keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Talvi lähestyy - kuinka pukeutua lenkille kylmällä ilmalla

Sain viime kevättalvella lukijalta toivomuksen kertoa kylmällä juoksemisesta ja siitä kuinka siihen kannattaa pukeutua. Kun säät sitten saman tien lämpenivät, päätin lykätä tekstin vähän lähemmäs niitä kylmiä kelejä.

Itse en juokse kovinkaan kylmällä. Oma treenini on sen verran monipuolista, että voin ihan hyvin korvata lenkit jollain muulla treenillä jos on liian kylmää tai liukasta. Ihan turha riskeerata turhia loukkaantumisia. Oma kipurajani on ehkä siinä -7 asteen tienoilla, eli hirmupakkasille en osaa neuvoa vaatetuksessa.

Se tärkein avainasia joka kannattaa painaa mieleen on ettei pidä ylipukeutua. Lenkille lähtiessä pitää tulla vähän kylmä! Muuten paistut ensimmäisen kilometrin jälkeen ja loppu on tuskaa. Yleensä kun ensimmäiset 5min on vähän vilu niin loppumatkan on sopivaa.



Jalkaan laitan talvijuoksuhousut. Ne ovat vähän kesämallia paksummat mutta yhtä mukavat, toisin kuin se että yrittäisi ahtaa kerroksittain kalsareita ja kireitä pöksyjä. Omat North Faceni alkavat olla jo vähän kulahtaneet, mutta esim Stadiumista irtosi viime talvena pukinkonttiin varsin sopuhintaan ihan pätevän näköisiä vetimiä. Jos on oikein kylmä voi toki harkita jotain ohuita pitkiksiä alle, mutta yleensä talvihousuilla pärjää ilmankin. Toinen vaihtoehto on pukea kireiden housujen päälle shortsit. Näyttää ehkä joidenkin mielestä dorkalta, mutta itselläni ainakin helpoiten jäätyvät pakarat ja reidet, etenkin viimaisessa säässä, ja shortsit ovat omiaan täsmälämmittämään juuri tätä aluetta.

Yläosassa päällä on yleensä hikipaita, ehkä joku lyhythihainen välikerros, ja juoksutakki. Harvoin tarvitsen tätä enempää vaatetta. Omistan pari erilaista juoksutakkia, joita vaihtelen säiden mukaan. Yleensä takkia tarvitsee vasta kun on ihan vähintään alle 10 astetta, siihen asti pärjää ilmankin ellei ole kova tuuli.

Päässä on yleensä joku panta joka suojaa korvia, mutta päästää lämpöä haihtumaan päästä. Pakkasella juostessa kannattaa toki olla pipo. Itselläni vaan on aina haasteita saada pipo pysymään riittävän syvällä päässä, eli joudun koko ajan nyhtämään sitä alemmas korvien päälle, vaikka juoksenkin jättimäisessä ikivanhassa fleece-tupsupipossa.. Joka tapauksessa näytän dorkalta.



Aika pitkään pärjää myös ilman hanskoja, mutta juoksuhanskat ovat varsin mukava keksintö. Niistä tulee jotenkin vähemmän räkäiset kuin vanhoista sormikkaista, en tiedä miksi. Asia jota itse kauhistelen lenkkipolulla on jos näen paljaiden nilkkojen vilkkuvan. Kylmät nivelet lisäävät loukkantumisriskiä, eli pue kunnon sukat jalkaan! Monet esim. aitajuoksijat käyttävät jopa säärystimiä, mutta ihan normitallaajan lenkille se voi olla vähän liioittelua. Itse suosin joka tapauksessa komperssiosukkia, jotka pitkiin housuihin yhdistettyinä lämmittävät jalkoja mukavasti pidemmältä matkalta.

Sellainen juttu joka kannattaa muistaa niin kesällä kuin talvellakin on, että juokseminen on ihan yhtä terveellistä tihkusateessa kuin säteilevässä auringonpaisteessakin. Jostain kumman syystä sää vaikuttaa lenkkeilijöiden määrään ihan hurjasti. Kaatosade nyt on tietenkin asia erikseen, mutta kunnon varusteilla ja oikealla asenteella ei tarvitse odottaa täydellistä säätä lenkille lähtöön!

tiistai 15. syyskuuta 2015

Huonoin kehittyy eniten - taas vähän treenifilosofiaa

Sunnuntain uintitreeneissä oli vähän ruuhkaa, ja pulahdin tyytyväisenä hitaammalle radalle ajatellen että tulee vähän iisimpi treeni tänään. En ehtinyt kauankaan siinä polskia, ennen kuin valmentaja käski minun vaihtaa nopeammalle radalle, ja lopputreeni menikin sitten siinä että yritin pysyä nopeampien perässä. Vaikka aluksi vähän puuskututti, olin loppupeleissä erittäin tyytyväinen asiaan: kehityin varmasti enemmän radalla, jolla olin hitain, kuin radalla, jolla olisin ollut nopeimpien joukossa.

Montaa ihmistä tuntuu ahdistavan se, että joutuu treenaamaan itseään etevämpien kanssa. Itse olen väistämättä useasti joutunut siihen tilanteeseen, mutta itse näen sen ainoastaan positiivisena: pääsen treenaamaan noiden taitavien kanssa! Omalla kohdallani uintitreenit toimivat tästä oivana esimerkkinä. Hitaammalla radalla olen yleensä nopeimpien joukossa, mikä tarkoittaa sitä että saan pisimmät tauot ja helpoimman treenin siitä porukasta. Nopeammalla radalla joudun koko ajan vähän tsemppaamaan, mikä on huomattavasti kehittävämpää kuin vain kruisailla treenin läpi.

Kuva Kalle Nuuja

En muista missä olen väitteen "huonoin kehittyy eniten" ensimmäistä kertaa kuullut, mutta allekirjoitan sen täysin. Paitsi että joutuu vähän tsemppaamaan pysyäkseen muiden tahdissa, pääsee seuraamaan lähietäisyydeltä kuinka taitavammat tekevät asioita. Itse ainakin peesailen häikäilemättömästi kokeneempien vinkkejä urheilijaelämästä, eikä se ole tuntunut ketään haittaavan vaan auliisti jakelevat tietojaan. Meillä on muutenkin treeniporukassa hyvä tiedon jakamisen meininki, jossa kaikki neuvovat kaikkia omien tietojen ja kokemusten pohjalta.

Usein puhutaan myös siitä, että pitää ympäröidä itsensä ihmisillä, jotka tukevat tavoitteitasi ja ovat sinulle hyväksi. Mielestäni se liittyy tähän selkeästi. Jos vietät aikaa ja treenaat huippu-urheilijoiden kanssa, omaksut automaattisesti toimintatapoja ja mindsettejä joita huiput käyttävät, huomaat mitkä varusteet ovat toimivimpia, opit miten suunnitella kautta/viikkoa/päivää jne. Seura tekee kaltaisekseen.

Suosittelen siis kaikille hakeutumaan niiden omien idoleiden seuraan ja surutta matkimaan niitä. Se päivä kun yhtäkkiä et vain pysy perässä vaan menetkin ohi on varmasti palkitseva, ja saapuu varmasti nopeammin kuin jos olisit vain pysytellyt mukavuusalueella!


perjantai 11. syyskuuta 2015

20 vuotta heppatyttönä

Kuluvalla viikolla törmäsin facebookissa vanhan ratsastuksenopettajani päivitykseen 20v hääpäivästä. Yhtäkkiä muistin kuinka alkeiskurssillani yhden kerran meillä oli sijainen, koska oma ope oli menossa naimisiin. Se tarkoittaa sitä että alkeiskurssistani on tänä syksynä kulunut 20 vuotta!

Tuo alkeiskurssi käytiin Soukassa Lounaisrannikon ratsastuskoulussa Espoossa. Siskoni oli jo aiemmin aloittanut ratsastuksen siellä, ja muistan kuinka pikku-Saskia niin intohimoisesti halusi päästä ponin selkään että kun koulussa oli tehtävänä kirjoittaa rukous (jepp, 90-luvun alussa ainakin vielä harrastettiin tällaista ekalla luokalla), rukoilin hartaasti jumalalta, että siskoni ratsastuskoulussa alkaisi alkeiskurssi jossa olisi tilaa minulle. Onneksi ei mennyt kovin kauaa ennen kuin toiveeni toteutui, ja pääsin kurssille. Ensimmäisen kerran kun päästiin ponin selkään ratsunani oli 125cm korkea Roope, ja olin niin pieni ja kömpelö että minut piti puntata selkään :D Ensimmäisen kerran putosin jo kolmannella kerralla toiselta kimoruuna Oliverilta, kun ope pisti meidät ravaamaan ilman jalustimia, jotta oppisimme tasapainoa ja liikkeen aistimista alusta alkaen. Nykyään niin ei varmaan edes saisi tehdä, koska herrajumala eihän lapset saa tippua ponin selästä, sehän olisi vaarallista! Itse olin jo tuossa vaiheessa oppinut, että kukaan ei ole hyvä ratsastaja ennen kuin on tippunut 100 kertaa.


Muutaman vuoden viikottaisten tuntien, kesäleirien ja alkeishyppäreiden jälkeen pääsin siihen pisteeseen että pääsin valmentajan ensimmäiselle estetunnille. Onnekseni minulla oli kiva ja helppo poni, mutta muistan selkeästi kuinka ainut asia josta sain sillä hyppärillä kehuja oli se että minulla oli kirkkaanpunainen raippa, jotta valmentaja näki milloin se oli väärässä asennossa, eli käteni olivat väärin. Ja niistä hyppäreistä puheenollen, vanhempieni periaate oli että viikottainen tunti kyllä maksettiin, mutta kaikki ylimääräiset jutut piti rahoittaa itse. Olen siis maksanut elämäni jokaikisen estetunnin itse. En tainnut olla paljoa päälle 140cm pitkä kun jo vietin viikonloput lappaen paskaa rahoittaakseni valmennustunnit. Sanomattakin selvää että omaa hevosta en ikinä saanut. Voi kuinka nyt toivon että joku olisi silloin kertonut minulle Nykyaikaisesta 5-ottelusta, jossa voisin päästä olympialaisiin ratsastamaan ilman omaa hevosta!

Kilpaura aloitettiin 60cm clear round-luokassa. Ensimmäisissä kotitallin ulkopuolisissa kisoissa Notte-poni pukitti minut alas verryttelyssä kaksi kertaa, mutta vihaisena kuin ampiainen sain sen vietyä radan jotenkin läpi. Ponivuosien huippuhetket olivat Ypäjän ponimeeting ja Tuntiratsastajien Mestaruuskisat. Junnuvuosina sitten hevoset alla vaihtuivat sen verran tiiviisti, etten ihan vastaaviin kokemuksiin päässyt.



Lukiossa sitten tutustuin tässäkin blogissa esiintyneeseen ystävääni Jessicaan, joka oli oikeasta hevosperheestä. Lukion toisen vuoden jälkeen vietin kesää Jessican kanssa Irlannissa heppaillen estetallilla, minkä seurauksena lähdin sitten sinne viettämään välivuotta lukion jälkeen. Tuona vuonna opin toimimaan hevosten kanssa ammattimaisesti ja ratsastukseni kehittyi mielettömästi. Opiskelun alkuaikoina sitten harrastelin ratsastusta taas Soukassa, en mitenkään kovin järjestelmällisesti tai pitkäjänteisesti. Keväällä 2008 paukautin Floridaan tutustumaan sikäläiseen heppameininkiin, ja olin töissä Kent Farringtonille, joka nykyään keikkuu FEI-rankingin top kympissä. Taas karttui oppia mukaan rutkasti. Miljoonahevosten jälkeen normipollet eivät oikein tuntuneet miltään, ja ensimmäistä kertaa elämässäni mietin josko nämä heppailut olisi nyt nähty. En käynyt hevosen selässä viiteen kuukauteen. Kesällä Tahkolla kuitenkin innostuin käymään siskon kanssa maastoretkellä, ja se tunne kun pääsi hevosen selkään oli ihmeellinen. Kuin olisi päässyt kotiin. Siinä hetkessä tajusin että tavalla tai toisella nämä heppahommat kyllä kuuluvat elämääni nyt ja aina.


Niinpä sinä syksynä tartuin toimeen ja aloin etsiä itselleni hevosta jolla pääsisin hyppäämään. Kävi onnellisesti kun löysin Staceyn, jonka omistaja lähti vuodeksi reissaamaan, ja sain pitää tammaa kuin omaani koko vuoden. Hevostalli.netistä kuulee kaikenlaisia kauhutarinoita, mutta selkeästi sieltä löytyy myös hyviä tarinoita! Stacey-vuoden jälkeen huvitti taas lähteä heppailemaan kunnolla, joten järjestin itselleni paikan Hollantiin este- ja myyntitallille. Olin siellä kesän, tulin syksyksi kotiin tekemään kandidaatintutkintoni valmiiksi ja lähdin takaisin. Tein ja opin paljon reissaamalla ympäri Eurooppaa kisahevosten kanssa, mutta sen vuoden suurin anti oli kyllä heppatytön unelmista luopuminen. Siihen asti olin ehkä elätellyt jonkinlaisia toiveita siitä että joskus voisi vaikka pitää hevosia itse, mutta sinä syksynä päätin, etten varmasti herää loppuelämäni jokaisena sunnuntaina ennen seitsemää ruokkimaan hevosia ja lappamaan paskaa. En ala. Vannoin myös etten enää lähde minnekään hevosenhoitajaksi, lupaus josta toisinaan pitää itseään muistuttaa.

Tuon vuoden jälkeen ratsastelin tuttujen hevosia, kunnes 5-ottelu astui elämääni. Essi siirsi minut saman tien ratsastamaan 5-ottelumaajoukkueen kanssa, ja siitä lähtien perjantain hobittitunnit ovat olleet aika olennainen osa viikkoa. Pikkuhiljaa olen onnistunut muuttamaan omaa asennettani enemmän 5-otteluratsastukseen kuin ammattimaiseen hevosen kehittämiseen soveltuvaksi, kertaluontoisempaan tylliin. Tosin edelleen näen tallilla punaista jos näen epäammattimaista hevosen käsittelyä, ja saan osakseni tuomitsemista jos itse tuomitsen muita siitä ettei joku vaikkapa tiedä bootsien käyttötarkoitusta. Pitäisi kai olla ymmärtäväisempi ettei kaikilla ole ihan samaa kokemusta kuin minulla.


Kuitenkin, yksi punainen lanka joka on leimannut koko heppauraani on turvallisuuskeskeisyys. Mitä ammattimaisemmin heppahommia on tehnyt, sitä enemmän koko ympäristö keskittyy turvallisuuteen. Ja sen turvallisuuden perustana on sääntöjen lisäksi hevosten kanssa vietetty aika, joka kehittää sitä vaistoa ja tunnetta joiden avulla 600kg meetwurstipötkylää voi käsitellä niin että molemmilla on turvallinen olo. Aina harmittaa jo ihan hevosen puolesta, jos hevonen joka minun kanssani seisoo kuin kynttilä jalkoja harjatessa, selkään noustessa ja takkia riisuessa jollain muulla pyörii kuin väkkärä samassa tilanteessa. Itselleni viime vuosien suurin oppi on tainnut olla se, että niin siistiä kuin esteratsastus onkin, hevoset ovat yleensä myös mainioita tyyppejä joiden kanssa on ihanaa viettää aikaa. Hevonen on aina tässä ja nyt ja antaa palautetta sen mukaan, mitä sinä olet tässä ja nyt, ei sen mukaan mitä pitäisi tehdä tai olla. Jokin niiden lämpimässä ja suuressa olemuksessa vaan tekee hyvää. Yksi lempisanonnoistani onkin Churchillin aikoinaan lausuma "Hevosen ulkomuodossa on jotain, mikä on hyväksi ihmisen sisikunnalle". Myöskään hevosen selässä ei voi ajatella työkiireitä tai mitään muutakaan, vaan keskittyminen on 110% siinä hetkessä. Lempihetkeni tallissa on aina ollut se kun päivän työt on tehty ja olet illalla tuokkinut hevoset, ja talli täyttyy heinän rouskutuksen äänistä. Pitäisi varmaan nauhoittaa sitä niin että voisi kotona nukahtaa siihen ääneen, niin rauhoittavaa se on.



Tässä oli nyt sitten vähän muisteloja matkan varrelta aikalailla tiivistetyssä muodossa. Paljon jäi pois ja monesta jutusta riittäisi kerrottavaa mielin määrin. Jos haluat lukea lisää heppailutaustastani, kannattaa lukea viime kvään Hevoshaaste-teksti ja selailla vanhan blogini alkuaikoja Hollannin vuodelta.

Heppatyttö 4-ever!