sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Maailman onnellisin pronssimitalisti!!

Eilen olin nukkumaan mennessäni kuolemanväsynyt, mutta niin innoissani etten silti meinannut saada unta. Tänään heräsin jo yhdeksän jälkeen leveä hymy naamalla. Voi että voi ihminen olla onnellinen!

Eilisen SM-päivän aamu alkoi aamupalalla. Olin pakannut kaikki kamat jo eilisiltana, eli kisa-aamulle jäi vain aamu-omeletti ja kahvi, hampaiden pesu ja eväiden pakkaus. Vaatteetkin olin laittanut valmiiksi esiin. Hyvissä ajoin ennen kahdeksaa saapui Anskun kyyti kyydissä muitakin viisiottelijoita ja niin alkoi kisapäivä Märskyyn siitymisellä. Märskyssä törmättiin muihin kisailjoihin, joukossa myös kisoihin saapuneet olululaiset, joista yhden olinkin tavannut jo keväällä, kun Kirsi Yrjölä oli tutustumassa meidän harjoituskisoihin startatessaan viisiottelutoimintaa Ouluun.

Uinnissa tein tavanomaisen kevyen lämmittelyn, pari starttiharjoitusta, ja sitten olikin jo ensimmäisen lähdön aika. Lähdöt oli jaettu mahdollisimman tasaisiin eriin ennätysten perusteella, ja itse olin toisessa erässä. Startti meni hyvin, ja matkalla ihmettelin vähän missä ihmeessä muut oikein viipyilevät, kun niitä ei näy rinnalla. Mitäs uivat niin hitaasti! Olin päättänyt uida koko matkan niin kovaa kuin jaksan ja osaan, mitä sitä turhaan säästelemään. Kerran tuli yksi parin sekunnin jäätyminen, ja skippasin kuperkeikkakäännöksen jotta sain yhden ekstra hengityksen, muuten painelin menemään, ja maalissa ihmettelinkin että olenkohan jo oikeasti maalissa vai olenko laskenut kierrokset väärin. Olin maalissa, ajalla 3:30.74!! Ennätys parani yli 7sek! Ei mennyt alle 3:30, mutta hitot jostain kymmennyksistä, olin tyytyväinen! Jokainen uinnista saatu piste oli plussaa, varsinkin kun monet jäivät nollille ja tiesin tarvitsevani jokaisen pisteen talteen miekkailua varten.

Banaani naamariin ja kisapäivä jatkui kohti kisistä ja miekkailua. Oltiin siellä tosi hyvissä ajoin ja tein taas normiverran, ja olin mielestäni superajoissa. Kuitenkin, siinä vaiheessa kun olin saanut vesipullot täytettyä ja kamat niskaan yms, olikin jo kisan aika, eli silti tuli vähän kiire, enkä ottanut yhtään lämmittelyottelua. Sain miekkailupariksini Eevin, hallitsevan viisiottelun Suomen mestarin,, mikä osoittautui olevan tosi hienoa, Eevi oli tosi kannustava koko ajan ja oli opettavaista seurata kokeneen kilpailijan työskentelyä, ei vähiten henkisellä puolella! Miekkailu alkoi ihan hyvin, kun sain pihistettyä yhden piston Eeviltä sisäisissä otteluissa, mutta sen jälkeen saimme vastaamme tosi tiukkoja vastustajia, ja pistot jäivät aikalailla vähiin. Tärkeintä itselleni oli, etten saa jäädä murehtimaan pistojen vähyyttä, vaan tsemppaan täysilä jokaiseen pistoon, ja aivan tarkoituksella en laskenut pistoja. Oteltiin ensin kaikki kaikkia vastaan kaksi pistoa, ja sitten koko kierros uudestaan yksi pisto kaikki kaikkia vastaan. Lopulta miekkailutulokseni oli 12 voittoa 27 tappiota. Sain joitain hyviä pistoja hyviäkin miekkailijoita vastaan, mutta niitä olisi ehdottomasti pitänyt saada lisää tutuilta treenivastustajilta. Väistöt eivät toimineet lainkaan niin kuin olisi pitänyt, ja tulos on sen mukainen. Eli ei hyvä.

Okseri, joka uskokaa pois, näytti paljon suuremmalta kun seisoin sen vierssä ja se ulottui minua vatsaan! Kuva Tero Koski.
Miekkailun jälkeen suoritettiin hevosten arvonta ratsastusta varten. Sääntöjen mukaan kisaa johtava urheilija suoritti arvonnan. Ja hyvin arpoikin, Eevi arpoi itselleen ja minulle saman hevosen, Lawrenza-tamman :) Jos olisin saanut toivoa ratsua, olisin toiminut juuri tätä heppaa, Laura on nimittäin ihan kone esteradalla ja hypännyt 130cm luokkia, eli tosi tykki meidän radalle! Ratsastus suoritetaan käänteisessä järjestyksessä, eli kisan johtaja ratsastaa viimeisenä. Meillä oli kaksi ratsastusryhmää, eli hevoset suorittivat radan kahdesti. Estekorkeus oli 105cm, 8 estettä, 9 hyppyä, ja rata oli rakennettu meille valmiiksi. Päästyämme Keravalle erittäin täyteen ahdetussa Golfissa (viisi ihmistä ja kolmen ihmisen viisiottelukamat täyttäisivät isommankin auton...) käveltiin rata ja laitettiin hevoset valmiiksi. Kävelytettiin niitä ensin maasta käsin, järjestäjät vahtivat silmä tarkkana kelloa ja kertoivat milloin saa nousta selkään, jotta jokainen ratsukko saa saman 20min verryttelyajan. Sääntöhän on 20min ja 5 hyppyä aikaa tutustua hevoseen. Koska verkkasimme ulkona ja kisasimme maneesissa, saimme säästää yhden verkkahypyn ykkösesteelle maeesissa niin halutessamme. Laura oli ihan tikkana! Käynnistin sen laukan huolella, jotta voisin vain ohjata ja sujua radan läpi ja yrittää olla säätämättä liikaa. Ja Laura teki duunia käskettyä, vaikka ehkä silti säädin vähän ja missasin yhden etäisyyden vikalle esteelle perusteellisesti, tamma toi meidät maaliin täysille pisteille! Ennakkoon olin vähän kavahtanut kakkosestettä, joka oli radan isoin okseri ja niinkin alkuradasta, mutta ratsatsin sinne huolellisesti ja taisin vaan hymyillä hypyn jälkeen, en keksi montaa kivempaa asiaa kuin liidellä hevosen kanssa esteen yli :) Oli niin kivaa kiskoa pitkästä aikaa ratsastus-kisakamppeet päälle ja ratsastaa kunnon kisarata! Ratsastuksen jälkeen oli megahyvä fiilis, nyt ei tarvitse enää kuin juoksennella vähän ja päivä on jo ollut superkiva, kyllä tää tästä!

Myllypurossa saimme sitten tietää CE-lähdöt, tämäkin suoritettiin kahdessa erässä, parhaat viimeisessä, ja olin onnistunut hilaamaan itseni tulostaulukossa tarpeeksi korkealle päästäkseni viimeiseen lähtöön. Naisten sarjassa Eevi johti, sen jälkeen nuori olululaistyttö, kolmantena Israelin vahvistus Noah, neljäntenä oululaisten Kirsi ja viidentenä minä. Noah ei luonnollisesti ulkomaalaisena ollut mukana mestaruuskisassa, eli siinä olin neljäntenä. Lähdöt suoritettiin myöskin takaa-ajona, eli kisaa johtava Eevi lähti ensimmäisenä, ja sitten pisteet muutettuna sekunneiksi seuraavat lähtivät matkaan. Sääntöjen mukaan ne kisaajat joiden handicap on yli 2min lähtevät kahden minuutin jälkeen yhdessä, ja ajat muunnetaan pisteiksi sitten maalissa. Odotellessamme omaa verraa ja lähtöämme Eevi neuvoi miten laskea ero edelliseen/seuraavaan, ja laskimme, että päästäkseni pronssille, minun pitäisi olla maalissa kokonaiset 2min 6sek ennen Kirsiä, mikä on noin lyhyellä matkalla varsin paljon. Pohdin, että ei se nyt mahdotonta ole, mutta ei silti ole reilua myöskän toivoa että toinen epäonnistuisi suortiuksessaan vain jotta minä voisin onnistua. Olisi siis laitettava kaikki peliin, ja tilasin kannustusjoukoilta olympia-aaltoja ja määrätietoista kannustusta koko juoksun ajalle. Valmistautumisessa ampumiset menivät tosi vaihtelevasti ja eivät kovin hyvin, mutta päätin, että sille ei nyt voi mitään, teen sen suhteen parhaani ja juoksen sitten sitäkin kovempaa. Kirkastin mieleeni sen mitalin ja shampanjapullon, ja päätin että paha olo ja jalkakipu (joka ei häipynyt viikon aikana) ovat nyt toisasteisia seikkoja. Ja ihan totta, lähtölinjalta maaliviivalle jalkaan ei sattunut hetkeäkään. Adrenaliini on aika vahvaa kamaa!

Onnistuin jättämään ampumiset hyvin omaan arvoonsa, koska en muista ampumisiani juuri ollenkaan. Keskityin vain tekemään omaa juoksuani, vilkuillen aina välillä että etäisyys Kirsiin kasvoi tasaisesti. Ansku teki muistiinpanoja niin ampuma-kuin kierrosajoistanikin, eli ehkä raportoin niistä takemmin myöhemmin. Sen sentään tiedän, etten jäänyt nollille kertaakaan, ja taisin sillä vetää vähän kaulaa oululaisiin. Juoksuni sankariksi nousi jälleen kerran Eevi, joka kolmannella juoksuosuudellani yhtäkkiä ilmestyi eteeni, ja käski "Saskia kom peesiin, nyt mennään!" ja juoksi edessäni kokonaiset kaksi kierrosta (juoksulenkkimme 800m oli kaksi koukeroista kierrosta jalkapallokentän ympäri) ja käytännöllisesti katsoen kiskoi minua perässään, varmasti uhraten omasta ajastaan huomattavasti ja motivoiden minua mielettömästi. Kun Eevi jäi maaliin Suomen mestarina (!), ammuin viimeisen ammunnan aikaan 23sek, ja totesin että nyt vaan juostaan maaliin. Oletteko koskaan juosseet 3200m niin kovaa kuin jaksatte? Se ei muuten oikeasti ole kivaa :D Varmasti puolet juoksusta haaveilin vain siitä hetkestä, kun saisin pysähtyä! Maalisuoralla tiristin itsestäni viimeisetkin mehut, ja maalissa vilkaisin kelloani, joka näytti n. 16min! Heittäydyin maahan kuolemaan ja yrittämään saada happea sisään kirveleviin keuhkoihini, ja Ansku ilmestyi vierelleni kello kädessä, kertoen että vaikuttaa siltä, että sain kurottua sen yli 2min 6sek kaulan. Missään vaiheessa en kuitenkaan halunnut riemuita ennen kuin tulokset oli laskettu ja viralliset, mutta niinhän siinä kävi, että sain SM-pronssia! Unbefreakinlievable!!!

Onnelliset mitalistit. Kuva Kirsi Yrjölä, Oulun Miekkailuseura.
Suuren maailman tuntua kisaan toi se, että Antidopingtoimikunta oli ilmestynyt paikalle ja ilmoitti maalissa testaavansa SM-voittajan ja kakkosen. Koska olin maalissa selvästi ennen lopullista kakkosta, ADT:n nainen seurasi minua jopa kun menin täyttämään vesipulloa! Tunsin itseni tosi urheilijaksi :D

Vielä palkintojenjako, ja sen jälkeen suuntasimme vanhempieni luokse, jossa odotti lämmin sauna, kylmä shampanja ja valmis ruoka. Kertasimme vielä Anskun, Jessican ja vanhempieni kanssa päivää, ja lopulta kolme väsynyttä mutta onnellista tyttöä pääsivät kotiin nukkumaan. Ansku taisi olla kaikista väsynein toimittuaan niin ansiokkaasti koordinaattorina koko päivän :)

Lisäanalyysejä varmaan seuraa, ja päivästä on niin rutkasti kuvamateriaalia, että siitä riittää pitkäksi aikaa. Voinhan mainita, että kisasta puuttuivat Eeviä mukaan lukematta kaikki muut kansainvälisen tason ottelijamme, mutta ihan sama, sain sen mitalin, eikä se suinkaan tullut ilmaiseksi!!

Kuva Oulun miekkailuseuran sivuilta, josta löytyy myös erinomainen artikkeli SM-kisoista!

torstai 26. syyskuuta 2013

SM2013: Tavoitteet

Tavoiteet on helpompi täyttää jos tietää mitkä ne ovat. Tunteet ennen SM:iä ovat hieman ristiriitaiset: toisaalta tietysti lähdetään tekemään uusia ennätyksiä ja hakemaan mitalia, shampanjaa, mainetta ja kunniaa, mutta toisaalta nämä ovat ensimmäiset SM-kisani, joten kaikki läpiviedyt suoritukset ovat plussaa. Enkä jaksaisi murjottaa koko syksyä jos asetan itselleni huikeat paineet ja odotukset enkä sitten täytäkään niitä. Niinpä jaoin tavoitteetkin kahteen osaan. Supertavoite on itselleni aidosti kova tavoite, ja jos pääsen yhteenkin näistä, aion olla jo tyytyväinen koko kisaan. "Tyytyväinen"-tavoite on taas realistisempi ja ympäripyöreämpi, johon pitää olla tyytyväinen, vaikka supertavoite jäikin täyttymättä.

Laji on niin arvaamaton, että pelkään että turha paineiden kasaus saattaa kostautua. Lajin luonteeseen kuuluu esim. se, että saatat saada arvonnassa hevosen jolla on huono päivä ja se suostuu liikkumaan vain ja ainoastaan takaperin tänään, tuloksena nolla pistettä (näin on kuulemma tapahtunut, sinne meni PM-mitali), saatat itse tehdä yhden pienen virheen ja unohtaa esteradan, tulos 0p (näinkin on kuulemma käynyt), saatat kompastua omiin jalkoihisi CE:n maalisuoralla (true story)... Mitä tahansa voi käydä kun on näin monta komponenttia, joten aion lähteä yrittämään parastani ja katsoa mihin se riittää. Perus kisaturistin fraasi, mutta minullepa ei ole kukaan kustantanut olympiamatkaa maailman toiselle puolen, joten ehkä näissä kisoissa vielä on varaa "kasvattaa kokemusta" saamatta kauheasti lokaa niskaan? :)

Tavoite on olla yhtä tyytväinen kuin olin tuossa hetkessä voitettuani mitalin :)
Uinti:
Supertavoite: alle 3min 30sek
Tyytyväinen: parantaa ennätystä (3:37,9)

Miekkailu:
Supertavoite: Saada keskimäärin puolet pistoista
Tyytyväinen: Olla hyytymättä ja antamatta kenellekään ilmaisia/tyhmiä pistoja

Esteratsastus:
Supertavoite: Täydet 1200 pistettä
Tyytyväinen: En tipu kahta kertaa/pääsen radan läpi :D

CE:
Supertavoite: kaikki ammunnat alle 30 sek, juosta lujempaa kuin viimeksi eli parantaa aikaa
Tyytyväinen: ehjä suoritus, jossa en luullut kuolevani ja sain kaikki 5 osumaa kaikilla kerroilla

Kuitenkin, en aio lähteä kisoihin luovuttamaan vaan yritän parhaani mukaan kaivaa ne kuuluisat (?) henkiset voimavarani jostain mielen perukoilta ja tehdä parhaani ja vielä vähän lisää. Päivääni luo mielenrauhaa se, että ihana Ansku on luvannut olla meidän kuski/urheilupsykologi/valokuvaaja/muonittaja/logistiikkapäällikkö, mikä tarkoittaa sitä että pitäisi voida oikeasti keskittyä vaan suorittamiseen. Shampanja on kylmässä ja suunnitteluexcel viimeistelyä vailla valmis, näillä eväillä ei voi kuin menestyä!

tiistai 24. syyskuuta 2013

SM-viimeistelyt

Nyt tuleekin vähän niin kuin viikon treenit-postaus etukäteen, koska aion jakaa viimeistelyviikkoni suunnitelman. Herkistely on itselleni ihan uutta, joten ei ole tietoa mikä toimii omalle kropalle parhaiten. Parhaani yritän, katsotaan mitä siitä tulee! Tavoite on että kropan tila olisi suunnilleen tällainen lauantaina koko päivän:


Ja suunnitelma jolla sitä yritetään toteuttaa on seuraavanlainen:
Ma: juoksuammunta, vajaa 1h juoksentelua ja keskittymistä
Ti: Vajaan parin tunnin suht normaali miekkailutreeni
Ke: Kevyehkö uinti aamulla
To: Supernopeat oparit
Pe: Ratsastus

Lisäksi sapuskaa ja unta sekä vähän lihashuoltoa, niin olen ainakin tehnyt parhaani valmistelujen kanssa! Tosin nyt tiistaina olo on ihan katastrofaalinen, pohje kramppasi eilen ja tänään, ja tänään kipu siirtyi jo nilkkaankin, ja lisäksi heräsin tänään aamulla siihen että niksautin niskani jotenkin, ja nyt on koko niska-hartiaseutu niin jumissa ja kipeä ettei pää meinaa kääntyä... Ei muuta kuin Voltarenia kehiin niin toivottavasti tokenen!

maanantai 23. syyskuuta 2013

Täysillä kohti SM:iä

Viime viikko oli viimeinen kunnon treeniviikko ennen SM-kisoja, ja tulikin treenattua sen mukaisesti. Keskityin treenaamaan erityisesti viisiottelua sekä sitä tukevia juttuja. Uintiahdistuksestani kirjoittelin jo erikseen, voisin vielä lisätä siihen aiheeseen että sunnuntain uintitreenit onman valmentajan kanssa pitkästä aikaa menivät hyvin, ja valmentaja lupasi että varmasti saan aikaani parannusta jos uin niin kuin uin treeneissä!


Viisiottelun lisäksi panostin lihaskuntoon, joka on jäänyt vähän vähemmälle huomiolle viime aikoina. Katsastin vihdoinkin uuden toimiston punttisalin, ja totesin sen oikein käyttökelpoiseksi! Sunnuntaina kävi niin, että laiskuudesta rankaistiin, kun päivällä auringonpaisteen aikaan laiskottelin sohvalla enkä jaksanut tehdä juoksutreeniä pois alta ennen uintia, ja sitten illalla kun oli juoksun aika olikin hyytävän kylmää, märkää ja pimeää. Saatiin silti kunnon treeni aikaan kun roudasin Jessican mukaani tekemään kunnon intervallitreenin. Nyt sitten herkistellen kohti ensi viikonloppua ja kauden huipennusta!

Poniratsastaja vol 2 - eli kuinka menetin sydämeni Brianille

Viime viikolla ennen ratsastustuntia menin tavalliseen tapaan maneesiin katsomaan hevoslistaa. Nimeni kohdalle oli kirjoitettu listaan Brian. Ensimmäinen ajatus oli, että ohoh, onko tänne tullut uusi hevonen? Kunnes tajusin viime keväästä viisastuneena vilkaista ponilistaa, ja niinhän siinä kävi, että olin saanut tunnille kovin soman Brian-ponin! Kysyin katsomon ponitytöiltä, että kukahan näistä mahtaa olla Brian. Brian osoittautui ehkä maailman söpöimmäksi pieneksi poniruunaksi, ja vaikka valmiiksi jo hieman hymyilytti, että miltähän me tullaan näyttämään, niin olin jo myyty. Kun pituutta on vähän reilut 170 cm niin jalat ovat väkisinkin melkoisen pitkän näköiset...

Oi Brian... <3 kuva täältä
 Ja eikun selkään! Tunti ratsastettiin maneesissa vesisateen vuoksi. Harjoituksena oli tehdä pitkän sivun alkuun voltti, ja sen jälkeen koko pitkä sivu avotaivutusta. Brian oli reipas, mutta tarvitsi silti aivan valtavasti jalkaa. Puoli tuntia kuluikin siihen, kun Essi kerta toisensa jälkeen huutaa "käytä sitä jalkaa!! ENEMMÄN!!". Jossain vaiheessa jalat olivat jo aivan maitohapoilla, mutta siinä vaiheessa kun poni alkoi hakea tuntumalle eikä vain taivuttanut kaulaansa mutkalle, alkoi jalan käyttö kannattaa. Essin tunneissa tykkään erityisesti kahdesta asiasta. Ensinnäkin Essi selittää todella hyvin, miksi asioita tehdään niinkuin niitä tehdään. Tällä tunnilla pohdimme hevosen luontaista tasapainoa ja sitä, mitä tarkoittaa se, kun hevonen ratsastetaan takaa eteen ja miten hevosen saa ratsastettua takaosan päälle. Toiseksi Essi oikeasti vaatii ratsastajaa ratsastamaan ja työskentelemään kunnolla. Tunneilla ei pääse livahtamaan sieltä, missä aita on matalin, vaan joutuu oikeasti hommiin. Tälläkin tunnilla jouduin ihan oikeasti käyttämään jalkaa ja siinä vaiheessa kun pohjeapu lopulta meni läpi, oli palkintona aivan mielettömän hyvän tuntuinen poni, joka kuunteli jokaista apua ja toimi kuin ajatus, ollen tasapainoinen ja takaosan päällä.

Kuva: Suvi Tuomela
Ainoa asia, joka jäi harmittamaan tunnin jälkeen oli se, että unohdin antaa Brianille omenan, vaikka olin varta vasten ottanut omppuja tallille mukaan. Pahus. Ensi keskiviikkona sitten :)

Siis kuka voi ihan oikeesti vastustaa ponia, jolla on timantti-sydänotsapanta?
 Kuva: Sofia Silvonen

lauantai 21. syyskuuta 2013

Hallikauden aloitus ja uintiahdistus

Eipä ole vähään aikaan tullut kirjoitettua mitään uinnista. Olen koko kesän uiskennellut stadikalla pari kertaa viikossa rusketusta samalla parannellen. Eilen kun tein comebackin töölöön, maailman mummoimpaan uimahalliin, ja uinti tuntui sikahitaalta, tajusin kuitenkin että sitähän nimenomaan olen tehnyt: uiskennellut. Yhtäkkiä iski tajuntaan, että oikeasti kuolisin, jos yhtäkkiä joutuisin tekemään kunnollisia vetoja määrättyihin aikoihin! Olen kyllä tunnollisesti viettänyt aikaa altaassa, mutta aina vaan sen puolisen tuntia kerrallaan, enkä ole koko kesänä kunnolla harjoitellut harvoja voimakkaita käsivetoja, koska se on niin tylsää, enkä uinut kovaa sen pidempään kuin 25m, koska se on niin rankkaa. UISKENNELLUT siis! Kun sisäistin tämän, ja samalla sen että SM:iin on enää viikko, meinasi iskeä pieni paniikki. En kestä, jos en saa uintiaikaani mitään parannusta!

Perjantaina tein sitten paluun myös Märskyyn perjantai-illan vuorolle, todellinen hallikauden aloitusviikko (uimastadika oli auki viimeistä päivää viime su). Totesin että nyt on tartuttava härkää sarvista ja tiedettävä onko menty kauheasti taaksepäin vai missä mennään, joten pyysin kaveriani kellottamaan 50m. Ei tietenkään ollut kunnollista kelloa mukana, joten aika on varsin epätarkka, mutta meni sentään 50m pitkällä radalla aikaan 43sek, mikä on viitisen sekuntia nopeammin kuin viimeksi kun sitä on kellotettu :) Tosin aika on helmikuulta, eli voisi olla enemmänkin parannusta, mutta toisaalta taas pitkä rata on ainakin teoriassa hitaampi, kun ei saa vauhtia seinästä toista kertaa... vaikka omat kuperkeikkakäännökseni ovat kyllä vieläkin niin hitaita, että itse epäilen että pitkä rata olisi kuitenkin minulle nopeampi. Eniten kuitenkin lämmitti mieltä, kun uimavalmentajakaverini sanoi että tekniikka näyttää tosi hyvältä! Törmäsin vielä meidän uimavalmentajaan, joka antoi synninpäästön sanomalla että välillä tekee ihan hyvää keskittyä tekniikkaan ja uida chillimmin jonkin aikaa. SM:issä pitää sitten saada vaan hurja tsemppi päälle jotta saa rikottua ennätyksiä!

Näillä mennään.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Sairastumisen torjuntaviikko

Viime viikolla oli vihdoin kevyen viikon aika. Olin maanantaina ihan loppu fyysisesti, ja lopulta päätin suosiolla jättää treenit väliin, vaikka ampuminen olisikin ollut tärkeää. Tiistaiksi olo ei yhtään kohentunut, ja jollain maagisella maltilla sain itseni kerrankin olemaan järkevä ja päättämään, että lepään ENNEN kuin olen kunnolla kipeä. Keskiviikon hierontaa en silti viitsinyt siirtää, ja sunnuntain lihashuollon ja kahden päivän lepäilyn jäljiltä kroppa olikin kerrankin oikein hyvässä kuosissa! Noottia saivat oikeastaan vain pohkeet ja pakarat, niille siis lisää venyttelyä. Lisäksi Janne oli oppinut uusia olkapään manipulointitekniikoita, ja sovelsi niitä ihan fiilareissa :)

Torstain vielä lepäilin, mutta perjantaina oli päästävä ratsastamaan, minkä jälkeen sitten päätin että potentiaalinen tauti on lopullisesti kukistettu. Viikonloppuna palasin treenin pariin ensin aamulenkin ja sitten uimastadikan viimeisten auringonsäteiden muodossa. Muuten viikonloppu menikin Hevoset Stadikalla-tapahtumassa iloisissa merkeissä. Sunnuntai-iltana sain vielä itseni tekemään perusteellisen juoksutreenin, tekniikat ja intervallit ja kaikki, vaikka kuinka hävettikin pomppia hölmösti ja juoksennella edestakaisin rannan hiekkatiellä muiden lenkkeilijöiden joukossa. Liikuntamäärät jäivät kuitenkin sellaisiksi, että sain kuulla että oli "kivaa kun olit kipeenä viime viikolla, niin muillakin oli mahdollisuuksia johtaa HeiaHeian tilastoja!" Kiitti kaverit... :D

Vaikka on ihan kiva katsoa Thorkildsenia ja kumppaneitakin stadikalla, niin oli kyllä ilo katsoa hevosia siellä kerrankin! Sopivat sinne kuin nyrkki silmään!

Ryhtiliike?

Huooooh. Olen kamppaillut läpi kesän motivaatio-ongelmien kanssa. Kaksi työpaikan vaihtoa, ohjattujen treenien kesätauot ja saamattomuus. Häämatka, parin viikon flunssa ja jalkojen kipuilut. Siinäpä oikeastaan tiivistettynä se, miksi olen useammin valinnut sohvan perukan mieluummin kuin treenit. Ratsastus onkin ollut ainoa, mikä on saanut minut liikkeelle, ja tunnille olen lähtenyt joka keskiviikko innoissani. Eilen otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja lähdin pitkästä aikaa juoksuammuntatreeneihin ja miekkailemaan. Yritin ottaa niin varovaisesti kuin pystyin, siitä huolimatta tänään vasemman jalan penikka on kipeä. Ja oikean takareiden suonenveto sai reiden ihan jumiin. Tästä huolimatta oli mukava käydä pitkästä aikaa kisiksellä ja vähän tunnustella, miten jalat kestävät.

Tänään aamulla tsemppasin vielä vähän lisää ja raahasin itseni 7:15 Body Balanceen. Nyt kun uusi työpaikka on ihan salin vieressä, on treenaaminen logistisesti järkevämpää. Balance teki niin hyvää selälle ja eilen jumittuneille takareisille. Ja ne rangan kierrot. Ai että teki hyvää. Vaikka yöunet jäivät hyvin vähäisiksi koiran levottoman yön takia (pienellä oli vatsakipuja...), niin Balancen jälkeen sitä on jotenkin ihan uudesti syntynyt olo! Kyllä tää tästä! Josko se motivaatio löytyis sillä, että tekisi vaan sitä mistä oikeasti nauttii? Jättäisi hetkeksi ne lajit, joissa jalat kipeytyy ja keskittyisi hyvään oloon? Yhdistelmällä ratsastus, uinti ja kehonhuolto pääsisi varmasti hyvään alkuun, mutta kai sitä pitäisi miekkailuakin ylläpitää.

Päätin viime viikolla jättää SM-kilpailut vielä tältä vuodelta väliin. Ratsastusosuus olisi vielä liian kova pala, enkä viitsi kalliita kilpalisenssejä ja kisoja varten pakollisia varustehankintoja tehdä neliottelun takia - etenkään kun jalat eivät ole mitenkään älyttömän hyvässä kunnossa. Siispä toimin SM-kisojen ajan kuskina/huoltajana/psyykkaajan/valokuvaajana ja yritän osaltani auttaa Saskiaa ja Jessicaa suoriutumaan mahdollisimman hyvin kilpailuista. Tämän päätöksen tekeminen vähän kirpaisi, olisi motivoivampaa treenata, jos olisi konkreettisempia tavoitteita. Mutta nyt on löydettävä motivaatio muuta kautta, vaikka sitten oman jaksamisen ja liikkumisen ilon kautta, ja hyvillä mielin tsempata muita! Sillä vaikka tämä yksilölaji onkin, saa omaan tekemiseen lisää potkua muiden avulla.

Hevoset Stadikalla ja iloiset heppatytöt katsomossa!

maanantai 16. syyskuuta 2013

Hyviä tuloksia PM-kisoissa

Reilu viikko sitten käytiin tosiaan Nykyaikaisen Viisiottelun Pohjoismaiden Mestaruuskisat Tanskan Bornholmissa. Suomi otti kisoissa totuttuun tapaan kaksoisvoiton. Lisäarvoa voitolle tuo tyttöjen huikeat pisteet: Eevin voittopisteillä 5284 olisi otettu MM-kisoissa pronssia! Myös hopeamitalisti Dagny teki uuden henkilökohtaisen piste-ennätyksen ottelemalla yli 5000 pistettä. Menestystä täydensi vielä Alisa Matomäen seitsemäs sija. Ensi vuonna mekin ollaan mukana!

Kuva osoitteesta pentathlon.org, jossa oli myöskin uutinen kisatuloksista!

tiistai 10. syyskuuta 2013

TEIN SEN! 10km alle 50min!

Kuten huomasitte jo viikon treenit-postauksesta, todella kävin lauantaina hakemassa revanssin kympin juoksulta, ja sain sen! 10km alle 50min! Eihän se nyt mikään huippuaika todellakaan ole, mutta kuitenkin jonkinlainen milestone, ainakin itselleni.

Lähtökohdat juoksuun ei olleet mitenkään ihanteelliset, on tullut treenattua monta viikkoa ihan kovaa, eli ei todellakaan mitenkään herkistellen… Vielä viime viikolla puolitoista vapaapäivä riitti piristämään jalat lauantai-illaksi, mutta nyt kun juoksu oli jo aamupäivällä ja taas yksi treeniviikko takana, eivät jalat olleet millään lailla pirteät. Tein minkä voin tankkauksen suhteen lauantaiaamuna, ja ryntäsin Lauttasaareen ilmoittautumaan kisaan. Pikaiset irrottavat venytykset ja lähtöviivalle. Fiilistä ei parantanut se, että olin kiireessä ja jännityksessä sulkenut palkkarisheikkerin huonosti, ja 3dl suklaalitkua oli levinnyt treenikassiini, eli tiesin ettei palkinto odota maalissa…

Juoksu tuntui heti alusta asti kauhealta. Jalat painoi tonnin kipale ja perse toisen mokoman, happi ei kulkenut ja juoksu ei huvittanut. Ensimmäinen kilsa tuntui megapitkältä, ja pitkäjalkaiset miehet painelivat jonossa ohi. Yritin kuitenkin ylläpitää suht reipasta tahtia, tulostahan tänne oli tultu tekemään eikä hauskaa pitämään. Ensimmäinen kilsa menikin melko reippahasti, lähes neljään minuuttiin. Sen jälkeen vaan yritin ylläpitää tahtia, ja kilometrivauhdiksi muodostui tasainen 5min/km. Puolimatkassa kello näytti vähän reilu 24min, eli varsin positiivinen signaali aikataulua ajatellen!

Vähän puolimatkan jälkeen alkoi tulla jo melkein huono olo, vähän huimausta ja heikotusta, ja ehkä ensimmäistä kertaa ikinä kävi sellainen ajatus mielessä, että entä jos vaan jättäisin kisan kesken ja kävelisin himaan?! Totesin kuitenkin että juostaan nyt ainakin juomapisteelle 6km kohdalle. Sen jälkeen totesin, että nythän ollaan kuitenkin jo voiton puolella, eli jatketaan nyt vaan. Vaikka juoksufiilis oli nollassa, yritin pitää sen tavoitteen mielessä ja katsella kelloa, joka näytti että on täydet mahdollisuudet päästä tavoiteajassa maaliin sen kummemmin kirimättä, kunhan vaan ylläpitää vauhtia. Kuitenkin, jokainen kilometrikyltti oli pieni voitto. Fiilistä auttoi se, että juostiin tasatahtia punapaitaisen miehen kanssa, joka oli puolimatkan hujakoilla kysellyt tavoiteaikaani ja missä nyt mennään. Juoksun jälkeen heppu tulikin kiittämään "vetoavusta", mikä lämmitti mieltä.

Varsinkin viimeisen kilsan ajan pidin kelloa visusti silmällä, nyt oltiin jo niin lähellä etten kerta kaikkiaan suostunut siihen, että aikani olisi yhtään yli sen 50min. Minkäänlaista loppukiriä en todellakaan saanut aikaiseksi, mutta maaliin pääsin, ja ajassa 49:53!!!! Maalissa törmäsin viisiottelukaveriini, joka oli tuonut paikalle ulkomaanvahvistuksen eli suomessa treenaamassa olevan israelilaisen viisiottelijan, joka meni ja voitti koko kisan (naisten sarjan) ajalla 41:30, ja fiilisteltiin yhdessä hyviä tuloksia.

Kuvassa vasemmalta oikealle: Itsensä voittaja, kisan voittaja, ja jalkansa murtanut kannustaja
Juoksureitti oli tosi kiva, ympäri Lauttasaaren rantoja enimmäkseen hiekkateillä, aurinko paistoi ja kevyt tuulenvire piti huolen siitä ettei ollut liian kuuma, melko sopivasti mäkiä. Tämä tapahtuma kannattaa siis pistää korvan taakse tulevia vuosia ajatellen! Viime vuonna juoksijoita oli ollut parisensataa, ja veikkaan, että tänä vuonna osallistujamäärä oli jonkin verran suurempi.

Olen edelleenkin vähän ihmeissäni siitä, että noin huonona päivänä sain tuloksen tehtyä. Tulos oli ihan puhtaasti taisteluvoitto itsestäni, ja kertoo ainakin itselleni siitä, että sitä kuuluisaa päättäväisyyttä ja henkisiä voimavaroja taitaa olla enemmän kuin luulinkaan. Jos tuolla fiiliksellä ja kunnolla sain tällaisen tuloksen aikaan, ei vähän paremmilla edellytyksillä ja parempana päivänä pitäisi olla kovinkaan suuri ongelma nipistää tuosta ajasta pari minuuttia pois! Se jää kyllä varmaankin ensi kauden lämpimille keleille. Ehkä talven juoksutavoitteeksi voisi ottaa parannella Cooper-tuloksia?

maanantai 9. syyskuuta 2013

Viikon treenit: nöyryyttä ja saavutuksia

Aloitin viikkoni pyöräilemällä ensi kertaa uudelle toimistolle, reipasta! Reitti oli melkoisen mäkinen... Muuten treeniviikko alkoi tavalliseen tapaan kisiksellä CE:n ja miekkailun merkeissä. Kroppa tuntui olevan yllättävän hyvässä vireessä vaikka olikin tullut pingottua lauantaina, ja oparit sujuivat erinomaisesti, samoin vapaamiekkailu kavereita vastaan. Kuitenkin kävi niin, että miehillä oli jonkinlainen turnaus, ja jollain ilveellä ylipuhuivat mut mukaan siihen. Oli muuten pikkuisen nöyrryttävä (noin ei varmaankaan oikeasti voi sanoa suomeksi, mutta you get the point) kokemus, kun vastustajat on kaikki päätä pidempiä ja kansainvälistä huipputasoa... Samantien olisin voinut maalata vatsaani maalitaulun ja seisoskella. No ei, ihan nollille en sentään jäänyt kuin parissa matsissa, ja mielestäni ansaitsisin muutaman pisteen jo siitä että osallistuin, siinä missä kaverit kaikkosivat paikalta! Hyvää kokemustahan se ehdottomasti on.


Loppuviikko jatkuikin sitten normimeniningillä, paitsi että kävin taas ratsastamassa torstaina perjantain sijaan. Viime viikon Midnight Runin pirteistä jaloista viisastuneena pidin vapaapäivän perjantaina, koska olin päättänyt lähteä vielä kerran yrittämään saada siltä kympiltä kelvollisen ajan. Siitä lisää myöhemmin erillisessä postauksessa! Vaikka kyllähän tuo aika näköjään jo näkyykin kuvassa, eli kyllä se meni vihdoinkin alle sen 50min :) Viikonloppuna juhlittiin ystävän synttäreitä mökkitunnelmissa, ja sunnuntain palauttava pikku kävely järven ympäri muodostuikin yli kahden tunnin kalliota ylös-alas metsässä rämpimiseksi, mikä oli ehkä vähän liikaa koipiparoilleni... Vaikka venyttelin perusteellisesti aurinkoisella laiturilla, ovat jalat silti ihan hyytelöä vielä tänäänkin. Nyt on kuitenkin pitkästä aikaa vuorossa kevyt viikko, eli eiköhän se tästä!

perjantai 6. syyskuuta 2013

Urheiluviikonloppu

Huomenna lauantaina käydään Nykyaikaisen viisiottelun Pohjoismaiden Mestaruuskisat Tanskan Bornholmissa. Suomi lähettää kisoihin kolme edustajaa, toivotaan tytöille kovasti tsemppiä! Oikeasti olen ihan tajuttoman kade kun pääsivät lähtemään, minuakin nimittäin kovasti kosiskeltiin mukaan, ja olinkin näin lähellä lähteä, mutta asiaa pohdittuani ja kukkaroon katsottuani oli todettava, että ihan kaikkeen en minäkään veny. Nyt siis vaan jännätään kotoa käsin PM-tuloksia samalla kuin kannustetaan suomea yleisurheilun Finnkampenissa eli Suomi-Ruotsi maaottelussa.

Ponnari viuhuen pistellään menemään!
Ihan penkkiurheiluksi ei kunnianhimoni anna tämän viikonlopunkaan mennä, sen verran pahasti jäi hampaankoloon viime viikonlopusta että aion lähteä vielä kerran yrittämään kympin juoksulta hyvää tulosta Lauttasaari-juoksusta. Tuostahan on vallan muodostunut melkein kauden päätavoite, parantaa ennätystä kympillä! Huomenna pitäisi osallistujamäärän olla ihan murto-osa siitä mitä Midnight Runilla, eli veikkaan ongelmaksi muodostuvan ennemminkin se, miten pää kestää kirittää itse itseään... Vielä kerran, wish me luck!

tiistai 3. syyskuuta 2013

Juoksupainotteinen viikko

Viime viikko meni siis melkolailla juoksun merkeissä. Maanantaina oli tietysti CE:n kirmailut, ja tiistaina ansaitsin noin miljoona kunnollisuuspistettä matkustamalla bussilla mummilaan moikkaamaan mummia, jota en ollut nähnyt ihan liian pitkään aikaan, ja ottamalla sitten rennon iltajuoksun sieltä kotiin! Keskiviikon bodyattack jatkoi vielä juoksuteemaa, mutta sitten oli annettava jalkojen vähän olla ja tehtävä muuta, koska viikon kuluessa näytti yhä todennäköisemmältä, että pääsisin osallistumaan Midnight Runiin, kuten sitten kävikin...


Keskiviikon attack + pump setti tosiaan hyydytti aika pahasti, ja torstain miekkailutreeneissä valmentaja oli harvinaisen armollinen ja päästi mut melko vähällä käskien säästää loput energiat satulaan, kun olin menossa poikkeuksellisesti ratsastamaan torstai-iltana. Ratsuksi sain vihdoinkin Carlottyn, josta kaikki pitävät kovasti, mutta itse en ollut sitä vielä päässyt testaamaan. Ja "kaikki" ovat aivan oikeassa, mielettömän kiva hevonen, jolla on ihana asenne ja pomppua riittää! Hypättiin pientä rataa ja pitkää vettä, kivaa!

Alkuviikon rääkin jäljiltä olinkin sitten niin loppu, että pidin suosiolla vapaapäivän perjantaina, ja lauantain yöjuoksulla olikin sitten virtaa vaikka muille jakaa. Sunnuntai meni palautellessa, vähän pyöräilyä ja kunnon venyttelyt, ja niinpä maanantaina taas jaksoi painaa!

maanantai 2. syyskuuta 2013

Midnight Run-kisaraportti

Aika 54:54, ja v*tuttaa ihan s**tanasti, jos ihan rehellisesti asian ilmaisen. Tavoite oli edelleen se 50min alitus, alle 52min olisi ollut hyväksyttävä tulos, mutta tuohon en kyllä millään tavalla voi olla tyytyväinen. Kypsä yksilö kun olen, niin syytän huonosta tuloksestani niitä kymmentätuhatta muuta, jotka juoksivat edessäni.

Aloitetaanpa alusta. 10km Midnight Run taisi löytyä jopa kisakalenterista, vaikka osallistumiseni siihen oli loppuun asti epävarmaa. Lopulta kävi niin, että siskoni sairastui ja jalomielisesti luovutti osallistumisoikeutensa urheiluhullulle pikkusiskolleen, ja niin pääsin juoksemaan. Tämä tosin varmistui vasta hyvissä ajoin päivää ennen kisaa, mikä tietenkään ei ole ihan ideaalia valmistautumisen kannalta... Edellisenä iltana tsekkailin sitten rataa ja ohjeita, sekä varmistin lähtöryhmän, joka oli järkytyksekseni 5A, eli niille jotka juoksee yli TUNNIN!! Kirosin mielessäni, mutta ei auta itku markkinoilla. Sisko briiffasi sen verran, että alussa on aina tungosta, eikä kannata tuhlata energiaa turhaan puikkelehtimiseen ja ärsyyntymiseen.

Menin kisapaikalle tarkoituksella vasta puolisen tuntia ennen juoksua, jottei tarvinnut ottaa ylimääräisiä vaatteita ja kantamuksia mukaan. Löysin pari kaveria ja sain mainoksen selkääni, kuten olin luvannut, sekä pummin vesipullon. Ja ei kun vessajonoon. Ja sitä muuten riitti! Kun 10 000 juoksijaa haluaa juuri ennen lähtöä vessaan, niin eihän siitä mitään tule. Vessajonossa tein sitten nopeat avaavat venytykset, sen enempää en verrytellyt, kuten ei ollut kyllä suunnitelmassakaan. Lopulta missasin sen jo myöhäisen oman lähtöni ja ehdin juuri seuraavaan 5B-lähtöön. Ja eikun tungokseen.

Matkan varrella oli jos jonkinlaista häppeninkiä, joista en muista juurikaan mitään... Näköjään on keskittyminen ollut kohdallaan! Kuva osoitteesta midnattsloppet.com/fi.
Juoksu lähti heti rullaamaan mukavasti. Yritin pitää siskon ohjeet mielessäni ja olla ottamatta turhaa kipinää siitä, että edessä ja tiellä on koko ajan porukkaa, uskoen että kyllä se tästä kohta helpottaa. Kuinka väärässä olinkaan! Lähtöryhmä oli niin myöhäinen, että porukkaa riitti tasaisena solkena IHAN KOKO MATKAN. Pahinta meno oli Katajanokalla, jossa tie oli kaikista kapein. Ohjeissa oli erittäin selkeästi sanottu, että hitaiden juoksijoiden tulee pysytellä oikealla, jotta vasemmalta pääsee ohi, mutta näköjään ihmiset ovat sisälukutaidottomia tai jotain, koska tätä ei kyllä oltu millään lailla sisäistetty. Olisinkin toivonut, että radan varrella olevat toimihenkilöt olisivat muistutelleet tästä.

Ekat pari kilsaa meni suht hitaasti, ja melkein vähän hätäännyin kun katsoin kelloa parin kilsan merkin kohdalla. Aikataulukosta näkyykin, että alku on ollut kaikkein hitain, vaikka yritin pitää mahdollisimman hyvää vauhtia alusta asti, ettei tarvitsisi ihan hillittömästi kiriä lopussa. Ensimmäinen vesipiste oli 2,7km kohdalla, ja olin ajatellut, että jos olen siinä vartissa niin kaikki on ok, ja tämä onneksi piti. Ekat kolme kilsaa meni kevyesti, ja ajattelinkin, että normikisassa se olisi jo tässä :) Vasta viiden kilsan kohdalla aloin yhtään huomata tekniikassa hajoilua, mutta ei silloinkaan kovin pahasti. Vauhdin lisääminen on helppo kikka parantaa juoksutekniikkaa! Sitten päästiinkin jo Katajanokan tungokseen, jossa kieltämättä meinasi vähän hermo kiristyä, varsinkin kun kello kulki mutta matka ei. Tässä vaiheessa aloin jo todeta, että loppumatka pitäisi mennä sellaista haipakkaa jos aion alle 50min päästä, että taitaa jäädä tekemättä. Vasta 7-8km kohdalla alkoi keuhkoissa tuntua mitään, kun yhtäkkiä huomasin kuulostavani ihan elokuvien verikoiralta, tiedättekö sellainen joka hengittää äänekkäästi ja pelottavasti uristen :D


Olin ennalta katsonut, että reitin ainut kunnon nousu olisi tähtitorninmäki alkumatkasta, mutta kun käännyttiin hakaniemen sillalta kotia kohti, koittikin vielä kunnon nousu. Kunhan siitä selvisin aloin kiristää vauhtia loppua kohti, tosin reitti mutkittelikin vielä vähän enemmän kuin olin kuvitellut. Kuten tuosta aikataulukosta taas näkyy, niin viimeinen kilometrini oli kaikista nopein. Kummallisesti oikeastaan maalisuoralla tie oli ensimmäistä kertaa niin tyhjä, että voi juosta niin kovaa kuin halusi, ja niinpä kiskaisin vielä siihen kunnon kirin, mikä varmasti on syy siihen että pääsin alle 55min. Maaliviivalla pysäytin kellon (ja vilkaisin sykettä, toista kertaa ikinä yli 190, eli taisin juosta ihan tosissani siinä maalisuoralla), ja taisin päästää pari rumaa sanaa puoliääneen itsekseni. Harmitukseen ei auttanut se, että että vettä sai vasta haalittuaan kasaan baanania, patukkaa, alkoholitonta olutta (!?!) ja mitälie... Taas järjestäjille terkkuja, että vesipiste ensimmäiseksi jooko. Olisi ollut ollut kiva saada vettä heti ja sen jälkeen pysyä vähän liikeessä, eikä joutua tekemään tuollaista täyspysähdystä niistä maksimisykkeistä. Vähän vanhemmalle ja huonokuntoisemmalle ihmiselle tuollainen totaalistoppi saattaa olla jopa vaarallinen.

No, pakotin vettä ja urheilujuomaa kurkusta alas ja otin sitten omatoimisen loppuverkan hölkäten aleksanterinkatua pitkin (oli muuten ensimmäinen kerta :D) kohti kaverin synttärijuhlia. Siellä banaania ja palautusjuomaa, pikaiset palauttavat venyttelyt, suihku, ja myöhemmin ruokaa ja juomaa. Yöllä jaksoin vielä lähteä tanssimaan, mikä kyllä kielii siitä, että enemmänkin olisi ollut jätettävää sinne juoksuradalle.

Tästä saa nyt ehkä sellaisen kuva, että kaikki oli tosi pahasti, eli pakko selventää täthän, että tosi kiva tapahtumahan kuitenkin on kyseessä! Matkan varrella riittää kannustajia ja viihdykettä (konsertteja, sambatanssijoita ja mitälie), jotka varmasti toisivat oman lisänsä juoksuun jos ei olisi aikatavoitteita joita jahdata, vaan ottaisi juoksun rennosti rupatellen. Tai jos ei joutuisi keskittymään ettei juokse kenenkään yli :D

Summa summarum, fiilis oli hyvä koko juoksun ajan ja kovempaakin olisin päässyt, mutta hitto kun edessä on 10 000 lenkkeilijää. Puikkelehdin jokaikisestä välistä jonka näin, mutta kovempaa en päässyt. Sen verran pitää itseäänkin syyttää, että oma moka kun en raaskinut maksaa juoksua itse. Ensi vuonna ilmoittaudun itse ajoissa aikaiseen ryhmään!