Treenata vai eikö, kas siinä pulma?

Aika päättää osaltani blogihiljaisuus ainakin hetkeksi. Huh mikä alkuvuosi! Alkuvuodesta oli edessä jälleen kerran työpaikanvaihto ja nyt pysyvämpään, mieluisempaan ja motivoivampaan ratkaisuun. Työpaikanvaihdos ei tuonut mukanaan pelkästään positiivisia asioita, tai tavallaan toi, sillä nyt työ on mielekkäämpää ja työpäivät hujahtavat vauhdilla ohi. Ja normaali työpäivän pituus ei enää töiden tekemiseen riitä. Ja siihen päälle vielä se, että työpisteitä on kaksi, joista toisesta on haastavat kulkuyhteydet julkisilla treenipaikkoihin. Niin ja lisätään tähän vielä se, että viikonloput on luuhattu asuntonäytöissä ja tällä viikolla ostettiin asunto. Niin että mitkä treenit? Ja mikä viisiottelu??

"Niiiih! Minuakin pitää muistaa ja huomioida!!"

Poden kauhean huonoa omatuntoa siitä, että treenaaminen on jäänyt. Toisaalta koen helpotusta, että on hyviä tekosyitä olla treenaamatta. Ei tarvitse aikatauluttaa elämää treeniaikojen mukaan. Ehdin käydä koiran kanssa pitkillä lenkeillä. Saan nukkua aamulla yli kuuteen. Tämän hetken tilanne toistaa sitä kaavaa, joka on minulle hyvin tyypillinen. Alkuinnostus, valtava toimintatarmo ja kaiken energian käyttäminen yhteen juttuun. Jaksoin treenata niin kauan, kun kehitystä tuli jatkuvasti alle 10 tunnin viikkotreenimäärällä. Sitten päädyin siihen pisteeseen, että alle 10 tuntia riitti pelkkään taitotason ja kunnon ylläpitoon. Olin kyllä jo aika hyvässä kunnossa ja muutokset näkyivät jo kropassakin (oih, ikävöin niitä kauniin timmejä vatsalihaksia...). Mutta kehitys jumittui. Olisi pitänyt asettaa tavoitteita. Tehdä tiukempia päätöksiä treenaamisen suhteen ja venyttää omaa jaksamista ja karsia jostain - työstä, perheestä tai kavereista. Sen sijaan, että olisin jatkanut edes kerran viikossa joissain treeneissä käyntiä, lamaannuin kotiin. Ratsastamassa olen toki käynyt, mutta tunteja on peruttu kentän huonon kunnon takia.

Nyt olen siinä pisteessä, että tänä vuonna olen käynyt ratsastamassa kolme kertaa. Uimassa kerran. Body Balance -tunnilla kahdesti. Auts. Sen olen jo päättänyt, että en lähde enää yhtä kunnianhimoisiin suunnitelmiin kuin vielä vuosi sitten. Kunnon ja taidon nostaminen itseäni tyydyttävälle tasolle vaatisi niin paljon, että en pysty sitä panosta antamaan. Toisaalta en ole vielä valmis luopumaan tästä huikeasta lajista, joka on antanut minulle ihan valtavasti. Olen viisiottelun kautta oppinut paljon itsestäni, päässyt kokeilemaan rajojani, kroppani sietokykyä ja toisaalta oppinut myös henkisestä puolesta. Miten paine ja kilpailutilanne vaikuttavat? Miten saan itseni nostettua vielä vähän kovempaan suoritukseen, vaikka tuntuu jo, että kaikkeni olen antanut?

Viime vuoden upein juttu - pääedellä altaaseen hyppääminen!
Ainiin, tulihan siinä sivussa joku gradukin tehtyä, mutta se on sivuseikka....
Kuva: Riina Pitkänen/Kalle Nuuja

Nyt lähden pikkuhiljaa taas tekemään sitä kaikkea kivaa. Hölkkäilemään pehmeillä hiekkateillä. Käymään aamu-balancessa. Ja uinti - jos vaan kävisin uimassa omaan tahtiin niin että olisi kivaa? Eikä verenmaku suussa kyyneleet silmissä kun on koko ajan vähän liian vaikeaa ja tuntuu siltä, että ei vaan selviä? Fyysisesti minulla olisi varmasti edellytyksiä nousta ylöspäin. Mutta en ole varma, haluanko antaa niin paljon, mitä laji vaatisi. Haluaisin vähän vain harrastella, mutta voiko tämän lajin kanssa sitä tehdä ilman paineita?

Kuva: Riina Pitkänen/Kalle Nuuja

Tällä hetkellä lähestyvä muutto ja työpaineet vievät mietteet ainakin hetkeksi vielä muualle. Toisaalta kroppa huutaa liikkumattomuutta vastaan. Mielessä on kuitenkin ne monet huikeat fiilikset itsensä voittamisesta ja se sosiaalinen ympäristö, jonka viisiottelu tuo mukanaan. Kisahallin tunnelma, Pirkkolan uimahallin pitkä, kylmä käytävä pukkareista altaaseen, se fiilis kun osuu kaikki osumat aseella alle 20 sekuntiin, kun juoksee niin kovaa kuin pääsee ja askel rullaa valtavalla voimalla. Tasapainon löytäminen - siinä tämän hetken tavoite.