lauantai 19. joulukuuta 2015

Meikäläinen telkkarissa!

Ehkä hitusen liioiteltu otsikko... Nimittäin Yle Sporten teki jutun kavereista jotka tähtäävät Rioon, ja itsekin vilahdan taustalla :D Telkkarissa tämä näkyi maanantai-iltana, 5-otteluosuus alkaa n. kohdalta 22:30. Juttu löytyy Areenasta, käykää katsomassa!




torstai 17. joulukuuta 2015

Takaiskuja

En ole kuollut, vain joulukiireinen... Pitänee päivittää tänne kuulumisia!

Marraskuun lopulla miekkailtiin aikuisten joukkue-SM kalvalla. Viime hetken sairastelut typistivät seuramme joukkueet kolmeen henkeen, ja oma joukkueeni nimesi itsensä Team Heppatytöiksi. Siitä kisasta ei jäänyt jälkipolville paljon muuta kerrottavaa kuin hienot lettikampaukset, ja reissu päättyi lohturuokaan Kirkkonummen Mäkkärissä. Oltiin vähän epäonnisia ottelujärjestyksen kanssa, saatiin ensin se helpompi matsi ja tyrittiin se oikein perusteellisesti. Kun joukkueessa kaikki kolme miekkailevat hermostuneesti ja alle oman tason, ei tulos ole kovin mairittelevaa. Seuraava matsi olikin sitten aikamoista teurastusta, ja hävittiin jatkopaikka niukasti parin piston erolla seuraavaan joukkueeseen. Tosin todettiin että jos oltaisiin päästy jatkoon oltaisiin kohdattu se meidät jo alkuerässä teurastanut joukkue uudelleen, eli ehkä hyvä ettei jouduttu siihen uudestaan...

Heppatytöt kannustavat toista joukkuetta tiukassa matsissa

Sen jälkeen onkin ollut taas vaihteeksi vähän katkonaista. Syysflunssat tuntuvat kiertävän kaveripiiriä, ja kukin saa niistä vuorotellen erilaista versiota. Juuri nyt tuntuu siltä että suunta on taas ylöspäin, toivotaan että se trendi jatkuisi jonkin aikaa... On tässä tosin hauskojakin juttuja ollut kun juhlittiin äidin kuusikymppisiä "Linnassa" :)

#juhlatlinnassa

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Penikkataudin hoitoa ja ehkäisyä

Sain toiveen kirjoittaa penikkataudista ja sen hoidosta, ja se onkin aihe joka liippaa aika läheltä melko montaakin ihmistä. Jos etsitte kovin tieteellistä tietoa aiheesta, suosittelen konsultoimaan googlea tai lääkäriä, tässä melko käytännönläheistä ja pintapuolista käsittelyä aiheesta.

Penikkatauti on oikeastaan yleisnimitys useimmille säären alueen kivuille, jotka johtuvat rasituksesta. On siis yksilöllistä miten penikkatauti oireilee, kipu saattaa esiintyä hyvinkin eri paikoissa eri ihmisillä ja on usein melko toispuoleista. Kipu johtuu useimmiten (yksinkertaistetusti) siitä, että sääriluun yli menevät kalvot kiristyvät, kun lihas kehittyy. Siitä syystä esim. äkillinen juoksutreenin aloittaminen saattaa aiheuttaa penikkataudin. Kuten esiintymismuotoja, myös hoitomuotoja on runsaasti ja niiden vaste on melko yksilöllinen. Itsestäänselvä apu on lepo. Jos se ei ole mahdollista, kannattaa turvautua muihin poppaskonsteihin.


Penikkatauti on melko pirullinen jos se äityy pahaksi, joten hoitoa parempi keino on ennaltaehkäisy. Kovilla pohjilla (asfaltilla) juostessa penikka ärtyy helpommin kuin pehmeillä (hiekkatie), kannattaa siis valita lenkkimaastot suotuisiksi jaloille. Luonnollisesti hyvät kengät ja oman jalan ja askeleen tunteminen ovat tärkeitä. Lisäksi tietysti kannattaa pitää maltti mukana: juoksuharrastusta ei kannata aloittaa nollasta sataan-menetelmällä. Itse juoksen nykyään käytännössä aina kompressiosukilla, mikä ehkäisee penikoiden kipeytymistä huomattavasti. Muutenkin lihashuolto pitää muistaa, koska penikkatauti useimmiten johtuu lihasten kireydestä. Pohkeita voi venyttää vaikka joka ilta hampaita harjatessa. Jalkapohjan lihakset liittyvät vahvasti penikkaongelmiin, joten niitäkin voi jumpata ja pitää vetreinä pyörittelemällä palloa niiden alla.



Hoitomuodoista tehokkain lienee hieronta. Useimmiten pelkkä pohkeiden auki hierominen auttaa jo, seuraava steppi on käsitellä myös jalkapohjat ja viimeisenä kun mikään muu ei auta, revitään väkivalloin ne kalvot irti siitä sääriluusta. Onneksi on myös kotihoitokonsteja. Itselleni kaikista tehokkaimmin toimii kylmä-kuumahoito. Parhaiten se tehoaa kylmäaltaan avulla, mutta paremman puutteessa myös suihkussa tehty hoito auttaa. Ideana on siis vaihdella jääkylmää ja lämmintä vettä jaloille, jolloin aineenvaihdunta vilkastuu ja jotenkin se kipu vain sulaa pois. Pilatesrulla on myös oiva apu. Se sattuu pirusti kun hinkkaa sitä kipeintä kohtaa, mutta useimmiten siitä on varsin kiitollinen seuraavana päivänä. Pahimmassa vaiheessa voltarenin levittäminen yöksi edesauttaa myös seuraavan päivän treeniä.

Erimerkkisiä kompressiosukkia ja laatulenkkareita rivissä

Penikkaongelmissa, kuten niin monessa muussakin jutussa, on tärkeää tuntea se oma kroppansa ja mitä se viestii. Pahimmillaan penikkakivut voivat olla rasitusmurtuman esiaste, mutta useimmiten se on vain lievää ärtymystä, jonka läpi kannattaa juosta, ja parin minuutin kuluttua ei enää edes satu yhtään.

Iloa lenkkipoluille, pitäkää huoli koivistanne!

maanantai 16. marraskuuta 2015

Kausi käyntiin

Treenikausi on alkanut, hurraa! Ensimmäinen viikko oli aika hektinen ja erikoinen, kun tulin ma-ti- välisenä yönä Madeiralta ja lähdin keskiviikkona pohjoiseen. Säätöä ja soveltamista siis riitti heti alkuun...

Uudet lelut tuovat motivaatiota uuteen kauteen!

Onpa ollut kiva päästä taas liikkumaan kunnolla! Perinteisesti kauden toinen juoksulenkki meinasi viedä hengen (se ensimmäinen menee yleensä vielä vaan innolla, vasta toiseen kuolee), ensimmäisessä salitreenissä rauta ei meinannut liikkua mihinkään ja ensimmäisen ratsastuksen jälkeen on IHAN JUMISSA (Essi on vielä keksinyt tähän uuden kidutusmetodin eli sporrakiellon, jotta opitaan oikeasti käyttämään niitä jalkoja. Käytin sitten niitä ihan riittämiin). Oi autuasta tunnetta tuntea tehneensä kropallaan jotain!



Alkukauden kipuilut toimivat vaan hyvänä motivaationa, se merkitsee vain että normaalisti on aika hyvässä kunnossa kun nuo samaiset treenit ei tunnu missään. Pain means progress. Tästä siis lähdetään kohti parempaa kuntoa! Tällä kaudella yritän vähän uutta approachia, nimittäin säädön vähentämistä. Mennään suunnitelman mukaan ja jos joku treeni jää välistä vaikka jonkun duunijutun takia niin siihen ei kukaan kuole eli ei säädetä koko viikon ohjelmaa uusiksi. Saa nähdä miten onnistun.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Kohti Rioa telkkarissa

Joku on saattanut huomata, että telkkarissa pyörii sarja, jonka nimi kuulostaa yllättävän tutulta. Kohti Rioa: Huipulla kertoo seitsemästä suomalaisesta huippu-urheilijasta, jotka ovat menossa tai pyrkivät kohti ensi vuoden olympialaisia.

Törkeästä nimenryöstöstä huolimatta ( :D ) sarja on erinomainen. Kesällä fitnesspäiväkirjoja ruotiessa toivoin juuri tällaista sarjaa jossa tavoitehakuiset urheilijat valottaisivat elämäänsä, ja sen sain. Urheilijat kertovat urhean avoimesti tavoitteistaan, pettymyksistä ja haasteista, mikä on supermielenkiintoista.



Erityisen hyvän sarjasta tekee se että mukana on kalpamiekkailija Niko Vuorinen! Suomessahan miekkailu ja nykyaikainen 5-ottelu on yhdistetty saman liiton alle, eli lajien kesken tunnetaan aika suurta hengenheimolaisuutta. Katsokaa sarjaa jos haluatte tutstua vähän lähemmin huippumiekkailijan elämään ja pitäkää peukkuja Nikolle!

lauantai 31. lokakuuta 2015

Lomalla viimeinkin

Treenilomaa on nyt kohta kolme viikkoa takana. Kirjoitin heti ensimmäisellä viikolla siitä blogitekstin, mutta se toteutti itseään lähes liian hyvin ja jäi siinä vaiheessa julkaisematta:

Treeniloma, ylimenokausi! Vihdoin se on täällä.

Ihmiselle, joka on tottunut aika kiireiseen ja fyysisesti aktiiviseen elämään, tulee aika shokkina kun yhtäkkiä onkin ylimääräistä aikaa ja energiaa. Niinpä lähes ensi töikseni tein itselleni ennennäkemättömän listan hoitamattomista asioista, joihin tarttua nyt kun kerta on aikaa. Vie saappaat suutariin, kuuraa kämppä katosta lattiaan, tilaa piilareita ja sitä rataa.

Tuli myös tehtyä aikalailla töitä. Tässä vessaselfie pönötyskeikalta. Selkeästi pukeudun joskus muuhunkin kuin jumppatrikoisiin.

Toivottavasti saan listan hoidettua ja pääsen myös vähän rennompaan mielentilaan. Kuten aiemmin mainitsin, niin treenilomalla voi vähän tavallista enemmän antaa perille tavallisen elämän houkutuksille. Voi vaikka katsoa Siltaa suoraan telkkarista vaikka se tuleekin niin myöhään ja on sen verran pelottava ettei saa heti unta sen jälkeen! Ja vaikka mennä tanssimaan kavereiden kanssa! Tai uhrata kokonaisen illan ystävän tapaamiseen!

Tärähtänyt junaselfie duunimatkalta Turkuun.

Haaste olisi olla vähän aikaa ajattelematta 5-ottelua ja keskittyä niihin elämän muihin osa-alueisiin. Olen yrittänyt puida mielessäni viime kauden valmiiksi ja punoa ensi kauden suunnitelmat, jotta voisi pari viikkoa vain chillailla. Ihan kokonaan en voi lajia unohtaa koska teen sitä myös työkseni, mutta jos onnistuisi edes omien treenien ajattelusta päästämään irti vähäksi aikaa. Tekisi varmasti päälle hyvää. Näin ollen saattaa olla että blogissakin on vähän hiljaista vähän aikaa. See ya!

Siisti ja puhdas koti.

Todo-lista alkaa olla aika hyvällä mallilla, koti ei ole ikinä ollut näin puhdas ja monta muutakin roikkumaan jäänyttä pikkujuttua saanut hoidettua pois alta, jotta voisi sitten taas laittaa energioita niihin oleellisiin asioihin. Muuten olen kyllä kokenut ennenäkemättömän taantuman elintavoissa, kun olen kokeillut sellaista tavallisen sohvaperunan elämää. Olen loman ajaksi hylännyt kaikki hyvän ruokailun periaatteet, juonut liikaa kahvia, sekoittanut vuorokausirytmini ja viettänyt ennenäkemättömän paljon aikaa sohvalla. Kaikkea sitä mitä normaalisti ei voi itselleen sallia, jos meinaa että treenistä tulisi mitään. Ja voin muuten kertoa että olen ollut huomattavasti tavallista väsyneempi näillä elintavoilla kuin niillä omilla paremmilla. Go figure.

Horse Showssa ihailemassa huippuheppoja. Kuvassa keskellä Cornet d'Amour, 2014 MaailmanCup-finaalin voittaja.

Olikin jo ennen lomaa tiedossa, että tällä kertaa se on enemmän pää kuin kroppa joka tarvitsee lomaa. Ei ollut kropassa ihan sellaista totaaliväsymystä kuin viime vuonna, mikä onkin edesauttanut siinä että on onnistunut olemaan melko aikaansaava loman ajan. Päälle on kuitenkin tehnyt tosi hyvää saada tehdä ihan muita asioita. Kävin esimerkiksi moottoripyöräilemässä pikkuveljen kanssa! Ja opin, että skumppa maistuu paremmalta vienossa hevosenkakan hajussa (Horse Showssa) kuin teatterissa (Mamma Mia!).

Olen tuo pienempi. En saanut ajaa.

Nyt alkaa pikkuhiljaa olla sen aika, että saa taas kääntää ajatuksia kohti treenikautta. Maanantaina suuntaan kohti aurinkoisempia maisemia, kun koittaa perheloma Madeiralla. Siellä yritän jo löytää alle jotain lenkkipolkuja ja kuntosalia, jotta pääsisi pehmeällä laskulla takaisin treenin makuun. Täältä tullaan taas!

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

I have strongly mixed feelings

Kausi ohi. Tyhjä olo. Mitäköhän siitä sanoisi. Aika ristiriitaiset fiilikset, niin kuin otsikko kertoo.

Aloitetaan itsestäänselvyyksistä. Aika vaikea kausi takana. Ihan liikaa sairaspäiviä, mikä ei voinut olla heijastumatta tuloksiin. Se konkreettisin mittari eli uintiennätys ei parantunut lainkaan. Arvatkaa ottaako päähän. Jopa siinä määrin että välillä tulee mietittyä onko tässä mitään järkeä takoa päätä seinään. Mutta sitten, onko missään mitään järkeä?! :D



Kisat menivät vähän ailahdellen, eikä tulostaso ollut ihan sitä mitä olisin toivonut, varsinkaan näissä syksyn kisoissa. Kuitenkin, kun oikein etsin niitä positiivisia, niin olen aika iloinen että se kauden paras kisa oli se kovatasoisin (Drzonkow). Ja kyllähän siellä ainakin melkein tuli uusi uintiennätys, jos ottaa huomioon pitkän ja lyhyen radan eron. Pakko on silti uskoa että tällä kaudella tehdyt treenit tuovat pohjaa tulevaan. Ja hei, ennen kaikkea urheilu on ihan sairaan kivaa.

Kauden huippuhetki oli ilman muuta Puolan leiri kesällä. Peloista huolimatta onnistuin pysymään terveenä ja treenaamaan täysillä, mikä oli supersiistiä. Tästä opinkin sen, että kroppani kestää kyllä aika kovaa treeniä, ja syynä ylirasitustiloihini/sairasteluihin on enemmänkin se elämän kokonaisrasitus. Kun pelkästään urheili, söi ja nukkui ja vielä jonkun muun tekemän aikatulun mukaan niin että itse saattoi vain suorittaa, homma pysyi ihan hyvin kasassa. Kun siihen yhtälöön sitten yhdistetään duuneja, ruoanlaittoa, velvollisuuksia läheisiä kohtaan ja erinäisiä houkutuksia tavallisen elämän saralla, on haaste paljon suurempi.



Seuraavaan kauteen siirryttäessä on siis suurimpana haasteena se kokonaisuuden hallitseminen. Erinäisiä keinoja siihen puidaan nyt ylimenokaudella, jotta sitten peruskuntokauden alkaessa voisi mahdollisimman paljon keskittyä siihen tekemiseen eikä kaikkien palasten hallitsemiseen. Ensi kaudelle olisi toiveena suunnitella kausi niin, että se ehkä loppuisi vähän aiemmin, jotta välttyisi näiltä syksyn haasteilta, kun muu elämä yrittää vallata liikaa aikaa urheilulta.

Mutta nyt nautin treenilomasta, annan itseni antaa periksi niille houkutuksille (katsoa telkkaria vielä kymmenen jälkeen, hurjaa!), keskittyä elämän muihin osa-alueisiin, ajatella kaikkea muuta kuin 5-ottelua jotta voin sitten palata superpalautuneena ja motivoituneena ensi kauteen!

ps. Loppukevennys: Kauden biisiksi on muodostunut Madafakin Darra. Siitä yksinkertaisesta syystä että vaikka biisin on kuullut vain muutaman hassun kerran, se on niin älyttömän tarttuva että suuri osa kesän juoksutreeneistä meni niin että päässä soi "Ei ikinä, ei ikinä enää" :D


torstai 15. lokakuuta 2015

PM-kisat Falunissa

Jaahas, nyt on tämän kauden kisat kisattu. Viikonloppuna matka kulki Faluniin Ruotsiin, jossa kisattiin Pohjoismaiden mestaruuksista. Suomen joukkueen koko oli kunnioitettavat kahdeksan henkeä! Oma syksyni on ollut melko katkonainen, joten yritin lähteä reissuun enemmän sillä asenteella että lähtee pitämään hauskaa kavereiden kanssa kuin kisaamaan kauhean tosissaan.

Sumuinen Team Finland

Perjantai-iltapäivänä siis kaksi autoa sullottiin kattoa myöten täyteen 5-ottelijoita ja urheiluvälineitä, ja matkattiin Turun ja Tukholman kautta kohti Falunia. Ensimmäinen kisalaji oli ratsastus, jonka suhteen oli etukäteen ollut todella paljon säätöä kisajärjestäjien suunnalta, mutta itse kisapäivänä kaikki sujui erinomaisesti. Aikuiset ratsastivat PM-kisaradan tasolla 80-90cm ulkokentällä, ja junnut sitten pikkuradan maneesissa. Arvoin itseni toiseen verryttelyryhmään pienehköllä tammalla nimeltä Pärlan, jonka luonnehdinta kuului että se on mukavan reipas ja tykkää lähteä hyppyyn vähän kaukaa. Pärlan oli siis mennyt jo yhden radan ennen minua, ja tuntui jo melkein vähän väsyneeltä verryttelyssä. Radan haasteeksi osoittautui tiukasti mitattu enimmäisaika, kuten 5-ottelussa kuuluukin olla. Onneksi ehdin näkemään muutaman radan ennen omaa suoritustani, joten tiesin että nyt pitää oikeasti sujua jos haluaa välttää aikavirheet. Verryttelyssä oli vielä vähän hakusessa se että mistä kohtaa tamma tosiaan haluaa lähteä siihen hyppyyn, mutta jo viimeinen verryttelyhyppy, jonka sai ottaa ykkösesteelle radalla, tuntui tosi hyvältä. Sitten radalla todella kerrankin keskityin siihen että nyt muuten laukataan eteenpäin ja tehdään sujuvia pieniä kaarteita esteille. Niinpä pääsin kerrankin tekemään jo hevosen selässä pienen tuuletuksen, kun ratani jälkeen kuuluttaja ilmoitti että olin päivän ensimmäinen täydet 300 pistettä ratsastanut ottelija!

Oman ratani jälkeen kiiruhdin auttamaan kokemattomampaa kaveria verryttelyssä, enkä juurikaan kuunnellut muiden tuloksia. Kaikkien aikuisten ratsastettua kävi kuitenkin ilmi että olin edelleen ainut jolla oli täydet 300p hallussa, eli voitin ratsastusosion! Kun vielä koutsaamani kaveri ratsasti kerrassaan erinomaisen radan (jännitin tätä huomattavasti enemmän kuin omaa rataani), niin voitiin todeta tämän osion olleen varsin onnistunut Suomen joukkueelta.



Lauantai-iltana oli sitten uinnin aika. Verryttelyssä oli vähän paha olo, luultavasti päivän huonojen syömisten takia, kun tallilla venyi meidän porukanviimeisen ratsastajan rataa odotellessa niin että söi vaan välipaloja eikä mitään kunnollista koko päivänä. Hauskaa uintiosiossa oli se, että päästiin kerrankin tutustumaan kunnollisiin ajanottolaitteisiin, eli kunnon starttipalliin ja seinäpaneeleihin! Hallissa oli uintikisat samana viikonloppuna, eli saatiin käyttää samoja varusteita, ja niinpä saatiin myös väliajat, ja kisan aikanakin yleisö pystyi seuraamaan aikoja. Hulppeaa! Ja parasta oli se, että ensimmäistä kertaa ikinä en ollut kaikista hitaimmassa uintierässä! Meitä oli kolmen erän verran 200m uimareita, ja aikani riitti siihen keskimmäiseen, mistä olin kovin innoissani. Se innostus ei kuitenkaan ihan riittänyt, aika oli 3:01. Plaah. Tosin voitin joukkuekaverin jolla oli sama ennätys ja tavoite kuin minulla, eli jotain edes.

Tästä suunnattiin suoraan pastabuffaan ja siitä nukkumaan. Tosin tyttöjen huoneessa oli kyllä illalla melkoinen kemikaalikatku, kun kaikki sallitut aineet (siis oikeasti kylmägeeli ja voltaren) olivat käytössä :D Aamulla tankattiin taas Falunin Scandicin ihanaa aamupalaa (paras hotelliaamiainen jota olen ikinä syönyt, kannattaa käydä) ja suunnattiin takaisin Lugnetin halliin miekkailemaan. Kunnollisen verryttelyn jälkeen oma rupeamani alkoi odottelulla, kun muut ottivat ensimmäisiä matsejaan. Jotenkin ehdin siinä vähän hyytyä, enkä sitten riittävän ponnekkaasti virittäytynyt uudelleen miekkailutaajuudelle, vaan jäin lievään koomatilaan ja miekkailin aikalailla alakanttiin. Otettiin vain se yksi pisto kaikkia vastaan, mikä tarkoitti sitä että otteluja tuli vain 20, joten yhden piston arvo oli aika suuri.

Keskittyneenä startissa

Miekkailun jälkeen olin siis vaan aikalailla huojentunut että se oli ohi ja odotin ampumajuoksua. Verryttelyssä ammuin surkeasti, onneksi sain sentään sitä vähän nousujohteiseksi, ja juoksu tuntui kohtuu hyvältä. Ensimmäinen ammunta menikin ihan ok, samoin toinen. Kolmannessa moni tyttö kämmäili pahan kerran, ja jotenkin se pääsi vaikuttamaan minuunkin, kun aistii kaikkien hätäännyksen ympärillä, kuulee toimitsijoiden kertovan aikoja ja kun viereisen radan tyttö sanoo ääneen "fuck". Niinpä ammuin itsekin surkeasti, mikä oli tyhmää koska siinä olisi hyvin voinut saavuttaa muita jonkin verran. Neljäs ammunta oli ihan ok. Juoksu oli kohtuullista muttei hyvää. Ikinä ei ole olleet jalat noin hapoilla juoksun jälkeen, liekö mutkainen sisärata ollut syynä. Juoksukin tosiaan vedettiin kokonaan hallissa kahdella 400m kierroksella, mikä on aina henkisesti vaikeampaa kuin kokonainen 800m.

Maalissa ja kisan jälkeen oli aika tyhjä olo. Lopputulos oli 6/9, 867p. Vaikka kuinka olin yrittänyt asennoitua kisaan rennosti, tietäen etten ole parhaassa mahdollisessa kunnossa, sitä jotenkin aina innostuu kisoissa ja elättelee toiveita jonkinlaisesta tuloksesta. Varsinkin kun samalla koko kausi oli ohi, ja siinä riittää aikalailla pohdittavaa. Lisäanalyysiä seuraa.

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Talvi lähestyy - kuinka pukeutua lenkille kylmällä ilmalla

Sain viime kevättalvella lukijalta toivomuksen kertoa kylmällä juoksemisesta ja siitä kuinka siihen kannattaa pukeutua. Kun säät sitten saman tien lämpenivät, päätin lykätä tekstin vähän lähemmäs niitä kylmiä kelejä.

Itse en juokse kovinkaan kylmällä. Oma treenini on sen verran monipuolista, että voin ihan hyvin korvata lenkit jollain muulla treenillä jos on liian kylmää tai liukasta. Ihan turha riskeerata turhia loukkaantumisia. Oma kipurajani on ehkä siinä -7 asteen tienoilla, eli hirmupakkasille en osaa neuvoa vaatetuksessa.

Se tärkein avainasia joka kannattaa painaa mieleen on ettei pidä ylipukeutua. Lenkille lähtiessä pitää tulla vähän kylmä! Muuten paistut ensimmäisen kilometrin jälkeen ja loppu on tuskaa. Yleensä kun ensimmäiset 5min on vähän vilu niin loppumatkan on sopivaa.



Jalkaan laitan talvijuoksuhousut. Ne ovat vähän kesämallia paksummat mutta yhtä mukavat, toisin kuin se että yrittäisi ahtaa kerroksittain kalsareita ja kireitä pöksyjä. Omat North Faceni alkavat olla jo vähän kulahtaneet, mutta esim Stadiumista irtosi viime talvena pukinkonttiin varsin sopuhintaan ihan pätevän näköisiä vetimiä. Jos on oikein kylmä voi toki harkita jotain ohuita pitkiksiä alle, mutta yleensä talvihousuilla pärjää ilmankin. Toinen vaihtoehto on pukea kireiden housujen päälle shortsit. Näyttää ehkä joidenkin mielestä dorkalta, mutta itselläni ainakin helpoiten jäätyvät pakarat ja reidet, etenkin viimaisessa säässä, ja shortsit ovat omiaan täsmälämmittämään juuri tätä aluetta.

Yläosassa päällä on yleensä hikipaita, ehkä joku lyhythihainen välikerros, ja juoksutakki. Harvoin tarvitsen tätä enempää vaatetta. Omistan pari erilaista juoksutakkia, joita vaihtelen säiden mukaan. Yleensä takkia tarvitsee vasta kun on ihan vähintään alle 10 astetta, siihen asti pärjää ilmankin ellei ole kova tuuli.

Päässä on yleensä joku panta joka suojaa korvia, mutta päästää lämpöä haihtumaan päästä. Pakkasella juostessa kannattaa toki olla pipo. Itselläni vaan on aina haasteita saada pipo pysymään riittävän syvällä päässä, eli joudun koko ajan nyhtämään sitä alemmas korvien päälle, vaikka juoksenkin jättimäisessä ikivanhassa fleece-tupsupipossa.. Joka tapauksessa näytän dorkalta.



Aika pitkään pärjää myös ilman hanskoja, mutta juoksuhanskat ovat varsin mukava keksintö. Niistä tulee jotenkin vähemmän räkäiset kuin vanhoista sormikkaista, en tiedä miksi. Asia jota itse kauhistelen lenkkipolulla on jos näen paljaiden nilkkojen vilkkuvan. Kylmät nivelet lisäävät loukkantumisriskiä, eli pue kunnon sukat jalkaan! Monet esim. aitajuoksijat käyttävät jopa säärystimiä, mutta ihan normitallaajan lenkille se voi olla vähän liioittelua. Itse suosin joka tapauksessa komperssiosukkia, jotka pitkiin housuihin yhdistettyinä lämmittävät jalkoja mukavasti pidemmältä matkalta.

Sellainen juttu joka kannattaa muistaa niin kesällä kuin talvellakin on, että juokseminen on ihan yhtä terveellistä tihkusateessa kuin säteilevässä auringonpaisteessakin. Jostain kumman syystä sää vaikuttaa lenkkeilijöiden määrään ihan hurjasti. Kaatosade nyt on tietenkin asia erikseen, mutta kunnon varusteilla ja oikealla asenteella ei tarvitse odottaa täydellistä säätä lenkille lähtöön!

tiistai 15. syyskuuta 2015

Huonoin kehittyy eniten - taas vähän treenifilosofiaa

Sunnuntain uintitreeneissä oli vähän ruuhkaa, ja pulahdin tyytyväisenä hitaammalle radalle ajatellen että tulee vähän iisimpi treeni tänään. En ehtinyt kauankaan siinä polskia, ennen kuin valmentaja käski minun vaihtaa nopeammalle radalle, ja lopputreeni menikin sitten siinä että yritin pysyä nopeampien perässä. Vaikka aluksi vähän puuskututti, olin loppupeleissä erittäin tyytyväinen asiaan: kehityin varmasti enemmän radalla, jolla olin hitain, kuin radalla, jolla olisin ollut nopeimpien joukossa.

Montaa ihmistä tuntuu ahdistavan se, että joutuu treenaamaan itseään etevämpien kanssa. Itse olen väistämättä useasti joutunut siihen tilanteeseen, mutta itse näen sen ainoastaan positiivisena: pääsen treenaamaan noiden taitavien kanssa! Omalla kohdallani uintitreenit toimivat tästä oivana esimerkkinä. Hitaammalla radalla olen yleensä nopeimpien joukossa, mikä tarkoittaa sitä että saan pisimmät tauot ja helpoimman treenin siitä porukasta. Nopeammalla radalla joudun koko ajan vähän tsemppaamaan, mikä on huomattavasti kehittävämpää kuin vain kruisailla treenin läpi.

Kuva Kalle Nuuja

En muista missä olen väitteen "huonoin kehittyy eniten" ensimmäistä kertaa kuullut, mutta allekirjoitan sen täysin. Paitsi että joutuu vähän tsemppaamaan pysyäkseen muiden tahdissa, pääsee seuraamaan lähietäisyydeltä kuinka taitavammat tekevät asioita. Itse ainakin peesailen häikäilemättömästi kokeneempien vinkkejä urheilijaelämästä, eikä se ole tuntunut ketään haittaavan vaan auliisti jakelevat tietojaan. Meillä on muutenkin treeniporukassa hyvä tiedon jakamisen meininki, jossa kaikki neuvovat kaikkia omien tietojen ja kokemusten pohjalta.

Usein puhutaan myös siitä, että pitää ympäröidä itsensä ihmisillä, jotka tukevat tavoitteitasi ja ovat sinulle hyväksi. Mielestäni se liittyy tähän selkeästi. Jos vietät aikaa ja treenaat huippu-urheilijoiden kanssa, omaksut automaattisesti toimintatapoja ja mindsettejä joita huiput käyttävät, huomaat mitkä varusteet ovat toimivimpia, opit miten suunnitella kautta/viikkoa/päivää jne. Seura tekee kaltaisekseen.

Suosittelen siis kaikille hakeutumaan niiden omien idoleiden seuraan ja surutta matkimaan niitä. Se päivä kun yhtäkkiä et vain pysy perässä vaan menetkin ohi on varmasti palkitseva, ja saapuu varmasti nopeammin kuin jos olisit vain pysytellyt mukavuusalueella!


perjantai 11. syyskuuta 2015

20 vuotta heppatyttönä

Kuluvalla viikolla törmäsin facebookissa vanhan ratsastuksenopettajani päivitykseen 20v hääpäivästä. Yhtäkkiä muistin kuinka alkeiskurssillani yhden kerran meillä oli sijainen, koska oma ope oli menossa naimisiin. Se tarkoittaa sitä että alkeiskurssistani on tänä syksynä kulunut 20 vuotta!

Tuo alkeiskurssi käytiin Soukassa Lounaisrannikon ratsastuskoulussa Espoossa. Siskoni oli jo aiemmin aloittanut ratsastuksen siellä, ja muistan kuinka pikku-Saskia niin intohimoisesti halusi päästä ponin selkään että kun koulussa oli tehtävänä kirjoittaa rukous (jepp, 90-luvun alussa ainakin vielä harrastettiin tällaista ekalla luokalla), rukoilin hartaasti jumalalta, että siskoni ratsastuskoulussa alkaisi alkeiskurssi jossa olisi tilaa minulle. Onneksi ei mennyt kovin kauaa ennen kuin toiveeni toteutui, ja pääsin kurssille. Ensimmäisen kerran kun päästiin ponin selkään ratsunani oli 125cm korkea Roope, ja olin niin pieni ja kömpelö että minut piti puntata selkään :D Ensimmäisen kerran putosin jo kolmannella kerralla toiselta kimoruuna Oliverilta, kun ope pisti meidät ravaamaan ilman jalustimia, jotta oppisimme tasapainoa ja liikkeen aistimista alusta alkaen. Nykyään niin ei varmaan edes saisi tehdä, koska herrajumala eihän lapset saa tippua ponin selästä, sehän olisi vaarallista! Itse olin jo tuossa vaiheessa oppinut, että kukaan ei ole hyvä ratsastaja ennen kuin on tippunut 100 kertaa.


Muutaman vuoden viikottaisten tuntien, kesäleirien ja alkeishyppäreiden jälkeen pääsin siihen pisteeseen että pääsin valmentajan ensimmäiselle estetunnille. Onnekseni minulla oli kiva ja helppo poni, mutta muistan selkeästi kuinka ainut asia josta sain sillä hyppärillä kehuja oli se että minulla oli kirkkaanpunainen raippa, jotta valmentaja näki milloin se oli väärässä asennossa, eli käteni olivat väärin. Ja niistä hyppäreistä puheenollen, vanhempieni periaate oli että viikottainen tunti kyllä maksettiin, mutta kaikki ylimääräiset jutut piti rahoittaa itse. Olen siis maksanut elämäni jokaikisen estetunnin itse. En tainnut olla paljoa päälle 140cm pitkä kun jo vietin viikonloput lappaen paskaa rahoittaakseni valmennustunnit. Sanomattakin selvää että omaa hevosta en ikinä saanut. Voi kuinka nyt toivon että joku olisi silloin kertonut minulle Nykyaikaisesta 5-ottelusta, jossa voisin päästä olympialaisiin ratsastamaan ilman omaa hevosta!

Kilpaura aloitettiin 60cm clear round-luokassa. Ensimmäisissä kotitallin ulkopuolisissa kisoissa Notte-poni pukitti minut alas verryttelyssä kaksi kertaa, mutta vihaisena kuin ampiainen sain sen vietyä radan jotenkin läpi. Ponivuosien huippuhetket olivat Ypäjän ponimeeting ja Tuntiratsastajien Mestaruuskisat. Junnuvuosina sitten hevoset alla vaihtuivat sen verran tiiviisti, etten ihan vastaaviin kokemuksiin päässyt.



Lukiossa sitten tutustuin tässäkin blogissa esiintyneeseen ystävääni Jessicaan, joka oli oikeasta hevosperheestä. Lukion toisen vuoden jälkeen vietin kesää Jessican kanssa Irlannissa heppaillen estetallilla, minkä seurauksena lähdin sitten sinne viettämään välivuotta lukion jälkeen. Tuona vuonna opin toimimaan hevosten kanssa ammattimaisesti ja ratsastukseni kehittyi mielettömästi. Opiskelun alkuaikoina sitten harrastelin ratsastusta taas Soukassa, en mitenkään kovin järjestelmällisesti tai pitkäjänteisesti. Keväällä 2008 paukautin Floridaan tutustumaan sikäläiseen heppameininkiin, ja olin töissä Kent Farringtonille, joka nykyään keikkuu FEI-rankingin top kympissä. Taas karttui oppia mukaan rutkasti. Miljoonahevosten jälkeen normipollet eivät oikein tuntuneet miltään, ja ensimmäistä kertaa elämässäni mietin josko nämä heppailut olisi nyt nähty. En käynyt hevosen selässä viiteen kuukauteen. Kesällä Tahkolla kuitenkin innostuin käymään siskon kanssa maastoretkellä, ja se tunne kun pääsi hevosen selkään oli ihmeellinen. Kuin olisi päässyt kotiin. Siinä hetkessä tajusin että tavalla tai toisella nämä heppahommat kyllä kuuluvat elämääni nyt ja aina.


Niinpä sinä syksynä tartuin toimeen ja aloin etsiä itselleni hevosta jolla pääsisin hyppäämään. Kävi onnellisesti kun löysin Staceyn, jonka omistaja lähti vuodeksi reissaamaan, ja sain pitää tammaa kuin omaani koko vuoden. Hevostalli.netistä kuulee kaikenlaisia kauhutarinoita, mutta selkeästi sieltä löytyy myös hyviä tarinoita! Stacey-vuoden jälkeen huvitti taas lähteä heppailemaan kunnolla, joten järjestin itselleni paikan Hollantiin este- ja myyntitallille. Olin siellä kesän, tulin syksyksi kotiin tekemään kandidaatintutkintoni valmiiksi ja lähdin takaisin. Tein ja opin paljon reissaamalla ympäri Eurooppaa kisahevosten kanssa, mutta sen vuoden suurin anti oli kyllä heppatytön unelmista luopuminen. Siihen asti olin ehkä elätellyt jonkinlaisia toiveita siitä että joskus voisi vaikka pitää hevosia itse, mutta sinä syksynä päätin, etten varmasti herää loppuelämäni jokaisena sunnuntaina ennen seitsemää ruokkimaan hevosia ja lappamaan paskaa. En ala. Vannoin myös etten enää lähde minnekään hevosenhoitajaksi, lupaus josta toisinaan pitää itseään muistuttaa.

Tuon vuoden jälkeen ratsastelin tuttujen hevosia, kunnes 5-ottelu astui elämääni. Essi siirsi minut saman tien ratsastamaan 5-ottelumaajoukkueen kanssa, ja siitä lähtien perjantain hobittitunnit ovat olleet aika olennainen osa viikkoa. Pikkuhiljaa olen onnistunut muuttamaan omaa asennettani enemmän 5-otteluratsastukseen kuin ammattimaiseen hevosen kehittämiseen soveltuvaksi, kertaluontoisempaan tylliin. Tosin edelleen näen tallilla punaista jos näen epäammattimaista hevosen käsittelyä, ja saan osakseni tuomitsemista jos itse tuomitsen muita siitä ettei joku vaikkapa tiedä bootsien käyttötarkoitusta. Pitäisi kai olla ymmärtäväisempi ettei kaikilla ole ihan samaa kokemusta kuin minulla.


Kuitenkin, yksi punainen lanka joka on leimannut koko heppauraani on turvallisuuskeskeisyys. Mitä ammattimaisemmin heppahommia on tehnyt, sitä enemmän koko ympäristö keskittyy turvallisuuteen. Ja sen turvallisuuden perustana on sääntöjen lisäksi hevosten kanssa vietetty aika, joka kehittää sitä vaistoa ja tunnetta joiden avulla 600kg meetwurstipötkylää voi käsitellä niin että molemmilla on turvallinen olo. Aina harmittaa jo ihan hevosen puolesta, jos hevonen joka minun kanssani seisoo kuin kynttilä jalkoja harjatessa, selkään noustessa ja takkia riisuessa jollain muulla pyörii kuin väkkärä samassa tilanteessa. Itselleni viime vuosien suurin oppi on tainnut olla se, että niin siistiä kuin esteratsastus onkin, hevoset ovat yleensä myös mainioita tyyppejä joiden kanssa on ihanaa viettää aikaa. Hevonen on aina tässä ja nyt ja antaa palautetta sen mukaan, mitä sinä olet tässä ja nyt, ei sen mukaan mitä pitäisi tehdä tai olla. Jokin niiden lämpimässä ja suuressa olemuksessa vaan tekee hyvää. Yksi lempisanonnoistani onkin Churchillin aikoinaan lausuma "Hevosen ulkomuodossa on jotain, mikä on hyväksi ihmisen sisikunnalle". Myöskään hevosen selässä ei voi ajatella työkiireitä tai mitään muutakaan, vaan keskittyminen on 110% siinä hetkessä. Lempihetkeni tallissa on aina ollut se kun päivän työt on tehty ja olet illalla tuokkinut hevoset, ja talli täyttyy heinän rouskutuksen äänistä. Pitäisi varmaan nauhoittaa sitä niin että voisi kotona nukahtaa siihen ääneen, niin rauhoittavaa se on.



Tässä oli nyt sitten vähän muisteloja matkan varrelta aikalailla tiivistetyssä muodossa. Paljon jäi pois ja monesta jutusta riittäisi kerrottavaa mielin määrin. Jos haluat lukea lisää heppailutaustastani, kannattaa lukea viime kvään Hevoshaaste-teksti ja selailla vanhan blogini alkuaikoja Hollannin vuodelta.

Heppatyttö 4-ever!

maanantai 31. elokuuta 2015

SM-kisat 2015

Jälleen koitti se aika vuodesta, kun oli aika kisata vuoden 2015 SM-mitaleista! Kisa pidettiin tänä vuonna kaksipäiväisenä, niin että perjantaina hoidettiin aikaavievä ratsastusosio pois alta ja lauantaina sitten muut lajit tiiviinä pakettina. Valmistautuminen ei mennyt ihan putkeen, kun kuumeilin kutakuinkin koko edellisen viikon. Lopulta loppuviikosta lääkitsin itseni treenikuntoon ja menin sitten sillä taktiikalla kisan läpi.

Hevoset oli arvottu jo torstaina, ja onnetar arpoi minulle saman pollen kuin viime vuonna, kimoruuna Merlotin. Perjantaiaamu valkeni sateisena, ja Keravalle päästyämme todettiin kentän, jolle ratakin oli rakennettu jo edellisenä päivänä, olevan melkolailla kuravelliä. Kiittelin itseäni siitä etten ollut muistanut pestä saappaita ennen kisoja, se olisi ollut ajanhukkaa :D Radan kävely olikin enemmän rämpimistä kuin kävelyä, onneksi ei tarvinnut mittailla mitään välejä kun sellaisia ei radalla ollut. Muutenkin rata oli pieni ja simppeli. Verryttely pidettiin maneesissa jotta pysyttäisiin edes vähän kuivempina. Yritin verryttelyssä vaan saada hevosta teräväksi tekemällä paljon siirtymisiä ja temponvaihteluja, viisi verkkahyppyä menivät ihan hyvin. Radalla tiesin olla luottamatta hevoseen tippaakaan, se pitää ratsastaa joka ikiselle esteelle, enkä tänä vuonna myöskään luottanut siihen että se pitäisi puomeja ylhäällä. Niinpä yliratsastin aika vahvasti pyrkien pitämään hevosen terävänä koko radan ajan. Maaliviivan ylittyessäni meinasin hämmästyä kuoliaaksi kun tajusin että oltiin päästy koko rata läpi eikä edes yhtään puomia tainnut tulla mukaan! Unbefreakinlievable! Yliaikaa tuli jonkin verran vaikka en seikkaillut mitään megapitkiä teitä, raskas pohja imi laukasta aika paljon pois ja kyllä taisin edetäkin vähän alitemmossa. Jollain muulla hevosella olisin ollut tosi tyytymätön tuollaiseen ratsastukseen, kaamean epätasaista menoa ja hirveää säätöä, mutta nyt se oli aikalailla tarkoituksenmukaista. Kuuntelen sitten nöyränä Essin haukut ensi viikolla :D Joka tapauksessa mutaiset olosuhteet osoittautuivat vaikeiksi kaikille, eikä kukaan muu päässyt maaliin ilman estevirheitä. Niinpä selviydyin ratsastuksen voittajaksi, eli ensimmäinen lajivoitto on nyt taskussa!

Merlot sulkee silmät kun se raukka laskeutuu lätäkköön :D Oli kiva päästä käyttämään uusia Smartriders-vermeitä!

Pääsin siis lähtemään seuraavaan päivään hyvillä mielin. Aamulla aloitettiin uinnilla Märskyn lyhyellä radalla, ja olin tähän lajiin aika luottavainen. Mutta ei, kello on armoton ja pysähtyi aikaan 3:00,6. P*ska! Eikö ne hiton kymmenykset voisi joskus asettua oikealle puolelle sitä kolmea minuuttia?! Olisi ilman muuta kesän treenien perusteella pitänyt pystyä uimaan alle 3min, mutta minkäs teet. Puoliväliin asti meni hyvin, mutta sen jälkeen taisi ne viikon kuumeilut tuntua sen verran että ei vaan pystynyt painamaan kovempaa. Hitsit että harmitti.

Siitä sitten miekkailuun. Edelleen liian vaihtelevaa oma tekeminen. Kovimpia vastustajia vastaan saan päälle paljon paremman tsempin, kuin sitten ne enemmän samantasoiset vastustajat ovat turhan vaikeita. Blaah. Ehkä se tekeminen kuitenkin oli taas edes vähän nousujohteista: kun saatiin joukkuehenkeä kasvatettua ja high-fivet onnistumaan niin miekkailukin kulki paremmin :D

Hyvä meidän joukkue. Hobitti ja pitkäjalka.

Siitä uusi siirtyminen myllypuroon jonne CE-rata oli rakennettu. Miesten kisa oli ensin, eli oli hyvin aikaa valmistautua ja verrata. Tulostaulukko kertoi, että pronssitilaan olisi kirittävää yli 2min kovia mimmejä vastaan, ja neljäs sija olisi turvattuna ellei kaveri juoksisi yli 4min nopeammin kuin minä. Asetelmat olivat siis aika stabiilit, ja pitäisi juosta vaan pisteitä varten. Tätä vähän jännitin, kun ammunnat ovat jostain syystä menneet niin surkeasti viime aikoina. Ja se heijastui sitten ammuntoihin, jotka olivat luvalla sanoen surkeat tämän kauden tasoon nähden. Vasta viimeisessä ammunnassa sain itseni keskittymään kunnolla enkä hätäilemään ja roiskimaan sinnepäin, ja se olikin sitten ainut edes lähellekään hyvä ammunta. Onneksi muutkin tytöt joiden kanssa lähdettiin samaan aikaan ampuivat aika samaan tahtiin, ja juostiin myös aika tasatahtia. Maaliviivan lähestyessä kaveri pyyhälsi peesistä ohi hyvällä kirillä, johon ei kertakaikkiaan riittänyt rahkeita vastata. Olin aika pettynyt omaan CE-suoritukseeni: hyvillä ammunnoilla olisin voinut pelastaa jonkin verran siitä, minkä kuumeilun viemä kunto jätti toivomisen varaa. Anskun ottamat väliaikatiedot olivat kuitenkin vähän lohduttavia, kierrosajat olivat ihan kohtuullisia eikä mikään kierros romahtanut ihan katastrofaalisesti, ja viimeiselle onnistui kiristämään. Aika 16:40 ei ollut mitenkään katastrofaalisen paljon huonompi kuin puolassa.

HALMINEN FIN on nyt vähän väsynyt.

Vähän tasapaksua siis. Ei mitään huippuhetkiä kisassa, vaan sellaista tasaista tuloksentekoa omaan tasoon. Kokonaispistemäärä nousi kuitenkin (tai nousee kunhan saadaan uintipisteet korjattua, niissä oli pieni moka) yli 900, mikä taitaa olla vasta toinen kerta ikinä, ja silloin toisella kerralla oli ihan yyberkiltti CE-pisteytys. Eikai se nyt siis ihan huono ollut. Tuo oli päivän kunto ja sillä oli mentävä. Tuloksena siis se jo perinteinen katkeransuloinen neljäs sija, josta saa palkinnoksikin vain lämmintä kättä. Onneksi ihanat kannustusjoukot toivat ihan oman palkinnon, "Saskian skumppaa" eli Gainomaxin jossa oli rusetti ja kaikki!

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Mahdottomia tehtäviä

Enimmäkseen harjoittelu on peruspuurtamista, ja kehitys tapahtuu sen verran asteittain ettei sitä juurikaan huomaa. Sen takia on hauskaa kun välillä oppii jotain ihan konkreettisesti uutta, niin kuin on käynyt uinnin saralla tänä vuonna muutamassa jutussa.

Viime vuoden sm-startti. Kuva Kalle Nuuja.

Yksi vuoden huikeimmista suorituksistani on se, että olen oppinut nousemaan altaasta kolhimatta polveani! Tästä ollaan keskusteltu 5-ottelukavereiden kanssa jo vuosia ja vertailtu säären mustelmia kun aina otti sillä tukea altaan reunasta. Yksi väsynyt treeniaamu päätin että nyt saa riittää ja kampesin itseni altaasta vähän atleettisemmin, ja se oli siinä. Nyt olen siis vihdoinkin onnistunut eliminoimaan ne turhat mustelmat, kun saan jalkapohjan siihen altaan reunalle. Wohoo!

Toinen juttu on että olen oppinut hyppäämään altaan reunalta, mikä taas omalta osaltaan lisää uimarin habitustani! Ennen osasin jostain syystä hypätä kunnollisesti pää edellä vain starttipallilta, mutta nyt loikkaan melko sulavasti veteen ihan ohimennen.


Ehkä eniten treeneihin sisältöä tuova kehitys on kuitenkin tapahtunut siinä, että olen opetellut uimaan myös muita lajeja. Vielä viime kesänä jos ohjelmassa luki sekauintia, jouduin aina soveltamaan sen vapaauinniksi tai ehkä selkäuinniksi. Nyt kulkee jo sekarit lähes päivittäin tuomassa vaihtelua verryttelypätkiin. Ihan Ryan Lochtemaista etenemiseni ei varmasti ole ja edelleen uin sekarit mieluiten räpylöillä, mutta pystyn sentään suorittamaan nekin osiot. Uimavalmentajia kyllä naurattaa kun painelen menemään "pentathlon-butterflytani" joka ei ole ihan tyylipuhdasta, mutta sentään riittävän uskottavaa karkottamaan mummouimarit radaltani!


Se ultimaattinen mahdoton tehtävähän oli alun alkaen pää edellä veteen hyppääminen. Sekin ongelma, kuten myös edellä mainitut, ovat kuitenkin ratkenneet sillä että vaan tekee sen yhden kerran, jolloin tajuaa että sehän onnistuu, ja sitten ei enää ole ongelmia asian kanssa. Yksi tällainen pulma on kyllä vielä jäljellä. Nimittäin snorkkelin kanssa käännösten teko. Otin (valmentajan tiukkasanaisesta kehotuksesta) tämän agendalle kesällä, jotta saisi snorkkelilla tehtäviin harjoituksiin enemmän jatkuvuutta. Se on kuitenkin osoittautunut kutakuinkin mahdottomaksi. Jos puhallan suun kautta ilmaa ulos käännöksessä, nenä ja koko pää täyttyy vedellä mikä on jokaikinen kerta niin kertakaikkisen inhottavaa että tekee mieli vetää itkupotkuraivarit. Jos taas puhallan nenän kautta ilmaa ulos niin snorkkeli täyttyy vedellä, mikä meinaa johtaa kuolemaan. Jokatapauksessa aika huono tulos. Pah, sanon minä, onko kaikkien pakko osata ihan kaikki?!

tiistai 18. elokuuta 2015

Suunnitelmat uusiksi

Syksy vaikutti olevan aika selvää kauraa: SM:ät, siitä kuukausi Sveitsin avoimiin mestaruuskisoihin, siitä pari viikkoa PM:iin. Sitten pari viikkoa treenilomaa kotona ja sitten viikko Madeiralla. Ja sitten taas peruskuntoa nostamaan peruspuurtamisella.

Kuva Kalle Nuuja

Mutta mutta, aina ei menekään ihan niin kuin on ajatellut, onneksi tällä kertaa itsestä riippumattomista syistä. Ensinnäkin huomasin, että lokakuu on tänä vuonna jotenkin hirveän pitkä, ja siinä onkin kolme viikkoa lomailua ennen Madeiran reissua. Apua, voinko lomailla NELJÄ viikkoa?! Kai sitä muutkin tekevät, mutta tänä vuonna on tullut jo sen verran paljon niitä treenittömiä päiviä, että taidan silti panostaa jonkinlaiseen omaehtoiseen liikkumiseen jo parin viikon täyslevon jälkeen. Käydä testailemassa kaikkia höntyilylajeja ja harrastaa liikuntaa ilman mitään paineita tai suorittamista. Joo, se taitaa olla hyvä idea.

Kuva Tero Koski

Toiseksi kävi niin, että se Sveitsin kisa peruttiin. Onneksi en ollut ehtinyt ostaa lentoja vielä! Mutta siis höh. Nyt sitten arvon että lähdenkö viikkoa aiemmin Hollantiin, vai jätänkö tyystin väliin. Siinä Hollannin kisassa arveluttaa se, nouseeko taso taas kauhean korkeaksi (kuten Puolassa) jolloin ei ole hirveästi järkeä lähteä, tai tuleeko sinne vaan kauheasti Masters-porukkaa, joka ei myöskään välttämättä tee kisasta itselleni kovin mielekästä... Vaikeita päätöksiä!

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Heppakesää!

Viime kesänä kirjoittelin siitä, kuinka harrastin esteratsastuksen kuivaharjoittelua kun ei oikeasti päässyt hevosen selkään muutamaan viikkoon. Tänä kesänä ei ole tarvinnut turvautua vaihtoehtoisiin metodeihin, taisin hypätä heinäkuussa enemmän kuin aikoihin!

Ensin kävin heti heinäkuun alussa tahkolla viimeistelemässä hyppytuntumaa ennen Puolan kisoja. Niitä taitojahan ei sitten lopulta tarvittukaan itse kisassa, mutta voi vitsit että oli makeat viimeistelytreenit! Hyppäsin ensimmäisenä päivänä itselleni ihan uudella tuttavuudella, kultakutrilla jonka nimi oli Putte (/Putter. Silti, kuka antaa niin kauniin väriselle hevoselle sian nimen?! :D). Tunnilla oli muitakin mutta opettaja käski minun tulla viimeisenä ja nosti aina esteitä välissä. Lopuksi hypättiin kunnolla rataa n. 100-110cm tasolla, eikä huomannut ollenkaan etten ollut hypännyt muutamaan viikkoon. Treenipäiväkirjassa tämän treenin loppukaneetti taisi olla "Mä osaan!", mikä kertoi päivän fiiliksistä.

Laava <3

Kumma kyllä, ne fiilikset nousivat siitä seuraavana päivänä vieläkin huikemmaksi! Sain alleni Laavan, jolla olin mennyt tasan kerran aiemmin viime kesänä ja josta pidin silloin kovasti. Olin yksin tunnilla ja Milja pisti työskentelemään kunnolla ja nosti esteitä oikein urakalla heti alkuverryttelyssä, ja pieni tamma oli aivan liekeissä! Hypättiin elämäni isoimpia esteitä kun okseri alkoi lähennellä 130cm ja muuriin kasattiin kaikki palikat mitä löytyi. Ja tuntui että mitä isommat esteet, sitä paremmin ratsastin, ei puhettakaan mistään taaksepäinratsastuksesta ja ylimääräisestä säädöstä, sujuin vaan ja ratsastin kohti estettä eikä mikään ollut vaikeaa tai tuntunut isolta. Mikään ei tee ihmistä onnellisemmaksi kuin esteratsastus!!!


Jättiesteitä

Puolassakin tuli sitten hypättyä pari kertaa. Erinomaisten viimeistelytreenien ansiosta kisaratakaan ei näyttänyt yhtään isolta kun sen kävelin, eikä sitten treeneissäkään. Oli mahtava tunne kun tunnin pienimmät esteet olivat ne 90cm verkkapystyt, eikä silti ollut yhtään jännittävää ventovierailla hevosilla.

Puolan jälkeen tein sitten paluun Tahkolle perheloman merkeissä, ja mentiin tietysti taas hyppäämään. Sain heti ensimmäisenä päivänä Laavan, ja oli taas ihan mahtavaa. Kummasti tässä vaiheessa silmäkin alkoi olla tottunut isoihin esteisiin, kun ihmettelin että onko siinä muurissa tosiaan kaikki samat palikat kuin viimeksi kun se näyttää paljon pienemmältä nyt :D Toisina päivinä saatiin valita muutaman hepan välillä ja lopulta kävi niin että hevosvalikoiman ja tuntiseuran perusteella minulle valikoitui molempina päivinä taas Putte, jotta muut saivat vähän tasaisemman hevoset alleen. Ja Putella olikin hauskaa varsinkin viimeisenä päivänä ulkokentällä (kerran jouduttiin maneesiin sadetta pakoon, mutta oli varsin hyödyllistä tehdä yhtenä päivänä vähän enemmän perusratsastusta ja huolellisuutta pienemmillä tehtävillä), se poukkoili minkä kerkesi lähestymisissä mutta hyppäsi aina kiltisti kun vaan ratsasti sen esteelle poukkoiluista huolimatta :)

Kaksi blondia liikenteessä

Mahtava heppakesä siis on ollut! Totesin että on syytä kirjoittaa näistä tuntemuksista ennen kuin menen ensimmäiselle keravan tunnille siltä varalta että siellä tulee taas paluu maan pinnalle... Kuitenkin vakaa aikomus on ratsastaa tästä lähtien aina yhtä hyvin kuin tänä kesänä!

torstai 6. elokuuta 2015

Uintilelut ja niiden tarkoitus

Eräs fani (:D) esitti toiveen että kirjoittaisin uintivälineistä ja siitä, miksi niitä käytän ja kuinka ne tuovat lisäarvoa uintitreeniini.Erinomainen idea, tuumin, joten tässä asiaa uintileluista!

Ensinnäkin uintivarustekassi tuo rutkasti uskottavuutta uimarin habitukseesi. Kun raahaat jättimäisen varustekassin altaan reunalle ja järjestelet lelusi siihen sievästi, kaikki tietävät että olet TosiUimari. Tämä uintihabituksen kehitysmetodi on huomattavasti vähätöisempi kuin leveiden hartioiden ja selän kasvattaminen. Voit myös leveillä epä-uimareille lajiterminologialla: "Mä vedän finstoja lättäreillä" ei aukene ihan normitallaajille. Sitä paitsi värikkäät lelut on hauskoja!

Kunnioitusta herättävä pinkki varustekassi
Nojoo, leikki sikseen. Uintivälineiden on tarkoitus auttaa uintitekniikan eri osa-alueiden kehittämisessä.  Välineiden avulla voi helposti saada ahaa-elämyksiä siitä, miltä uinnin pitäisi tuntua, joiden saamiseen ilman välineitä menisi vuosia. Tämän lisäksi suuri itseisarvo on sillä, että ne tuovat rutkasti vaihtelua treeniin. Harva jaksaa kauhoa allasta päästä päähän ilman sen suurempaa tarkoitusta. Uimarin perus välinevarastoon kuuluu yleensä pullari, lättärit, snorkkeli ja räpylät. Näiden lisäksi on toki rajaton määrä erilaisia vempaimia ja kidutusvälineitä, mutta tuolla perussetillä pärjää jo hyvin. Näillä tehtäviä harjoitteita kannattaa kysellä vaikka omalta valmentajalta, niiden selittäminen blogissa jäisi vähän turhan hataralle pohjalle.

Lättärit ovat käsiin pujotettavat levyt. Näitä on erikokoisia- ja muotoisia, joten voi valita omaan makuun sopivat. Näiden tarkoitus on kehittää tekniikkaa ja voimaa. Mitä isommat lättärit, sitä enemmän veden vastusta saa jokaiseen vetoon eli joutuu käyttämään enemmän voimaa. Ja jos lättäreillä uidessa kädet ovat jotenkin hassusti, lättärit ovat epämukavat ja meinaavat irtoilla, eli saa käden lähes huomaamatta oikeaan asentoon.

Pullari ja pienet sormilättärit (ja vedenkestävä mp3-soitin)
Pullari on jalkojen väliin laitettava kelluke. Näitäkin on erilaisia, muoviset joissa on ilmaa sisällä kelluttavat enemmän kuin vaahtomuoviset. Pullari on omiaan vartalon kierron harjoitteluun, koska se eliminoi muuta turhaa liikettä uinnista. Se myös opettaa vartalon oikeaa asentoa veden pinnassa kannattelemalla keskivartaloa. Moni jaksaa uida pullarin kanssa pidempiä settejä, kun ei tarvitse potkia.

Snorkkeli on aivan ehdoton tekniikkaharjoituksissa. Tekniikkaharjoitukset yleensä perustuvat kehon hyvään asentoon, jonka pään nostaminen tai kiertäminen yleensä pilaa. Snogen kanssa voi eliminoida hengittämisongelman ja keskittyä siihen olennaiseen. Lisäksi tietysti sillä voi hengittää koko ajan eikä vain joka kolmas veto, mikä keventää uinnin fyysisyyttä vähän.

Snorkkeli ja räpylät käytössä
Räpylät ovat omiaan helpottamaan pitkiä settejä. Jottei pitkään peruskuntosettiin menisi ihan koko päivää, siitä voi tehdä osan räpylöillä ja päästä vähän aiemmin kotiin. Ne myös auttavat kannattelemaan kroppaa vähän enemmän pinnalla, jolloin saa taas sitä hyvää fiilistä uintiin, mihin pyrkiä sitten myös ilman räpylöitä. Ne myös nopeuttavat ja tehostavat potkuharjoituksia huomattavasti ja auttavat uusien juttujen opettelussa, esim. oma perhosuintini kulkee huomattavasti paremmin vielä toistaiseksi räpylöillä kuin ilman.

Lisäksi lauta löytyy lähes jokaisesta uimahallista. Oiva apu potkutreeniin ja voi sille muitakin luovia käyttötapoja keksiä, esim. käyttää sitä pullarina mikä on jo melko haastavaa.

Lelujen lisäksi kannattaa panostaa hienoon uikkariin. Ja tietty niihin uimarin olkapäihin.
Näiden lisäksi löytyy tosiaan vaikka mitä kädenasennonsuoristajia ja hengityksenhelpottajia sun muita, joita voi käyttää harkinnanvaraisesti. Omalla ostoslistallani seuraavana on lenksu joka tulee nilkkojen ympärille pullarilla uidessa vakauttamaan jalat, sekä donitsi. Donitsi on kidutusvälineiden kuningatar, se on vaahtomuovinen rinkula joka imee itseensä suunnattomat määrät vettä ja painaa kuin faan. Sitten se pujotetaan nilkkojen ympärille toimimaan vastuksena uidessa, mikä kehittää uintilihaksia. Huhhuh, sitä odotellessa...

Toivottavasti tämä vähän avasi uintilelujen maailmaa, esittäkää toki lisäkysymyksiä tarvittaessa! Nuo termit ovat kyllä mystisiä itse kullekin, esim. mistäköhän tulee nimitys lättärit?!

lauantai 1. elokuuta 2015

Leirielämää

Mikä hevosista on oikea?!
Vielä pari kuvaa Drzonkowin meiningistä. Oikeasti vaan treenattiin, syötiin ja nukuttiin, eli kuvaamiseen ei hirveästi jäänyt aikaa ja sen kaverista otetun päikkärikuvan päätin armollisesti sensuroida :D

Urheilijat kävi kaupassa... iskä epäili että tarvitaan lohturuokaa, mutta oikeasti tarvittiin vaan energiaa ja suolaa. Mutta siis tuostahan puuttuisi vain viinapullo niin olisi oikein esimerkillinen urheilijaruokavalio :D

Jäätelöä!

Pari kertaa käytiin syömässä läheisessä Zielona Goran kaupungissa. Edes yksi turistikuva muistettiin ottaa. Ja niinkuin näkyy niin säät olivat pikkuisen paremmat kuin koti-suomessa...