin yksi sekunti (aiemmin 4sek=1sek, mikä oli melko monimutkaista). Vanha tuhannen pisteen vertailuarvo on siis nykyään 250p, jonka tienaa esim. uinnissa ajalla 2:30 ja miekkailussa saamalla 70% pistoista.


Olin asettanut tälle vuodelle tavoitteen päästä yli 4000p, eli nykyisen systeemin mukaan pitäisi saada kasaan yli 1000p. Näissä kisoissa pistesaldoni oli 884p, eli tuosta rajasta uupuu 116p. Helppoa se ei tule olemaan. Se vaatii suunniteltua kehitystä uinnissa, hyvää suoritusta ammunnassa yhdistettynä juoksuvauhdin kehitykseen, ja vähän tuuriakin yhdistettynä kehitykseen miekkailussa. Ratsastuksesta pitää saada maksimit eli 300p, missä olen hyvin onnistunutkin (näissä kisoissa 296p, eli neljä aikavirhettä), mutta siinä ei siis juurikaan kehitysvaraa ole, eli tuo pitää saada kasaan neljästä lajista.

Viisiottelussa yleensä pärjää tasaisen hyvillä suorituksilla. Ei riitä, että on yksi vahva laji, vaan kaikista pitää saada tasaista pistevirtaa. Nyt alan olla sillä tasolla että saan kaikista lajeista ihan kohtuullisesti pisteitä normaalisuorituksella, eikä mitään megaromahduksia tule (ellei sitten ole tosi kovatasoisia miekkailijoita vastassa...). Nyt pitää vaan hilata tasoa tasaisesti ylemmäs. Joka tapauksessa, kisaaminen on kivaa kun saa mustaa valkoisella nähdä omaa kehitystään. Ja niinhän siinä käy että nälkä kasvaa syödessä, ja aina haluaisi kovempaa, korkeammalle ja enemmän!